Pitkän kotimatkan puolivälissä haukottelin. Ajaminen alkoi uuvuttaa. Tien ylittänyt peura ei enää jaksanut innostaa. Ja siitäkin oli jo tunti tai puolitoista. Päätin syödä banaanin.
Ongelma tässä on se että en yleensä syö tai juo mitään ollessani liikkeessä. Perillä syödään se mitä lähtiessä jäi, on mottoni. Tämä taas johtaa siihen etten pidä mitään elintarvikkeeksi luokiteltavaa ulottuvillani, kun esimerkiksi olen ratissa. Viettämäni loman tähteet, jäänteet ja rippeet olevat tavaratilassa.
Ajoin sivuun ja pysähdyin katselemaan maisemia. Musiikki sammui yhdessä koneen kanssa ja vaihdoin pari sanaa levähdyspaikalla läsnäolijoiden kanssa. Ymmärsin, ettei minua saisi millään keinolla asuntoautoon. Mutta olen iloinen siitä meitä on moneksi.
Käväisin hakemassa itselleni banaanin ja jatkoin matkaa.
Heti lähdön jälkeen kuulin kummallisen kolahduksen. Oli satasen rajoitus. Vauhtia oli sen verran. Vilkaisin refleksinä taustapeiliin ja näin kummallisen varjon, kuin ylisuuren syyslehden vilahtavan siinä. Vilkaisin ympärilleni. Puhelimeni oli poissa. Se oli jäänyt katolle.
Jarrua ja ympäri.
Jo lähtökohtaisesti ajatellen tämä päätös kääntyä ympäri suhteellisen vilkasliikenteisellä tiellä etsiäkseen jotain sille pudottamaansa, on huono.
Toiseksi ajatellen puhelin on suhteellisen pieni, jos sitä pitää etsiä paikasta, jota ei voi ennalta tietää. Vastaan tuli säiliörekkoja, lukuisia autoja ja tiejyrä, kun matelin tietäni takaisin silmät sillä hätävilkut päällä. Ja sitten näin sen. Näin sen kauniinvalkoisen pinnan hohtavan keskellä viereistä kaistaa. Se oli jäänyt prikulleen keskelle sitä. Olikohan se aivan päreinä, kyselin itseltäni ja pysäytin auton tiensivuun.
Takanani mateleva peräkärrypariskunnan pelkääjän puolella istuva rouva kysäisi minulta, että onko jotain sattunut. Briiffasin häntä lyhyesti etusormellani ja parilla sanalla. Kipaisin hakemassa puhelimeni radalta. Hämmästyksekseni se oli aivan ehjä. Siis ei naarmuakaan. Ei särön säröä. Siis jos lasiesineellä on vauhtia 100 km/h ja törmään kiviseinään, niin lopputulema on päivänselvä. Tuijotin puhelintani epäuskoisena. Nämä ovat niitä hetkiä, kun ihmispää ei ymmärrä näkemäänsä. Lisäksi puhelin soitti hätäkeskukseen.
Hätäkeskukseen?
Minut ohitti hitaasti mateleva auto, jonka kuljettaja kysäisi, että onko kaikki hyvin. Lisäksi hän mainitsi, että ehkä kannattaisi puhua puhelimessa pientareen puolella eikä keskellä tietä.
- Haloo?
Hätäkeskuksen naisen kanssa käymäni keskustelu oli hieman hämärä, mutta käsittääkseni se meni niin että puhelin oli päätellyt minun ajaneen seinään, vaikka itse putosi lattialle. Sitten se soitti apua.
Voi herra mun vereni kuinka tyhmä puhelin.
(hihitystä)
Ongelma tässä on se että en yleensä syö tai juo mitään ollessani liikkeessä. Perillä syödään se mitä lähtiessä jäi, on mottoni. Tämä taas johtaa siihen etten pidä mitään elintarvikkeeksi luokiteltavaa ulottuvillani, kun esimerkiksi olen ratissa. Viettämäni loman tähteet, jäänteet ja rippeet olevat tavaratilassa.
Ajoin sivuun ja pysähdyin katselemaan maisemia. Musiikki sammui yhdessä koneen kanssa ja vaihdoin pari sanaa levähdyspaikalla läsnäolijoiden kanssa. Ymmärsin, ettei minua saisi millään keinolla asuntoautoon. Mutta olen iloinen siitä meitä on moneksi.
Käväisin hakemassa itselleni banaanin ja jatkoin matkaa.
Heti lähdön jälkeen kuulin kummallisen kolahduksen. Oli satasen rajoitus. Vauhtia oli sen verran. Vilkaisin refleksinä taustapeiliin ja näin kummallisen varjon, kuin ylisuuren syyslehden vilahtavan siinä. Vilkaisin ympärilleni. Puhelimeni oli poissa. Se oli jäänyt katolle.
Jarrua ja ympäri.
Jo lähtökohtaisesti ajatellen tämä päätös kääntyä ympäri suhteellisen vilkasliikenteisellä tiellä etsiäkseen jotain sille pudottamaansa, on huono.
Toiseksi ajatellen puhelin on suhteellisen pieni, jos sitä pitää etsiä paikasta, jota ei voi ennalta tietää. Vastaan tuli säiliörekkoja, lukuisia autoja ja tiejyrä, kun matelin tietäni takaisin silmät sillä hätävilkut päällä. Ja sitten näin sen. Näin sen kauniinvalkoisen pinnan hohtavan keskellä viereistä kaistaa. Se oli jäänyt prikulleen keskelle sitä. Olikohan se aivan päreinä, kyselin itseltäni ja pysäytin auton tiensivuun.
Takanani mateleva peräkärrypariskunnan pelkääjän puolella istuva rouva kysäisi minulta, että onko jotain sattunut. Briiffasin häntä lyhyesti etusormellani ja parilla sanalla. Kipaisin hakemassa puhelimeni radalta. Hämmästyksekseni se oli aivan ehjä. Siis ei naarmuakaan. Ei särön säröä. Siis jos lasiesineellä on vauhtia 100 km/h ja törmään kiviseinään, niin lopputulema on päivänselvä. Tuijotin puhelintani epäuskoisena. Nämä ovat niitä hetkiä, kun ihmispää ei ymmärrä näkemäänsä. Lisäksi puhelin soitti hätäkeskukseen.
Hätäkeskukseen?
Minut ohitti hitaasti mateleva auto, jonka kuljettaja kysäisi, että onko kaikki hyvin. Lisäksi hän mainitsi, että ehkä kannattaisi puhua puhelimessa pientareen puolella eikä keskellä tietä.
- Haloo?
Hätäkeskuksen naisen kanssa käymäni keskustelu oli hieman hämärä, mutta käsittääkseni se meni niin että puhelin oli päätellyt minun ajaneen seinään, vaikka itse putosi lattialle. Sitten se soitti apua.
Voi herra mun vereni kuinka tyhmä puhelin.
(hihitystä)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jännä, arvoituksellinen, kirjoitinko jo jännä…yrität sanoa jotain, s e l k e ä s t i en ymmärrä mitä, mutta se nyt ei ole ensimmäinen kerta 😅
Lukutaito vs kirjoitustaito
Luultavasti siksi että luin lapsena liikaa en enää jaksa lukea.
Puheesta kuuntelen rytmin sekä sävelkulun. Välitetyillä viesteillä ei ole merkitystä, koska opin variaatiot jo lapsena; kuuntelin jokaisen: menneen, olevan ja tulevan. Sanan.
Äänenpainot selittävät kulloisenkin tilan, joka sekin on tuttu.
Jos jossain perintömaljakko tipahtaa lattialle, niin kuulin, näin ja haistoin sen jo aikaa sitten. Katkeamaton virta.
Kirjoitit sitten käsin, koneella tai toisen sormella hiekkaan, niin sillä ei ole merkitystä. Ainoastaan visuaalisilla seikoilla on merkitystä.
(naurua)
Ihastuttavaa, sanoinko jo, miten mukavaa moinen yliluonnollinen kyky on. Sama kai se kenen sormi näin ollen on. Robotin kättä voi lainata, joka sormi kirjoittaa, voi käyttää vaikka pikkusormea ;~)
Niin
Maailmassa on niin paljon kaikenlaista sormeilua, että joskus tuntuu siltä että tulisi välillä käyttää korvia.
(reps)
https://youtube.com/shorts/o60o__Wnquw?si=ijHJygbVM9jZXfkc
Tuon musiikin soidessa ei olisi yhtään hullumpaa olla kuuro ;~]
Mutta toiset tykkää siitä, että musiikki sormeilee hermoja…
Kuvanlukutaito
Minusta tämä viipale on vallan mainio.
Aiwan pulpahtavi mieleen niinkin auvoisat ajat Kämpissä, kun suunnittelimme Suomea ja akat soittelivat lankapuhelimella perään, että kauanko vielä kestää.
Näytimme heille torvea.
(reps)
Jos tuon kuvan pitäisi soittaa jotain torvea itselleni, niin tässä tapauksessa lateksi ja kliimaksi eivät soita mitään torvea päässäni. Alan vain toivoa, että olisin sekä kuuro, että sokea ;~}
Mjaa
Tunnetko toivottomuuden voiman?
Toivottomuus on kuin myrkky suonissa kiertämässä kehää. Se on kuin se suurin luku järjestelmässä, eli nolla.
Minä pidän aina sanoistani kynsin & hampain kiinni. Muut lipsuvat.
(hihitystä)
Ei
Hän ei tunne.
Keskustelupalstoissa on juuri se vika, että niissä ei keskustella, vaan esitelmöidään.
Sitten säätiedotuksia
”Lännen tsunami on pääkaupunkiseudulla varsin laimea”.
Eli siis kaupunkilaiset voivat elää ilman pelkoa siitä että katto menisi päältä, tai sontsa nyrjähtäisi.
Todella laimeaa
(hirn)
Banaaninlutkuttajahan se tyhmä oli eikä se luuri, jonka em. "unohti". Luuri kyl muistaa mihin se on "ittekseen" soitellu, vaikka päivystäjä oliski muuta mieltä.
Öm
Käsittääkseni tässä kapineessa on jokin jarru, jota polkemalla se soittaa omatoimisesti keskukseen.
Siis tämä on tällainen ”älypuhelin”.
En löydä kyseistä nappulaa asetuksistani.
En tiedä tuen osoitetta tai tunne sen numeroa.
(reps)
villi veikkaus kiihtyvyysanturin puolesta, g voima liikemittaus
Valitettavasti en voi kommentoida kommenttiisi.
Syy
Moraali & estetiikka ei ole oikein mun juttu.
(hihitystä)
Sörnäinen
Sörkkaa pidetään kuin kukkaa kämmenellä. Sörnäinen pulisee ja huudahtelee ilman syytä. Se on tulvillaan munattomia mölisijöitä, tyhjiä tölkkeja ja ojentuvia käsiä ruuhkaksi asti.
Säällä kuin säällä, kellonajasta huolimatta, voit kokea inhimillisen elämän ihmeet ulkosalla. Sääliä ei tunneta.
Varo piikkejä. Älä istu nurmikolla, sillä jokaisen ruusun varressa on niitä.
On kyseenalaista, onko kivaa olla kotona.
- Ai, kato mimmi, sä oot bäk!
(hihitystä)