minulla, nelikymppisellä työssäkäyvällä perheenäidillä, on samanikäinen ystävä, jonka kanssa on oltu parhaita ystäviä, samalta luokalta, pikkupenskasta asti. hyväkin ystävyys meillä on periaatteessa, ainakin ollut, mutta viimeisen noin 10-15 vuoden aikana ainakin olen kokenut, ettei oikein enää suju. tuntuu, että on kasvettu eri suuntiin, ei ole paljoa mitään yhteistä enää, arvomaailmasta alkaen.
tavatessamme ystäväni puhuu lähinnä rahasta, uusista vaatteista ja kengistä, metsän myymisestä ja perinnöistä. valittelee työnsä kiireitä ja sitä sun tätä, enpä muista mitään iloista puhuttavaa kuulleeni hänen suustaan vuosikausiin. kaikki pyörii rahan, ostamisen, imagon ja statuksen ympärillä. kaiken, mitä hänelle tapahtuu, hän saa kuulostamaan siltä, ettei kellään ole vaikeampaa elämää kuin hänellä. kaikesta löytyy vikaa. en saa juurikaan suun vuoroa tapaamisissamme, lähinnä myötäilen ja kuuntelen hänen vuodatuksiaan rahapulasta, tyhmä kun olen.
Rahapulan valittelun yhteydessä samaan hengenvetoon tulee yleensä selvitys siitä, mitä hän viimeksi osti tai mitä voisimme kahvikupin tyhjennettyämme lähteä hänelle katselemaan! yleensä joka kahvilareissun tuloksena etsimme hänelle jotain, mitä hän mielestään tarvitsee, ja koko etsinnän ajan hän säestää tutulla kommentillaan "ei sitä rahaa meillä kyllä olis". kassalla sitten kuitenkin näkyy olevan, ainakin laskujen suuruudesta päätellen. Joskus olen sitten sanonut, että no mutta jos ei nyt ole ylimääräistä, niin miksi sitten nyt juuri tämä ja tämä pitää ostaa. että etkö voisi ostaa myöhemmin. olen myös joskus sanonut, että en välitä lähteä shoppailemaan, että haluaisin vain käydä kahvilla ja jutella kuulumisia. silti sama tilanne tuppaa tulemaan eteen kerta toisensa jälkeen.
ennen kuin joku tulkitsee viestini niin, että olen kateellinen köyhä vidduilija, totean, että siitä ei mielestäni ole kysymys. on totta, ettemme mieheni kanssa ole yhtä varakkaita kuin tämä ystäväni (tai ehkä olemmekin, mutta olemme sijoittaneet rahamme muihin kohteisiin, emmekä periaatteesta harrasta jatkuvaa turhan tavaran shoppailua, säästämme mieluummin "ylimääräiset" matkusteluun) olen vaan väsynyt rooliini tässä "ystävyydessä". tuntuu, että ystäväni ei edes huomaa, miten hän kerta toisensa jälkeen käyttää minua vain "korvana" ja oikean koon hakijana hänelle sovituskoppiin. kovin harvoin hän muistaa esim. kysyä, mitä minulle, miehelleni ja lapsillemme kuuluu jne.
siitä ystäväni ei tykkää, jos minulla sattuu joskus harvoin olemaan jokin "paremmin" kuin hänellä. esimerkiksi joku harva kalliimpi vaate, mukavampi työtilanne tai esim. tässä joku vuosi sitten sain mieheltäni 10.vuotis-hääpäivälahjaksi uuden korukellon. ystäväni ilme oli ylen vihainen, koska nyt minulla oli hienompi kello kuin hänellä. tämä on tietysti huono esimerkki, mutta vuosikymmenten varrella on tullut niin tuhansia kertoja selväksi, että saan olla hänen seurassaan vain, jos olen vaatimattomamman näköinen enkä omista mitään sen ihmeempää. jos minulle ilmestyy jotain "hienoa", niin ystäväni reagoi siihen oitis.
Ovatko jotkut naiset todella näin vertailevia ja kateellisia, vai mistä on kysymys? kenenkään muun ystäväni kanssa tällaista ei ole esiintynyt, muiden kanssa saan olla se mikä olen, muut ystäväni eivät näytä hapanta naamaa, jos olen saanut jotain uutta, muut ystäväni antavat minulle kin suunvuoron jne. näin oli tämänkin ystävän kanssa ennen, kun olimme nuorempia, vaan ei ole ollut enää pitkään aikaan.
pitäisiköhän minun myöntää, että ollaan kasvettu eri suuntiin ja arvot, joita pidämme tärkeinä, taitavat nekin olla tätä nykyä aika erilaisia. vai oletteko sitä mieltä, että tästä pitäisi voida keskustella - jos, niin millä tavalla voisin lähestyä aihepiiriä turvallisesti?
tavatessamme ystäväni puhuu lähinnä rahasta, uusista vaatteista ja kengistä, metsän myymisestä ja perinnöistä. valittelee työnsä kiireitä ja sitä sun tätä, enpä muista mitään iloista puhuttavaa kuulleeni hänen suustaan vuosikausiin. kaikki pyörii rahan, ostamisen, imagon ja statuksen ympärillä. kaiken, mitä hänelle tapahtuu, hän saa kuulostamaan siltä, ettei kellään ole vaikeampaa elämää kuin hänellä. kaikesta löytyy vikaa. en saa juurikaan suun vuoroa tapaamisissamme, lähinnä myötäilen ja kuuntelen hänen vuodatuksiaan rahapulasta, tyhmä kun olen.
Rahapulan valittelun yhteydessä samaan hengenvetoon tulee yleensä selvitys siitä, mitä hän viimeksi osti tai mitä voisimme kahvikupin tyhjennettyämme lähteä hänelle katselemaan! yleensä joka kahvilareissun tuloksena etsimme hänelle jotain, mitä hän mielestään tarvitsee, ja koko etsinnän ajan hän säestää tutulla kommentillaan "ei sitä rahaa meillä kyllä olis". kassalla sitten kuitenkin näkyy olevan, ainakin laskujen suuruudesta päätellen. Joskus olen sitten sanonut, että no mutta jos ei nyt ole ylimääräistä, niin miksi sitten nyt juuri tämä ja tämä pitää ostaa. että etkö voisi ostaa myöhemmin. olen myös joskus sanonut, että en välitä lähteä shoppailemaan, että haluaisin vain käydä kahvilla ja jutella kuulumisia. silti sama tilanne tuppaa tulemaan eteen kerta toisensa jälkeen.
ennen kuin joku tulkitsee viestini niin, että olen kateellinen köyhä vidduilija, totean, että siitä ei mielestäni ole kysymys. on totta, ettemme mieheni kanssa ole yhtä varakkaita kuin tämä ystäväni (tai ehkä olemmekin, mutta olemme sijoittaneet rahamme muihin kohteisiin, emmekä periaatteesta harrasta jatkuvaa turhan tavaran shoppailua, säästämme mieluummin "ylimääräiset" matkusteluun) olen vaan väsynyt rooliini tässä "ystävyydessä". tuntuu, että ystäväni ei edes huomaa, miten hän kerta toisensa jälkeen käyttää minua vain "korvana" ja oikean koon hakijana hänelle sovituskoppiin. kovin harvoin hän muistaa esim. kysyä, mitä minulle, miehelleni ja lapsillemme kuuluu jne.
siitä ystäväni ei tykkää, jos minulla sattuu joskus harvoin olemaan jokin "paremmin" kuin hänellä. esimerkiksi joku harva kalliimpi vaate, mukavampi työtilanne tai esim. tässä joku vuosi sitten sain mieheltäni 10.vuotis-hääpäivälahjaksi uuden korukellon. ystäväni ilme oli ylen vihainen, koska nyt minulla oli hienompi kello kuin hänellä. tämä on tietysti huono esimerkki, mutta vuosikymmenten varrella on tullut niin tuhansia kertoja selväksi, että saan olla hänen seurassaan vain, jos olen vaatimattomamman näköinen enkä omista mitään sen ihmeempää. jos minulle ilmestyy jotain "hienoa", niin ystäväni reagoi siihen oitis.
Ovatko jotkut naiset todella näin vertailevia ja kateellisia, vai mistä on kysymys? kenenkään muun ystäväni kanssa tällaista ei ole esiintynyt, muiden kanssa saan olla se mikä olen, muut ystäväni eivät näytä hapanta naamaa, jos olen saanut jotain uutta, muut ystäväni antavat minulle kin suunvuoron jne. näin oli tämänkin ystävän kanssa ennen, kun olimme nuorempia, vaan ei ole ollut enää pitkään aikaan.
pitäisiköhän minun myöntää, että ollaan kasvettu eri suuntiin ja arvot, joita pidämme tärkeinä, taitavat nekin olla tätä nykyä aika erilaisia. vai oletteko sitä mieltä, että tästä pitäisi voida keskustella - jos, niin millä tavalla voisin lähestyä aihepiiriä turvallisesti?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihmisen piirteet tuppaavat korostumaan, kun ikää tulee lisää. On surullista, että ystäväsi ei enää osaa iloita elämästään, vaan etsii täytettä elämänsä tyhjyyteen ostamisesta, omistamisesta, kiireestä, imagosta ja statuksesta; siis hölynpölystä. Se selittää myös kateuden koruasi kohtaan, ei kukaan täysjärkinen ihminen välitä toisen koruista tai omistamista esineistä; millaiselta elämämme tuntuu ja millainen on sisäinen maailmamme, se on paljon tärkeämpää.
En tiedä miten osaisit auttaa ystävääsi, teillä on jonkinlaiset jäykät ystävyysroolit, sinä olet kuuntelija, jolle hän kaiken marmattaa?
Itselläni on myös ollut joskus samanlainen ystävä, joka ikävässä elämäntilanteessa tukeutui minuun, soitti yölläkin ja itki puhelimessa surujaan. Sitten kun asiat kääntyivät parempaan suuntaa, hänestä ei ole kuulunut enää mitään. No jaa, oikeastaan onkin mukava, kun ei tarvitse lohduttaa jotakuta yökausia? Oikeastaan en tuntenut itseäni niinkään ystäväksi vaan joksikin terapeuttiseksi henkilöksi hänelle, ja pääasia tietysti on, että hän on nyt tolpillaan ja voi hyvin.
Hyvien ystävien kanssa on hauskaa, yö menee turistessa sukkelasti ja kumpikin saa suhteelta paljon. Suhteesi ystävääsi kuulostaa erikoiselta, en osaa sanoa siitä muuta.
Just näin kuin sanot, olen ollut juuri semmoinen, jolle hän marmattaa kaiken, ja minä vaan tyhmänä kuuntelen ja kaadan hänelle lisää kahvia. :) Kiitos kun vastasit. Näin olen itsekin sitä pitkälle pähkäillyt, ja tullut samaan tulokseen siitä, että hänen elämässään täytyy olla jokin tyhjyys, jota täyttääkseen hän tarvitsee kaikkea tätä minun mielestäni turhaa. Siksipä vuosien varrella tämä ystävyys onkin harventunut kaikin puolin. Emme tapaa kovinkaan usein enää, ja muiden ystävieni kanssa on tosiaan hauskaa. Kun taas tämän "ystävän" kanssa tuntuu, että olen joka tapaamiskerran jälkeen tavattoman uupunut.
Moni muu ystäväni on myös todennut vuosien varrella, että eihän tuo ole enää ystävyyttä, että mun pitäisi vaan tajuta, että ihmiset muuttuu ja kasvaa eri suuntiin. On vaan tuntunut vaikealta myöntää tämä, koska niin kauan olemme tunteneet toisemme. Tuokin, mitä kerrot omasta kokemuksestasi siitä, että tämmöinen ystävä soittelee ja käyttää terapeuttina hankalassa tilanteessa, natsaa. Silloin, kun hänellä menee huonosti, töissä on kurjaa tai mies on matkoilla, hän soittelee jatkuvasti. Sitten taas kun hänellä menee paremmin, emme ole missään tekemisissä.
Taidanpa vain harventaa tapaamisia entisestään, ja pysytellä niiden ystävien, joiden kanssa itse asiassa on mukavaa, parissa :) Mukavaa kesän jatkoa sinulle!
Tuskin avioerojakaan tulisi niin paljon, jos me ihmiset emme muuttuisi elämämme aikana niin paljon. Toiset edukseen, toiset vähemmän edukseen, tuskin sitä itse oikeasti huomaakaan, millaiseksi sitä muuttuu?
Hyvää kesää sinullekin.
Ihmiset muuttuvat ja jos teillä ei todellakaan ole mitään yhteistä niin turha jatkaa ystävyyssuhdetta vaikka se onkin kestänyt noinkin kauan. Ystäväsi taitaa olla aika itsekeskeinen, voit tietysti yrittää puhua asiasta hänen kanssaan mutta luultavasti ystäväsi vain suuttuu.
"vuosikymmenten varrella on tullut niin tuhansia kertoja selväksi, että saan olla hänen seurassaan vain, jos olen vaatimattomamman näköinen enkä omista mitään sen ihmeempää."
Luultavasti ystäväsi vain käyttää sinua "sylkykuppina" johon purkaa pahaa oloaan ja hän saa jonkinlaista mielihyvää siitä että jollakin on (muka) asiat huonommin kuin hänellä. Jos sinulla kerran on muita ystäviä joiden seurassa saat olla oma itsesi niin ehkä kannattaisi tosissaan harkita välien katkaisemista tuohon "parhaaseen ystävääsi".