Poikaystäväni on lähes koko kesän ollut masentunut. Siis ei mitään siipi maassa vaan ihan kunnolla tyyliin "koko ajan paha olo sisällä" "nähdään syksyllä jos en kuole". Tästä on puhuttu, aika vähän tosin, sanoin että mene lääkäriin. Ei suostu eikä halua oikeastaan puhuakkaan siitä. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että elämme kaukosuhteessa tällä hetkellä. Puhelimessa on aika vaikea tukea toista. Tuntuu ettei häntä kiinnosta tällä hetkellä juuri mikään, minä kaikkein vähiten. Se on helvetin kamalaa. Miten muka voisin auttaa? Tuntuu että en mitenkään. Yritän niin kovasti, että meidän juttu toimisi mutta eihän tästä voi tulla mitään. Vajaan vuoden olemme olleet yhdessä, eikä hän todellakaan koko aikaa ole tuollainen. Välillä on ollut todella ihanaa. Sanoo kyllä edelleen että välittää jos sitä häneltä itse kysyn, muuten ei IKINÄ. Tuntuu vaan että nyt kun olemme erossa on tilanne huonontunut. Minua hän ei kylläkään sure. Mitään en uskalla vaatia, kun hän kokee että ei riitä sellaisena kun on, enkä ymmärrä häntä. Syksyllä palaamme taas yhteen, ja olenkin sitä odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta viime aikoina on epäilys alkanut kalvaa? Mitä mieltä on rakentaa suhdetta tällaiselle pohjalle? Haluanko sitä? Ja ennen kaikkea jaksanko? Pää hajoaa... Toisaalta: mitä on sellainen rakkaus, joka loppuu kun toisella on vaikeaa? Aargh. Neuvot ja lohtu otetaan ilolla vastaan. Ps. anteeksi jokseenkin sekava kirjoitus
VAIKEATA!!!!
Ayla
91285
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tyttäreni avioliitto loppui puolentoista vuoden jälkeen kuin salamaniskusta . Mies oli koko syksyn masentunut ja väsynyt.Mitkään keskustelut eivät auttaneet,vaikka yritettiin kaikella tavalla auttaa.Sähköpostiviesti erosta ja sillä selvä,ei mitään keskusteluja. Vaimo sai hoitaakseen juuri valmistuneen omakotitalon myynnin ja koiran luovutuksen ym. Puoli vuotta on mennyt, ei ole vaimon osa ollut helppo, kun mies luisteli kaikesta vastuusta.Ihmetyttää, että ei kuitenkaan ole onnellinen, vaikka sai kaiken minkä tahtoi. Joten en tiedä mitä sanoisin. Ainut asia olisi kai saada ulkopuolista apua. Tyttäreni tapauksessa vapaaehtoinen suostuttelu ei auttanut, aikuista miestä tuskin voi pakolla viedä mihinkään.Ehkä kaikkien yritysten jälkeen loppuratkaisuna on ero, joka ajan myötä voi kuitenkin olla paras ratkaisu, vaikka kriisivaiheessa sitä ei osaa niin ajatella.Punnitse vaihtoehtoja.
Itse olen tällä hetkellä toivottomassa tilanteessa poikaystäväni masennuksen takia. Pikkuhiljaa loppukeväästä hän etääntyi. Kuukausi sitten loppui seksikin täysin. Kun olemme yhdessä, hän on usein omissa ajatuksissaan. Nyt viikko sitten otin asian esille ja ne ajatukset on niin sekaisin, että ei tiedä rakastaako enää ja mikään ei huvita.
Erota hän ei halunnut, mutta ei voinut antaa mitään lupauksia tulevasta. Päätin kestää jonkin aikaa. Viikon jaksoin.
Tapaamiset ovat todella vaikeita, kun toinen käyttäytyy kuin "kylmästi" ja itse rakastaa kauheasti. Yleensä näkemisen jälkeen olen ihan maassa. Eilen kävi niin että sain mielettömän tunteen purkauksen ja sanoin etten enää jaksa. Aamulla heti kadutti. Poikaystävääni ahdistaa minun tuskani ja nyt tilanne siinä että hänelle sama ollaanko yhdessä vai erossa. Ei pysty käsittelemään asiaa. Haluaa ottaa etäisyyttä. Itse olen murheen murtama.
Kai tässä vaan auttaisi, jos hän hakisi itselleen apua ja saisi tunteensa minuun selvitettyä. Mutta se on turha toivo. Kurjaa että menetän elämäni miehen näin. Kestää aikansa hyväksyä tilanne kun taustalla kuitenkin toivon kipinää. Tulen hulluksi.
olisi voinut olla minun kirjoittamaa tuo sinun teksti... Kohta töistä kotiin lähdössä, istun tässä itku kurkussa ja mietin että en vain yksinkertaisesti jaksa kauaa tällaista... Kun puhutaan puhelimessa, poikaystävä vaan valittaa että kun väsyttää/vituttaa/masentaa/kyrsii... Mikään ei ole hyvin. Jos sanon että rakastan, on vastaus niin minäkin kai... Naurua ei ole kuulunut aikoihin. Nyt emme ole nähneet kahteen viikkoon, emmekä kai kuukauteen näekkään. Minä olen ainoa ketä tämä surettaa. Tosin edelliskerrat kun ollaan nähty, on olleet ihan kauheita pettymyksiä. Toinen on niin apaattinen ja flegmaattinen, mitään huomiota ei heru itselle. Viime viikolla sain viestin, jossa pyysi anteeksi käytöstään minua kohtaan, tuntee vaan koko ajan niin suurta vihaa ja pettymystä itseään kohtaan että ei jaksa mitään... Tosiaan on ollut samanlaista ennenkin, mutta ei näin kauaa. Huolestuttaa aivan kamalasti. En haluaisi erota, koska muuten hän on aivan täydellisen ihana ollessaan normaali. Luulen että tämän kerran hänellä laukaisi työstressi osaltaan. Mutta nyt loppu työt, ja lähden kotiin, mutta haluaisin kovasti vaihtaa näitä äärettömän positiivisia ajatuksia lisää, helpottaa edes vähän kirjoittaa jollekkin joka tietää mistä puhun...
Me oltiin viime syksy kaukosuhteessa, eikä nähty kertaakaan sinä aikana. Poikaystävän masennus alkoi oikeastaan silloin. Ja se syksy oli yhtä helvettiä. Olin lähes yksin pitämässä suhdetta yllä, toinen vetäytyi täysin kuoreensa. Monet hysteeriset itkut itkin sillon. Siitä kuitenkin selvittiin ja kumpikin sen jälkeen ollut sitä mieltä että meidän juttu kestää eikä pieneen kaadu. Kunnes masennus hiipi taas elämään.
Olen saanut rakkauden osoituksia viimeksi pari kuukautta sitten.
Tuntuu niin vaikealle hyväksyä suhteen loppuminen, kun tietää että toinenkin rakastais jos ei olisi muita ongelmia. Olen todella läheinen hänen perheensä kanssa ja tyhmyyksissäni kuvittelin että tässä se elämänkumppani on. Ja nyt on matto vedetty alta.
Vaikea työstää eroa, kun mieltä kalvaa mitä tulee tapahtumaan. Ja kun mielellään haluaisi parantaa toisen. Mutta olen liian lähellä auttaakseni ja nyt minut on sysätty kauaksi. Poikaystäväni on harvoin valitellut, hän kärsii itsekseen eikä sitä edes muut ole huomanneet paitsi minä. Hän on täysin lukossa asian suhteen.
Täytyy vaan yrittää selittää itselleen että rakkaus ei yksin riitä, pitää olla myös otolliset olosuhteet. Tuntuu vaan että hän on aina mielessäni enkä ketään muuta ikinä halua/löydä.
Parissa vuodessa ollaan koettu paljon ja nyt se kaikki loppuu... Kaikki ihanat muistot tulvii mieleen.
Sori Ayla, ettei viestini ole kovin kannustava. Tuntuu vaan niin pahalta.
Yritä miettiä, että suhteesta irtautuminen on nyt helpompaa kuin viiden vuoden päästä. Masentuneen kanssa suhteessa et saa sitä huomiota minkä ansaitsisit. Haluatko olla sellaisessa suhteessa? Vaikka menisi hyvin, pelkäisit että koska taas.
Tätä olen yrittänyt itselleni hokea.
Nimenomaan just sitä mietin, että kohta tilanne varmaan taas paranee... Kunnes se taas huononee... Aivan järkyttävän kamalaa.
Me oltiin vuoden verran kavereita, ennen kuin suhde alkoi. Hän muistaa mitä mulla oli päällä kun eka kerran tavattiin, minä taas en kiinnittänyt mitään huomiota. Ja kun alettiin olemaan yhdessä, kirjotin päiväkirjaan (olen taas alkanut pitämään sitä!) että tässäkö se nyt tosiaan on, se minun oma ihminen?
En haluais millään luovuttaa. Mitä on sellainen rakkaus, joka loppuu kun toisella on vaikeaa? Vaan niin kun sanoit, enpä tiedä että riittääkö se rakkaus aina. Varsinkaan kun sitä ei toiselta saa. Myös minulla noin 2 kuukautta siitä kun hän on viimeksi sanonut sen. Vastaa lähes aina jos suoraan sanon että on ikävä tms, mutta aika haluttomasti. Tästä aiheesta on tullut riitaa aikaisemminkin monta kertaa, olen yrittänyt selittää että tarvitsen huomiota! Siitä ei ole ollut niin mitään apua.
Joten summa summarum, päässä ei nykyään pyöri mitään muuta kun nämä asiat. Toisaalta ja toisaalta... Tuntuu joskus että omakin mielenterveys alkaa jo järkkymään.
Paras asia olisi jos saisin hänet (ja sinäkin) lääkärille juttelemaan. Sitä ei kylläkään taatusti tapahdu...
No, tänään tuntuu taas siltä että perkele, en luovuta, perihämäläisellä sitkeydellä taistelen loppuun asti. Huomenna saattaa taas olla ihan eri juttu, tuntuu että omat mielialat vaihtelevat miten sattuu. Tuntuu niin uskomattoman pahalta, kun ei voi auttaa toista, ja sama tunne itsensä puolesta...
Taaskaan ei päässä pyöri mikään muu kuin meidän suhteemme. Ei se voi tällä lailla loppua! En millään suostu uskomaan sitä, joten en voi eroakaan työstää. Ja niin paha olla kun tietää että toinen on ihan sekaisin. Kauhea halu auttaa ja rakastaa. Kärsivällisyys olisi ollut parasta ja niin lupasinkin. Sanoin vielä että ei mitään paineita ja syyllisyyttä meidän suhteessa. Että olen tukena. Ja sit ratkesinkin ja nyt toinen tietää miten paha mulla olla eikä halua olla yhteydessä koska tuottaa mulle vaan tuskaa ja miettii miten paha ihminen hän on.
Omat tunteet ovat ihan sekaisin ja pakko tässä itse on hakea apua. Että pääsen tämän asian yli. Yritän tänään varata ajan yths:lle. Pelottaa syksy kun pitäisi gradu tehdä tiukassa aikataulussa ja tämä asia vie kaikki ajatukset. Pitää jotenkin saada oma pää kuntoon ennen sitä.
En vaan niin millään halua luovuttaa.
Minkälainen sinun poikaystävä on noin muuten ihmisenä? Olen tässä mietiskellyt, että mistähän tuo masennus oikein juontaa juurensa. Minun poikaystävällä on huono itsetunto, käsittääkseni häntä on koulukiusattu ja herkkänä ihmisenä on ottanut sen aika raskaasti. Tästä ei olla puhuttu mitään, olen vain ymmärtänyt sen ikään kuin rivien välistä. Huonosta itsetunnosta ja myös kokemuksista johtuen on myös mustasukkainen. Se ei ole kuitenkaan mikään suuri ongelma, pidän siitä että mies on jossain määrin omistava, mutta muutaman kerran on mennyt hermo ja olen heti huomauttanut. Onneksi tajuaa koska menee liian pitkälle. Ja itsekkin olen kyllä omistava.
Yritän jaksaa olla kärsivällinen ja yrittää hiljaa tukea, sillä lopussa kiitos seisoo :) ja sitkeys palkitaan. Tähän elämänviisauteen olen uskonut, ja haluaisin uskoa, ettei se petä nytkään. En luovu vielä toivosta.
Sepä tässä juuri on kun ei uskoisi että poikaystävälläni mitään ongelmia olisi. Hän on erittäin sosiaalinen ja iloinen. Kavereita on paljon ja viettävät paljon aikaa yhdessä. Perhe on ihana. Luonteen lisäksi hän on ulkoisesti puoleensa vetävä, oikeastaan naisia on vähän liiaksikin roikkumassa hänessä. Hänen ulkoiseen olemukseensa ja luonteeseensa olen täysin rakastunut. En uskoisi että parempaa miestä olisi.
Ongelmana on että huolia riittää (mm. opiskelu, raha, terveys) ja vaikka puhelias muuten onkin, niin pitää sisällään huolet ja on siten lukossa. Ei voi nyt minullekaan puhua.
Välillä on tullut mieleen, että jos käyttäytyminen johtuukin siitä että on joku toinen ja kokee siitä syyllisyyttä ja epävarmuutta. Mutta olen kyllä vahvasti sitä mieltä että masennusta, tietenkin voi mukana olla jotain mistä en tiedä...
Toivotaan että meillä kaikilla asiat selkenee pian!
Hohhoijaa, täällä taas. Hyvä ystäväni, joka tuntee meidät molemmat, kehotti miettimään kunnolla (eli siis rivien välistä älä kiusaa itseäsi) ja tänään tuntuu siltä että neuvo on enemmän kuin hyvä. Toissapäivänä puhelimessa olin vaisu, sanoin että huono päivä ja poikäystäväni lähetti vielä viestin voitko nyt kertoa mikä on ettei tarvi miettiä. Tiedän että miettiminen tarkoitti exääni, jonka sanoin nähneeni. Kuvittelee että puuhaan vaikka mitä selkänsä takana. No, vastasin että en minäkään aina jaksa olla positiivinen, vaikka voit uskoa että olen yrittänyt :( Eilen hän sitten sanoi että soitankohan ollenkaan, itse ei ainakaan soita, olin semmonen. Siis mitä!? Helvetin helvetti, toinen on ollut tuollainen jo 2 kuukautta! En osaa enkä siis uskalla enää yhtään kertoa miltä tuntuu... Kevyttä jutustelua vaan, ilmoja pidellyt... Sisällä olisi kuitenkin niin paljon pahaa oloa mitä on kerääntynyt, mutta kun toiselle EI VOI kertoa. Ottaisi sen vaan kritiikkinä itseään kohtaan, tiedän sen... Paskan paska