Yhteiskristillisyys on vapaakirkollisuutta

Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa pidetään moniäänisenä ja minusta se on hyvä asia. Pitää saada keskustella, olla eri mieltä ja esittää kriittisiäkin kysymyksiä. Kirkko tai seurakunta joka kieltää itseensä kohdistuvan arvostelun on vaarallinen paikka. Sensijaan kirkon moniääninen dogmatiikka ei herätä luottamusta kristilliseen kirkkoon. Silloinhan suola on käynyt mauttomaksi eikä kelpaa kuin pois heitettäväksi. Seuraava kokemukseni valaisee hieman asiaa. Jouduin nimittäin vedetyksi erääseen ns. yhteiskristilliseen seurakuntaan jossa myös luterilaisia seurakuntia oli paljon mukana. Tuon liikkeen herätyskokouksen jälkeen pastori tuli kysymään minulta olinko uskossa. Vastasin että olen uskonut Jumalaan lapsesta asti ja olen kastettu. Tästä hän kiivastui ja huusi minulle vaikka ei tuntenut minua entuudestaan: ”Riivaajatkin uskovat ja vapisevat”. Oliko uskoni johon minut oli luterilaisessa kirkossa opetettu riivaajien uskoa ja oliko minulle valehdeltu kun uskoin että Jumalan rakkaus on kantanut minuakin pienestä lapsesta asti? Sairastuin samaan aikaan syvään masennukseen ja tarvitsin ulkopuolisen apua ja ensimmäiseksi se oli minulle tietysti Jumala, mutta tuon kokemukseni jälkeen uskoni Jumalaankin vietiin ja lyötiin seurakunnassakin lujaa ja kovaa mitään armoa tuntematta. Ehkä tänään osaisin jo paremmin hakea apua oikeista paikoista. Tänään vuosia jälkeenpäin ja pitkän psykoterapian läpikäytyäni tapahtuma on herättänyt minussa paljon kriitisiä kysymyksiä. Rikotaanhan edellä mainitulla tavalla ihmisen ja monesti vielä iältään nuoren ihmisen hengellisyyskin hyvin ikävällä tavalla.