Usko Toivonen ja sovituksen sana

Paavali kirjoittaa toisessa korinttolaiskirjeessä näin:

"Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan."

Tässä Paavali käyttää sovittaa-sanaa ensimmäistä kertaa siten, että hän nimeää sen sisältämän lauseen "sovituksen sanaksi". Tämä virke, jossa hän sitä käyttää, on täysin ehyt virke - siinä ei ole mitään hämärää eikä kieroa, ei mitään kätkettyä. Se ei katkea keskeltä kahtia. Se ei jää roikkumaan ilmaan. Paavali ei aseta sen loppuun ehtoa "jos - -" tai "mutta - -".

Mihin mahtaa perustua se kuvitelma, että Paavali EI halua lukijan pysähtyvän tämän virkkeen ääreen? Kieltääkö Paavali tekemästä niin? Sanooko, että niin ei saa tehdä - että hän nyt vain huvikseen käyttää sovittaa-sanaa, mutta sen merkitystä ei ole lupa selvittää saman tien? Että tässä kohtaa siihen ei sovi perehtyä?

Usko Toivosta ei jostain syystä kiinnosta, mitä Paavali tarkoittaa sovittaa-sanalla jakeessa

"Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan",

mutta ihme kyllä sanan merkitys onkin salamannopeasti ehtinyt selvitä hänelle, kun hän alkaa kuola suupielistä pärskyen siteerata seuraavaa jaetta:

"Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: ANTAKAA SOVITTAA itsenne Jumalan kanssa."

Missään vaiheessa Usko ei suostu sanomaan, mitä sovittaa-sana tarkoittaa jakeessa 19, joten siitä lienee pääteltävissä, että hänen mielestään jakeessa 19 se ei tarkoita mitään, koska vasta jakeessa 20 se tarkoittaa jotain, nimittäin sitä, että jakeessa 19 se ei tarkoita mitään, vaan vasta jakeessa 20, jossa meidän pitää antaa Jumalan tehdä itsellemme tuo asia, mikä jakeessa 19 ei tarkoita mitään.

Tällainen on Usko ja kovin monen muun "oppi" sovituksesta.

Eikä Usko eikä kukaan muukaan koskaan suostu kertomaan, mitä sovittaa-sana tarkoittaa jakeessa 19 (saatikka että mitä se tarkoittaa jakeessa 20).

Uuden testamentin yksi tärkeimmistä sanoista on näiden suurten teologien mukaan parasta jättää määrittelemättä - ei ole soveliasta pohtia, mitä se TARKOITTAA.

Ja jos sovituksesta meinaa ylipäätään puhua, tulee AINA siteerata jaetta 20, ei koskaan jaetta 19. Jakeessa 19 tuo sana sairastaa vielä spitaalia mutta paranee jakeeseen 20 siirryttäessä, mutta edes jakeen 20 yhteydessä sitä ei ole soveliasta määritellä, koska se on ilmeisesti vielä jossain määrin saastainen.

Nämä neropatit ovat myös allergisia sen pohtimiselle, että jos ja kun kerran Jumala SOVITTI jo maailman Kristuksessa, eikä KUKAAN HYÖTYNYT SIITÄ MILLÄÄN TAVALLA, kuka takaa sen, että Jumala sovittaa yhtään ketään, vaikka joku ANTAISIKIN sovittaa itsensä Jumalan kanssa? Jos Hän ei osannut tehdä sitä kunnolla OLEMALLA KRISTUKSESSA (jae 19), osaako Hän muka tehdä sen paremmin, kun sinä tai minä "ANNAMME Hänen sovittaa itsemme Hänen kanssaan"? Hänkö siis epäonnistuu sovituksessa ollessaan Kristuksessa, mutta onnistuu, kun ME ANNAMME Hänen tehdä sen. Olemmeko me NIIN YLIVERTAISIA Kristukseen verrattuna?

Jään odottamaan, että Läskiparoni saapuu paikalle ja alkaa paasata MISTÄ TAHANSA MUUSTA KUIN NOISTA KAHDESTA JAKEESTA.