Enpä ole aiemmin juuri tällaista kirjoittelua harrastanut, mutta nyt on olo jotenkin niin omituinen että paras kysellä neuvoa muita kun ei vielä kavereillekaan kehtaa puhua ja miehen kanssa keskustelu kävi eilen aika turhaksi kun hänen mielestään mitään ongelma ei edes ole... No kihlasormus jäi minulta aamulla keittiöpöydälle odottamaan josko hän kuitenkin heräisi jossain vaiheessa todellisuuteen ja suostuisi keskustelemaan.
Ongelmana on että sulhasellani menee hermot ihan käsittämättömän helposti! Ikinä hän ei ole lyönyt ja sitä en edes suostuisi katselemaan, mutta kohta on varmaan jo kyse jonkinlaisesta henkisestä väkivallasta tai sitten minä vaan olen aivan liian herkkä ihminen ja otan liian helposti itseeni. Keväällä hänellä oli töissä rankkaa ja kesälomaa odoteltiin sillä mielellä, että sitten tilanne rauhoittuu eikä herralla mene hermot joka välissä (liikenteessä, sukulaisten kanssa, työkavereiden/oppilaiden kanssa yms). Nyt kuitenkin hän on kesälomalla opettajan virastaan ja hermot taitavat mennä siihen kun mukavaa tekemistä ei riitä ja olo on toimeton, syksyllä taas varmaan menevät hermot kun alkaa uusi kouluvuosi yms, joten aina on joku syy. Jos ei muuta niin sitten joihinkin ihmisiin vaan menee hermot sen takia kun ovat NIIN IDIOTTEJA!
Minäkin olen alkanut kuulua näihin idiootteihin, sillä viime aikona hän on alkanut vähätellä minua ja sanomisiani myös ystäviemme läsnäollessa.
Eilen töistä kotiin tullessani minua tervehdittiin sanoilla "Täytyy lopettaa kun toi persaukinen ämmä tuli..." kun menin samaan huoneeseen viemään meidän kissoille ruokaa ja mies sattui samaan aikaan olemaan puhelimessa kaverinsa kanssa. Hän kyllä pyysi sanojaan anteeksi, ja tarkoitus oli kuulemma sanoa "perseeseen ammuttu karhu" tms sillä näytin kuulemma niin vihaiselta tullessani.
Tietokone on se hänen suuri rakkaus ja oikeastaan mitään kotitöitä hän ei tee ilman sanomista (jos silloinkaan). Puuhaa kotona riittää vaikka lapsia meillä ei vielä olekaan (eikä tällä menolla todella tulekaan), mutta edes roskia hän ei omatoimisesti ollut voinut viedä, ja valittaa siinä sitten tylsistymistään kun ei ole mitään tekemistä/seuraa. Olenkohan liian vaativa?
Muistan kuinka hän suhteen alkuaikoina hurmasi minua sanomalla, että eikös ole kiva kun hänellä on pitkä kesäloma ja hän voi sitten siivota ja ollan ruuan kanssa odottamassa kun tulen töistä kotiin. Niinpä niin. En tosiaan enää elättele tällaisia unelmakuvia vaan minulle riittäisi tervehdys töiden jälkeen ja jonkinlainen hermojen hallinta, sillä välillä tuntuu kuin yrittäisin lepytellä uhma- tai murrosikäistä nuorta.
Pelkona on tietysti että nämä käyttäytymismallit siirtyisivät mahdollisiin lapsiimme ja voihan olla että nuo hermostumiset käyvät vielä jossain vaiheessa fyysiksiksi, sillä ainakin tavarat välillä lentelevät (viikko sitten kännykkä, yhtenä päivänä DVD-levyt jne)? Lapsia ei tähän kaaokseen todella ole tarkoitus hankkia ja hääsuunnitelmatkin olen jo yrittänyt laittaa jäihin, sillä häntä asia ei tunnu juurikaan kiinnostavan, vaikka hän itse minut keväällä kihlasikin.
Luuletteko että suhde pitäisi jättää sikseen (mitä en todellakaan haluaisi tehdä, sillä toivon että tämä olisi kuitenkin se elämäni mies) vai voiko tuohon hermojen hallintaan ja parisuhteeseen saada jotain apua esim. jonkinlaisesta terapiasta tms?
Kiitos jo etukäteen mietteistänne.
Ongelmana on että sulhasellani menee hermot ihan käsittämättömän helposti! Ikinä hän ei ole lyönyt ja sitä en edes suostuisi katselemaan, mutta kohta on varmaan jo kyse jonkinlaisesta henkisestä väkivallasta tai sitten minä vaan olen aivan liian herkkä ihminen ja otan liian helposti itseeni. Keväällä hänellä oli töissä rankkaa ja kesälomaa odoteltiin sillä mielellä, että sitten tilanne rauhoittuu eikä herralla mene hermot joka välissä (liikenteessä, sukulaisten kanssa, työkavereiden/oppilaiden kanssa yms). Nyt kuitenkin hän on kesälomalla opettajan virastaan ja hermot taitavat mennä siihen kun mukavaa tekemistä ei riitä ja olo on toimeton, syksyllä taas varmaan menevät hermot kun alkaa uusi kouluvuosi yms, joten aina on joku syy. Jos ei muuta niin sitten joihinkin ihmisiin vaan menee hermot sen takia kun ovat NIIN IDIOTTEJA!
Minäkin olen alkanut kuulua näihin idiootteihin, sillä viime aikona hän on alkanut vähätellä minua ja sanomisiani myös ystäviemme läsnäollessa.
Eilen töistä kotiin tullessani minua tervehdittiin sanoilla "Täytyy lopettaa kun toi persaukinen ämmä tuli..." kun menin samaan huoneeseen viemään meidän kissoille ruokaa ja mies sattui samaan aikaan olemaan puhelimessa kaverinsa kanssa. Hän kyllä pyysi sanojaan anteeksi, ja tarkoitus oli kuulemma sanoa "perseeseen ammuttu karhu" tms sillä näytin kuulemma niin vihaiselta tullessani.
Tietokone on se hänen suuri rakkaus ja oikeastaan mitään kotitöitä hän ei tee ilman sanomista (jos silloinkaan). Puuhaa kotona riittää vaikka lapsia meillä ei vielä olekaan (eikä tällä menolla todella tulekaan), mutta edes roskia hän ei omatoimisesti ollut voinut viedä, ja valittaa siinä sitten tylsistymistään kun ei ole mitään tekemistä/seuraa. Olenkohan liian vaativa?
Muistan kuinka hän suhteen alkuaikoina hurmasi minua sanomalla, että eikös ole kiva kun hänellä on pitkä kesäloma ja hän voi sitten siivota ja ollan ruuan kanssa odottamassa kun tulen töistä kotiin. Niinpä niin. En tosiaan enää elättele tällaisia unelmakuvia vaan minulle riittäisi tervehdys töiden jälkeen ja jonkinlainen hermojen hallinta, sillä välillä tuntuu kuin yrittäisin lepytellä uhma- tai murrosikäistä nuorta.
Pelkona on tietysti että nämä käyttäytymismallit siirtyisivät mahdollisiin lapsiimme ja voihan olla että nuo hermostumiset käyvät vielä jossain vaiheessa fyysiksiksi, sillä ainakin tavarat välillä lentelevät (viikko sitten kännykkä, yhtenä päivänä DVD-levyt jne)? Lapsia ei tähän kaaokseen todella ole tarkoitus hankkia ja hääsuunnitelmatkin olen jo yrittänyt laittaa jäihin, sillä häntä asia ei tunnu juurikaan kiinnostavan, vaikka hän itse minut keväällä kihlasikin.
Luuletteko että suhde pitäisi jättää sikseen (mitä en todellakaan haluaisi tehdä, sillä toivon että tämä olisi kuitenkin se elämäni mies) vai voiko tuohon hermojen hallintaan ja parisuhteeseen saada jotain apua esim. jonkinlaisesta terapiasta tms?
Kiitos jo etukäteen mietteistänne.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen mies. Mullakin on aikoja, jolloin hermot pettävät. Olen huomannut syitä moniakin. Ahdistuneisuus. Oletko varma, ettei miehesi vain pelkää menettävänsä sinut, koska myös sinun rakkaudenosoituksesi ovat hiipuneet ajan kuluessa? Ja näin yrittää ajaa suhteen alas jotta sen voisi lopettaa ilman kipua. Tai ehkä hän on vaiheessa jossa hän miettii elämäänsä. Saattaa olla pettynyt ettei tarttunut kaikkiin oikeisiin naruihin elämänsä varrella. Väsymys. Ihminen voi stressin takia olla hyvin väsynyt, lomallakin. Miehillä tämä usein purkautuu ärtymyksenä. Itkeähän ei saa. Minulla on ollut myös ruokavaliosta johtunut vitamiininpuutostila. Olo oli väsynyt ja projisoitui yllätys yllätys, ärtymyksenä. Paljon urheilevat ihmiset saattavat ajautua ymmärtämättään tilaan jota kutsutaan ylikunnoksi. Ylikunto ilmenee ärtymyksenä, väsymyksenä ja joskus jopa todellisena sairastumisena immuniteetin herkistymisen takia.
Eli syitä voi olla monia.
En kehottaisi kuitenkaan luovuttamaan. Suhteissa on ylä- ja alamäkiä.
Pieni näpäytys voisi kyllä olla paikallaan. Väärinhän se on sinuun ärtymystä purkaa, johtui mistä johtui. Ehkä hän ymmärtää mitä hänellä on, kun on sen menettämässä. Jatkuvasti sitä asetta en kuitenkaan suosittele käytettävän. Se tuhoaa suhteen. Kerta riittää, kunhan sen tekee oikein.
Pari ajatusta nousee mieleen:
Voisiko miehelläsi olla eräänlainen ikäkausikriisi, siis pelkoa ja epävarmuutta sekä kieltämistä sitä tosiasiaa kohtaan, että enää ei ollakaan nuoria aikuisia, vaan tullaan ihan oikeasti elämästä vastuullisiksi aikuisiksi ja aletaan jopa vanhenemaan? Tiettyjä asioita ei enää joko voi tehdä tai ei itseäkään enää kiinnosta tehdä samaan tapaan kuin aiemmin, mutta ei kuitenkaan oikein tiedä sitäkään, mitä tilalle ja miten jatkossa. Ärtymys ja vihahan ovat eräänlaisia suojakeinoja muuttunutta tilannetta vastaan, kun ei oikein tiedetä, miten elämän saisi tuntumaan taas mielekkäältä. Muutos pelottaa aina, etenkin, kun ei oikein tiedetä, mihin muutos johtaa. Kaikki ihmiset ympärillä alkavat myös tuntumaan idiooteilta, koska ajatushan on, että "minä kyllä olisin ihan niinkuin ennenkin, mutta te kaikki siinä ympärillä olette muuttuneet" (oman muutoksensa tajuaa niin harmittavan heikosti ja usein vasta jälkeenpäin).
Toinen asia, ja oikeastaan edelliseenkin liittyen on se, että jos miehelläsi ei ollut teini-iässä ns. kapinointivaihetta ollenkaan tai ainakaan tarpeeksi, niin hänen persoonansa saattaa tarvita sen vaiheen nyt. Tässä on ongelmana se, että jos sinä olet muodostunut hänelle jonkinlaiseksi kaikesta huolehtivaksi ja vastaavaksi vanhemmaksi, niin tämä kapinointi ja irtitempoilu kohdistuu sinuun. Jos noin on käynyt, niin en tiedä voitko muuta kuin yrittää kestää sen - miehesi on kapinoitava itsensä omasta elämästään vastuulliseksi ihmiseksi, olipa se kehityksestä ja turvallisuudesta siihen asti vastannut ihminen kuka tahansa.
Oli miten oli, kaverin kannattaisi todella tutkia tuntemuksiaan, ja puhua niistä jollekin (suosittelisin jotain muuta luotettua ihmistä kuin sinua - myöhemmin näistä voi sitten kyllä keskenäänkin puhua, mutta ei välttämättä ole hyödyllistä loputtomiin yrittää ratkoa noita ongelmia kaksin, kumpikaan kun ei voi toimia toisen terapeuttina) ja vaikka kirjoittaa mietteitään, jos vain pystyisi tai oppisi pystymään - kunhan ensin havaitsee sen kaiken itse tarpeelliseksi. Se ei riitä, että sinä havaitset. Tuo sisälle kerääntyvä paine voi kasvaa vaarallisen kovaksi, ja lopulta se kyllä keksii jonkun ulospääsyn. On todella surullista, että se paine on usein osana sitä sotkua jonka pyörteissä (av(i)o)liittokin sitten rikkoutuu, kun muuta purkamiskeinoa ei keksitty, ja ajateltiin, että pistetään koko elämä uusiksi sitten.
Sinulle myös kertyy tuosta kaikesta paljon negatiivisia tunteita, joita sinunkin pitäisi rakentavalla tavalla saada puretuksi, mieluummin jollekin muulle kuin miehellesi puhumalla/huutamalla.
Syyllisiä tällaisiin tilanteisiin ei kannata etsiä kuin korkeintaan peilistä. Eikä siitäkään mitään hyötyä olisi, vaan tärkeintä olisi löytää keinot, miten tästä eteenpäin. Hallitusti ja pieninkin askelin.
Sydämestäni rukoilen ja toivon teille kummallekin jaksamista ja luovia keinoja sekä rehellistä ja sitkeää yrittämistä tuon tilanteen korjaamiseksi.
t. Ajattelija
Toi oli jotenkin tuttua..
Alux oli niin ihana ja lutunen, mut sitten kaikki muuttui. Ensinnäkin minun valmistujais päivänä heitti tämmöstä kommenttia, kun että sun kaikilta sukulaisilta pitäs viiltää mahat auki..(isältä kuulema ainaki),
minigolfia pelatessa uhkas lyödä pään mäsäksi jos en usko, yhden kerran on läppäsy mua poskelle, hermostuessa haukkuu, mut aivan pataluhaksi ja sitten, jos jotain asiapaperia ei heti löydy niin kaikki lentelee pitkin huushollia ja minä ne sitten itkusilmässä kerään:(
En tiedä mekin mentiin keväällä kihloihin, mut oikeasti en tiedä kuinka kauan jaksan.
Pelottaa kokoajan et toi menee pahemmaksi.
Koti töitä tekee sen verran et käy kaupas ja laittaa ruokaa, koska hän on huomattavasti parempi kokki..
se ihmettelee miksi en halua sen kanssa lapsia???
No ei tosiaan kannata tuollaiseen tilanteeseen teidänkään lapsia tehdä! En oikein osaa mitään neuvoja antaa sinulle, mutta tuossa teidän tilanteessa on kyseessä ollut jo ihan fyysinen väkivalta, vaikkakin vasta pieni läpsäisy, mutta kuitenkin. Kannattaa olla tosi tarkkana ettei tilanne pääse riistäytymään käsistä, sillä jos koko ajan mennään vaan pahempaan suuntaan on jossain vaiheessa parempi pistää suhteelle piste, vaikka se sattuisikin.
Toivottavasti saatte asiat kuntoon:)
Kiitos, paljon..se ei haittaa vaikka ei neuvoa osaa, mut on tärkeetä, että saa jollekin/johonkin purkaa tää paha olo. Ollaan kyllä yritetty puhua, mutta se vaan sanoi et "enhän mä sua ole lyöny". (niin ei vielä, huom!VIELÄ, mut jos niin hermostuu ni sitä ei tiedä millon se sitten tulee). Eli ilmeisesti henkinen väkivalta ei ole mitään?
Ja tietystikään en uskalla vastaankaan sanoa, koska sitten ei taas tiedä mitä tapahtuu..
En voi unohtaa niitä sen sanomisia, ne oli niin kaameita, koska tossa edellisessä tekstissä ei ollut todellakaan ollut kaikki:(
ihminen ei kyllä puhu mahan viiltämisestä.
Sinähän olet jo kuin alkoholistin vaimo, hartiat kyyryssä, joo joo juoksemassa asioita, että toinen ei lyö. Hyväksyt haukkumiset ja pelon. Parisuhde on jotain aivan muuta kuin ovimattona olemista. Yksinkin on todella ihana olla, ei tarvitse nöyristellä tai pelätä.
Suuri kiitos miehisistä mielipiteistä! Lisääkin kommentteja saa laitta, sillä aina toisten kommenteista löytää niitä uusia näkökulmia asoihin. Olen itsekin miettinyt voisiko kyseessä tosiaan olla jonkinlainen ikäkriisi, sillä hän täytti juuri 30v ja yhteistä tulevaisuutta on alettu suunnittelemaan parin vuoden seurustelun pohjalta.
Enkä tosiaan ole ajattellut että suhde nyt jätetään tähän, sillä hyviä hetkiä on kuitenkin niin paljon ja uskon siihen ettei ruoho tosiaan ole vihreämpää aidan toisella puolella, vaikka se kauempana katsottuna siltä saattaakin näyttää.
Ongelma on tosiaan lähinnä se että koska yhdessä ei voida asiasta puhua/hän ei kuuntele minua, pitäisikö tosiaan hakeutua jonnekin saamaan apua joko yhdessä tai yksin, sillä eikös ongelmiin kannata puuttua ennen kun riistäytyvät käsistä.
Koskaan hän ei tosiaan ole ollut väkivaltainen tai edes mitenkään sillä uhannut tms, mutta jotenkin sitä toivoo, että suhde olisi vähän tasaisempi ja hänkin voisi purkaa hermojaan johonkin kehittävämpään, ja ikään kuin kasvaa aikuiseksi tuosta kiukuttelusta ja tempperamentista, sillä aikuisella miehellä nuo ominaisuudet ovat todella jopa pelottavia.
Jos ei muuta niin voin ainakin illalla näyttää hänelle tämän keskustelun, josko hän siitä heräisi miettimään asiaa.
Niin, kyllä kait se niin on, että ainoa todellinen keino purkaa tunteita on puhuminen - rehellinen ja avoin, luottava keskustelu jossa saa todella sanoa kaikki.
Ihmiset pettyvät elämäänsä, itseensä, kumppaniinsa - ihan varmasti ja jokaikisessä tapauksessa. Näistä pettymyksen tunteista on pakko saada luottamuksella kertoa, ilman pelkoa. Myös tarvitaan sitkeyttä - tässä elämässä ja tässä suhteessa on nämä asiat ongelmina, jonkun toisen kanssa olisi jotkut toiset asiat. Luovuttaminen ei oikeastaan ole vaihtoehto, olettaen, että puhutaan nyt liitosta, joka ei suoraan uhkaa osapuol(t)en henkeä/terveyttä.
Kirjoittaminen voi toimia myös, tai sillä voinee ainakin jäsentää ajatuksia puhumista varten.
Joku voi ajatella, että esim. raskaalla liikunnalla riehuu itsensä niin väsyksiin, ettei jaksa olla ärtynyt... no, ihmisen voimat latautuvat kyllä, ja tunne jäi yhä purkamatta.
Toinen voi ottaa runsaasti viinaa/ruokaa ajatellen, että saa ainakin hetkeksi unohtaa ärsyttävät asiat ja lohduttautuu jotenkin... ei sekään oikein toimi, tuo tunnetusti vain lisää ongelmia, ja alkuperäinen kysymys on yhä vastausta vailla.
Kolmas voi etsiä lohtua tilapäisistä suhteista - mutta sekin vain lisää ongelmia. Ratkoo sitten pulmiaan vielä syyllisyydenkin taakoittamana, ei hyvä. Liitto rikkoutuu varmasti.
Väkivalta on pelottava vaihtoehto, mutta harmi kyllä, löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat saaneet kotoa sen mallin, että kun puhe ei tehoa, niin nyrkit auttaa. Ei auta, vaan lisää ongelmia.
Joku voi ajatella niinkin, että vaihtaa koko suhteen toiseen, josko siinä uudessa olisi vähemmän ongelmia. Näin tehden kuitenkin siirtää vain ne ratkaisemattomat ongelmat sekä omasta aiemmasta elämästään että myös nyt päättymässä olevasta suhteestaan vielä sen uudenkin suhteen "ristiksi".
Kaikki nuo huonot ratkaisuyritykset ovat pakenemista. Jotenkin olisi kohdattava ne ongelmat, jotka ärsyttää, ja käytävä niiden kimppuun. Kun niiden päälle rehellisesti alkaa kiipeämään, ne käyvätkin vähitellen pienemmiksi.
Kunpa jaksaisitte!
Samaa täälläkin, ollaan oltu yhdessä 15 vuotta ja hän oli ensimmäiset 10 vuotta ihana mies, mutta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen alkoi muuttua. nyt kun meillä on kaksi lasta, mies hermostuu ihan pienestä, haukkuu minua ja sukuani, sanoo kuinka olisi mukava asua itekseen (tai lasten kanssa), paiskoo tavaroita, ymym. Aikansa telmuttuaan ja mökötettyään sitten yhtäkkiä leppyykin ja on niiiiin kilttiä että.
"ei haukku haavaa tee" sanoi minulle eilen, kun kysyin, miten paljon haukkumista minun tulee kestää... joopa joo.
Nykyään minun tulee miettiä joka sanaa erikseen etten vain loukkaa tai hermostuta herraa.
Jos ei olisi lapsia, olisin luultavasti eronnut ajat sitten. Nyt se on niin vaikeata.
Kuulostaa aika karskille menolle? En usko, että sun kannattaa jäädä kovin kauaksi aikaa oottelee kun toinen latelee loukkauksia. Pakkaa kissas ja lähde ja anna miehen miettiä rauhassa kuinka on soveliasta käyttäytyä!
Jotain ongelmia miehelläsi on, jotka pitäisi purkaa ulos ja selvittää, mutta sitä Sinä et voi tehdä hänen puolestaan, vaan hänen itsensä ymmärrettävä selvittää asiansa. Ongelmahan voi olla mikä tahansa ja ehkä itse aavisteletkin jotain?
Yleensä ihmiset ei juuri muutu "paremmaksi" ajanmyötä, vaan suhteissa ongelmat kärjistyy. Haukkumista, väkivallan pelkoa ei pidä sietää sekunttiakaan. Keskustele asiat auki, kerro miehellesi mikä Sinun mieltä painaa, jos hän ei suostu keskustelee, niin eiköhän homma ole selvä...?
Kaikkea hyvää ja muista pitää lippu korkealla t äiti joka toivoo että lapseni eivät ole tuon miehen opetuksessa
Eilen saatiin puhuttua asioita halki ja oli myös puhetta, että avomiehen perheessä on muillakin sisaruksilla ongelmia hermostumisen kanssa. Siksi sitten keskustelu olikin ihan antoisa kun sanoin, että eikös tuohon sitten kannata puuttua ajoissa ettei mene elämä niin mönkään kuin muilla sisaruksilla (alkoholismia, eroja, sukulaissuhteet tulehtuneet yms).
Alkuun ei meinannut ollenkaan tajuta minun huolta tästä asiasta, mutta kun tarpeeksi jaksoin kysellä niin kyllä se suostui keskustelemaan ja sehän on hyvä alku, sillä kuten sanottu, yleensähän ongelmat vaan pahenee ellei niille mitään tee. Sen verran sain nyt selville, että miestä vaivaa välillä jonkinmoinen stressi ja eilen sai sitten illalla sanottua, että nytkin alkaa stessata joku ihme asia ja on jotenkin jännittynyt olo, vaikka minkään ei sen kummemmin pitäiskään olla pielessä. Luulen että osa hänen stressistään johtuu hoitamattomista asioista ja koska hän tuntuu välillä olevan aika unohtelevainen hoidettavien asioiden suhtee, tulee varmasti stressi siitä mitäköhän nyt taas on unohtanut ja mitä pitäisi tehdä (täytyy varmaan ehdottaa että laitetaan jääkaapin oveen muistilista tai sitten ostan hänelle jonkun kätevän kalenterin).
Sehän on jo hyvä alku kun osasi myöntää ongelman, sillä aiemmin ei ole sitä tehnyt ja on syyttänyt vain muita. Ihan vitsiksi taisi tarkoittaa kun puhui jostain stressiä helpottavista luontaistuotteista (kun meillä yksi kissa saa rauhoittavaa luontaistuotehoitoa), mutta taidan käydä tutustumassa luontaistuotevalikoimaan ja viedä kotiin viemisiä josko sieltä jotain apua löytyisi. Oli myös puhetta, että töiden alkaessa jos vielä on hermot noin pinnalla niin voidaan vaikka yhdessä käydä jossain lääkärillä, sillä vaikka en pillereiden napsimista mitenkään suuremmin kannatakaan niin voihan tuohon löytyä joku ihan elimellinen syykin...
ps. opettajana hän on (sekä oppilaiden että kollegoiden mielestä) mitä pätevin, joten stressi taitaa lähinnä tulla siitä kun töissä yrittää kaikkensa eikä sekään yleensä riitä kun kyseessä on vaikeita oppilaita.