Miksi wieniläisklassismissa säveltaide saavutti suurimman huipentumansa?

Mistä johtuu että yleisenkin käsityksen mukaan musiikki saavutti huipentumansa wieniläisklassismin objektiivisessa säveltaiteessa, kuten Wolfgang Hildesheimer kirjoittaa?

Miksi Mozart ja Beethoven ovat ylittämättömiä neroja? Mitkä ominaisuudet tekivät heistä sellaisia? Miksi myöhemmin ei ole ylletty vastaavaan?

Heidän jälkeenhän alkoi useimpien mielestä musiikin alamäki, kuten Hildesheimer väittää.

Luulisi että ihmislajin älyllisen kehityksen myötä ja 1900 luvulla musiikillisten keinovarojen ja tekniikoiden monipuolistuttua ja tonaalisuuden laajennettua olisi ylletty suurempiin saavutuksiin.

Mutta vain 1700 ja 1800-luvulla elikin ns. suuria neroja, joista Wagner taisi olla viimeisimpiä.

Siltikin jopa suomen vähän tunnettujen säveltäjien teoksetkin saavat tuntemaan jotakin syvemmin koettua olematta täysin mitättömiä.

Näin on, vaikka lienevät vähemmän objektiivisten henkien luomia kuin mitä musiikin todelliset jättiläiset olivat, ja joiden musiikissa on syvyyttä ja objektivoitua tunnetta, jota ei 1900 luvulla kyetty saavuttamaan, otaksun.

Melartinkaan ei ole missään nimessä aivan huono säveltäjä ollut, päinvastoin, aikansa suurin suomalainen, mutta edustaa sinfonioillaan hieman muoto- esikuvansa Mahlerin tavoin subjektivoidumpaa säveltaidetta vahvassa tunnelatauksessaan.