olen naimisissa rakastamani naisen kanssa vielä vähän aikaa,sillä nyt hän haluaa avioeron 10 vuoden naimissa olon jälkeen.Häneltä on tunteet kuihtuneet minuun kokonaan,mutta se tässä on pahinta,että itse rakastan häntä edelleen ja paljon.ja kaikki tämä vain omasta tyhmyydestäni,sillä en ole aina muistanut kunnolla pitää suhdetta yälä,sillä olen pitänyt häntä itsestäänselvyytenä.Toivottavasti tästä ois jollekkin vinkkiä omaan suhteeseensa,että muistaa pitää siitä huolta.tai onko kellään kokemusta samasta asiasta.itse voin ottaa hänet takaisin elämääni ihan milloin vain,jos hän itse sitä haluaa...
Ero tulossa
rakastan sinua.
71685
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
rakastan poikaystävääni kamalasti, mutta en voi hänen tnteilleen mitään. Sattuu niin kamalasti! En halua luopua hänestä!
Usein on niin,että toinen välittää enemmän..
Minulla myös ero tulossa lähes neljän vuoden yhteiselämän jälkeen ja täytyy myöntää, että olo on aivan järkyttävä. Ruoka ei maistu ja asiat pyörii mielessä koko ajan. Itse olisin välittänyt tästä miehestä vielä todella paljon. Luulisi, että tässä iässä (40-v) osaisi jo suhtautua asioihin järkevämmin, mutta niin ei näytä olevan.. Saa nähdä miten jaksaa jatkaa syksyllä opiskelua, kun tuntuu ettei jaksa keskittyä mihinkään. Töissä olen kuitenkin yrittänyt olla ihan "pirteänä". Tuntuu, että elämä on ohi. Enää ei ainakaan jaksa uskoa parisuhteeseen, aikoinaan kun erosin yli kymmenen vuotta kestäneestä avioliitosta se tuntui pelkästään helpotukselta, koska suhteessa oli väkivaltaa, niin psyykkistä kuin fyysistäkin. Siitä liitosta sain kuitenkin kaksi ihanaa, fiksua tytärtä, joten kai sillä oli oma tarkoituksensa.
Jotenkinhan tästä täytyisi yrittää jatkaa, mutta voimia tarvitsisi saada jostain. Asun pienellä paikkakunnalla, jossa ei ole mitään virkistys mahdollisuuksia, joten ajatukset ei juurikaan pääse vaihtumaan. Liikuntaa kyllä harrastan ja se tietysti auttaakin hieman. Tuntuu niin pahalta, kun elämältä ei toivoisi muuta kuin, että toinen ihminen välittäisi, olisi tukena arjessa niin iloissa kuin suruissakin, mutta kai se on liikaa vaadittu. Onkohan niin, ettei ole enää olemassa samallatavalla ajattelevia miehiä, valitettavasti tällähetkellä tuntuu siltä, kun sydän on vereslihalla.. Kertokaa kokemuksistanne miten olette jaksaneet jatkaa elämää eron jälkeen, yritän ottaa neuvoja teiltä! Kiitti teille jotka jaksoitte lukea masentavan vuodatukseni, ja hyvää loppukesää teille!
Minäkin olen miettinyt eroa miehestäni jo muutaman kuukauden, kun hän juuri pitää minua itsestäänselvyytenä eikä huomioi tai kuuntele minua laisinkaan. Olen hänelle tästä sanonut, muttei auta. Hän ei halua erota, muttei kylläkään huomioi minua juurikaan enempää. Jotenkin olematon olo.
Mulla täsmälleen sama tilanne.. tuntuu kuin kuolisin vähitellen sisältäpäin.. Olen niin hemmetin hellyydenhaluinen ja mieheni taas ei. Kyllästyttää, vihastuttaa, mutta kun rakkaus on silti niin perkeleen voimakas häntä kohtaan.. En tiiä, mitä tekisin. Mietin jo olenko oikeasti niin "huono" ihminen, etten ansaitse hänen arvostustaan tai kiintymystään.. Mieleen tulee, että paranisiko se erolla ollenkaan, mitä jo seuraava/seuraavat miehet kohtelevat minua samalla tavalla? jos siis en oikeasti ole rakkauden arvoinen? Itse pistän aina likoon kaikki itsestäni ja enemmänkin, mutta koskaan ei takasin saa mitään.. Missä vika, jos ei minussa..?
Olen 3 vuotta seurustellu mieheni kanssa, asutaan yhdessä ja olen viime päivinä ollut aika maassa(viime yön nukuin sohvalla ja varmasti ens yönki)sillä haluaisin erota.Mieheni pitää mua itsestäänselvyytenä.En aina koe olevani rakastettu ja seksiäkään emme ole harrastanu varmaa kuukauteen.En jostain syystä halua miestäni??!!Rakastan häntä kyllä vielä mutta en halua olla suhteessa jossa en ole onnellinen.Ja missään nimessä en halua että mua pidetään itsestäänselvyytenä.Olen asiasta miehelleni monesti sanonut, mutta ei mene jakeluun...
Meillä seuraavanlainen tilanne: ollaan seurusteltu nuorempina 2 v, nyt tällä erää viitisen vuotta. Yksi yhteinen lapsi, minulla entisestä liitosta 2 lasta. Elämä on sujunut hyvin tasaisesti, ollaan asuttu miehen perimässä talossa, asiat on täysin "kunnossa". Ollaan suht`koht tasa-arvoisia. Minä ehkä hieman vahvempi, mutta ainahan toinen on vahvempi?!
Ongelma on nyt se, että en taida jaksaa elää "tavallista arkea". Sorruin pettämään tätä kilttiä ja kunnollista miestäni jo silloin nuorempana, kuin myös nytkin muutamia kertoja.
Pari kk sitten tapasin chatissa kiinnostavan miehen kauempaa. Tavattiin, ihastuin taas. Vietin vkl hänen luonaan.Oma mieheni itki ja halusi jatkaa suhdettamme siitäkin huolimatta. En silloin halunnut, olin täysin sokea ja kohelsin mitä sattuu.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että mieskin on köytänyt itselleen seuraa jostain deittipalvelusta! Tällä hetkellä hän on juuri tuon uuden naisen luona yötä. MUTTA EN OLISI USKONUT ETTÄ SE SATTUU MINUUN NÄIN PALJON!
Muutan viikon kuluttua pois yhteisestä kodistamme. Luulen että tulen katumaan sitä lopun elämäni. Toisaalta, kyllähän tästä suhteesta on koko ajan jotain puuttunut kun olen vieraissa juossut.
Mikä helvetti minua vaivaa? Nyt sitten ottaa aivoon niin helvetisti, kun ero on konkretisoitunut, muuttunut todeksi. Tuntuu kuin olisin vasta herännyt, mutta keskelle painajaista. Kuka on tuo nainen joka minun ruumiissani on tehnyt nuo kaikki kamalat asiat?
Tuntuu tosiaan ettei itseänsä taas tunne.
Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin niellä tuskani ja poistua mieheni elämästa aiheuttamasta hänelle surua ja tuskaa jatkuvasti. Antaa hänelle mahdollisuus saada terve ja kunnollinen ihmissuhde.Sillä sen hän on ansainnut. Kyllä hän niin hyvä isä ja mies on. Ja ketä voin tästä kaikesta tuskasta syyttää? Niinpä niin...itkettää taas.Miksi en koskaan opi? Ja mikä siinä on etten jaksa tätä "liian tavallista" elämää?