Kaikki te naiset jotka olette kokeneet väkivaltaa jossain miessuhteessanne, miten olette selvinneet traumoistanne? Minä tajusin onnekseni vuosi sitten lopettaa suhteen väkivaltaiseen alkoholistiin. Onnekseni löysin syksyllä miehen, joka oikeasti kunnioittaa ja rakastaa minua. Nyt jopa tiedän mitä rakkaus tarkoittaa. Ennen se oli sekoitettu läheisriippuvuuteen yms paskaan.
Ongelmani on ikävät traumat ja muistot mitä on jäljellä edellisestä suhteesta. Nykyinenkin mies saa välillä kohtuuttuman taakan itselleen kun mulla on käsittämättömän jyrkkä suhtautuminen tiettyihin asioihin. Liittyen lähinnä baari-iltoihin. Tiedostan itsekin että ihme kohtaukset juhtuvat entisen suhteeni aiheuttamista traumoista ja laukaisevat hirveän tunteen päälle.
Tämä liittyy myös siihen alkoholismiin, mutta kai siitäkin saa täällä keskustella. Nykyiseni käy siis silloin tällöin baarissa pitääkseen hauskaa ja tavatakseen kavereita, itsekin olen oppinut rentoutumaan koska hänen kanssaan pystyn nauttimaan olostani baarissa ilman pelkoa riidasta. Olen tullut mahdottoman ehdottomaksi kotiinlähdön yms suhteen. Ei nykyiseni ole tahallaan minua loukannut mutta ajattelemattomuuttaan ja tietämättömyyttään pari konfliktia on tullut. Tähän tietysti lisättynä minun yliherkkä luonteeni. No, toistaiseksi nykyiseni ei ole näyttänyt merkkejä että hermostuisi minuun. Kyllä tuntuu rakastavan edelleen yhtä lailla ja on sitä mieltä että ajan kanssa ja rakkaudella haavani pikkuhiljaa paranee. Kärsin itse kuitenkin hirveästi riidoistamme, kun ne paisuvat päässäni järjettömiksi ja itken silmät päästäni. Tuntuu niinä hetkinä kuin kaikki koko elämäni aikana kokemat vääryydet vyöryisivät samalla hetkellä päälleni. Tiedostan itsekin jollain tasolla että reaktio johtuu vanhoista traumoista, mutta en voi sille mitään.
Olisi mukava kuulla muutenkin sellaisten naisten kokemuksia jotka ovat selvinneet väkivaltaisesta ja muutenkin traumaattisesta suhteesta ja ovat saamassa elämäänsä oikeille urille.
Hyvää kesää muutenkin kaikille!
Ongelmani on ikävät traumat ja muistot mitä on jäljellä edellisestä suhteesta. Nykyinenkin mies saa välillä kohtuuttuman taakan itselleen kun mulla on käsittämättömän jyrkkä suhtautuminen tiettyihin asioihin. Liittyen lähinnä baari-iltoihin. Tiedostan itsekin että ihme kohtaukset juhtuvat entisen suhteeni aiheuttamista traumoista ja laukaisevat hirveän tunteen päälle.
Tämä liittyy myös siihen alkoholismiin, mutta kai siitäkin saa täällä keskustella. Nykyiseni käy siis silloin tällöin baarissa pitääkseen hauskaa ja tavatakseen kavereita, itsekin olen oppinut rentoutumaan koska hänen kanssaan pystyn nauttimaan olostani baarissa ilman pelkoa riidasta. Olen tullut mahdottoman ehdottomaksi kotiinlähdön yms suhteen. Ei nykyiseni ole tahallaan minua loukannut mutta ajattelemattomuuttaan ja tietämättömyyttään pari konfliktia on tullut. Tähän tietysti lisättynä minun yliherkkä luonteeni. No, toistaiseksi nykyiseni ei ole näyttänyt merkkejä että hermostuisi minuun. Kyllä tuntuu rakastavan edelleen yhtä lailla ja on sitä mieltä että ajan kanssa ja rakkaudella haavani pikkuhiljaa paranee. Kärsin itse kuitenkin hirveästi riidoistamme, kun ne paisuvat päässäni järjettömiksi ja itken silmät päästäni. Tuntuu niinä hetkinä kuin kaikki koko elämäni aikana kokemat vääryydet vyöryisivät samalla hetkellä päälleni. Tiedostan itsekin jollain tasolla että reaktio johtuu vanhoista traumoista, mutta en voi sille mitään.
Olisi mukava kuulla muutenkin sellaisten naisten kokemuksia jotka ovat selvinneet väkivaltaisesta ja muutenkin traumaattisesta suhteesta ja ovat saamassa elämäänsä oikeille urille.
Hyvää kesää muutenkin kaikille!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mulla on poika, teini, ja olen huomannut itsessäni seuraavaa:
Kun sovitaan teinin kotiintuloajaksi klo21.00, olen melkein varma, ettei tule (tulee kuitenkin)
Jos saa rahaa, luulen, että tuhlaa johonkin joutavaan (ei).
Odotan jo, milloin tulee kännissä kotiin (ei osviittaakaan sinnepäinkään, on streittari)
Luulen, että hän valehtelee, ei todella sitä tosin tee (olen siis epäluuloinen)
Onneksi olen saanut pimitettyä nämä epäluuloni häneltä, enkä ole niitä ääneen sanonut.
Kun sellainen kurja, valheeseen perustuva elämä loppuu, menee vuosia, ennenkuin se häviää.
kävin puhumassa ammattiauttajalla, se auttoi alkuvaiheessa ja nyt jo menee paremmin noitten luulojen kanssa ja uskallan luottaa lapseeni.
Uutta suhdetta en aloita, en uskalla, en luottaisi kuitenkaan.
toipumiseen ja vasta sitten pelkää kun on jo päässy suhteesta.Unissa tulee pelottavat tilanteet vielä pitkää ja se viha on jotain ihan kauheeta,mutta aika kyllä parantaa haavat.Eli uskaltaa pelätä vasta vaaran mentyä!Lopulta voi jopa sääliä itseään että toista ja kysyä.Miksi?
Kyllä ne traumat vaivaavat pitkään. On vain väärin, että täysin syytön henkilö joutuu myös niiden kanssa tekemisiin. Muista aina pyytää anteeksi, kun huomaat, että olet kohdellut häntä kaltoin.
Voisit jopa hankkia ulkopulista apua, onhan noita monenmoisia vertaistukiryhmiä. Nimittäin "parantuminen" voisi nopeutua, kun saisit puhuttua ja uutta näkökulmaa.
alkaa elämä olla hyvällä mallilla. Ravintoloita kartan edelleen vaikka erosta on jo vuosia. Ja jos tulee kännisiä vastaan huomaan itsessäni sisäsyntyistä arkuutta ja pelkotilat meinaavat iskeä päälle. Pelko väistyy heti, kun olen saanut känniset pois näköpiiristäni.
Aikaa tämä vie, mutta ihanaa mennä iltaisin nukkumaan, kun ei tarvitse pelätä mitään. On turvassa omassa kodissaan niin kuin ihmisen kuuluukin olla.
Onnea suhteeseesi. Hyvä, että pystytte puhumaan asioista.
että jos se lyö yhdenkin kerran vielä niin kävelen ovesta ulos enkä ikinä palaa. pikkulaukku on kokoajan lähtöä vailla valmis. rahat valmiina.
välillä lähden kotoa pois. tiedän että me eroamme ja välillä pelkään että jotain tapahtuu esim. lyö niin että halvaannun.
etsin asuntoa. olen nyt juuri hieman hukassa ja tarvitsisin jonkun joka olisi tukenani. en vain uskalla sanoa kenellekään ääneen mitään. olen niin vailla rakkautta ja lämpöä että voisin itkeä. en vain jaksa liikahtaa, ottaa sitä suurta askelta joka pitäisi nyt vain tehdä eli lähteä.
nyt se on ollut lyömättä talvesta. tuolloin jouduin olemaan sairaslomalla oli sen verran pahannäköinen naama etten kehdannut mennä töihin.
mieheni on luonteeltaan täysin arvaamaton, täysin tunteeton. rakkautta ei tule ja jos pyytää jotain selitystä tulee turpaan. jos olen hiljaa niin yleensä rauha säilyy. jos avaan suuni niin se tietää turpaanottoreissua.
olenkin ajatellut että joku päivä astun junaan enkä katso taakseni enää. tai pakko on katsoa lapset jää. ei se lapsille paha ole. jättäisin lapset sille, niin minun ei tarvitse enää pelätä itseni puolesta. ne se kyllä hoitaa hyvin. tiedän että lapsien jättäminen hänelle on ainut ratkaisu muuten en ikinä saisi elää rauhassa.
Itse elin vastaavan laisessa suhteessa. Olin niin apaattinen ja lamaantunut etten edes osannut ajatella lähtöä saati tehdä sen eteen mitään. Yksi kaunis päivä ystävättäreni sanoi muuttaneensa isoon asuntoon ja haluaisi ottaa siihen alivuokralaisen joksikin aikaa kuluja puolittamaan. Hän kysyi minulta tiedänkö ketään luotettavaa. Se oli kuin salama kirkkaalta taivaalta kun tajusin että tilaisuuteni on tullut, keräsin muutamat vaatteeni ja muutin heti.
Nyt tapahtuneesta on jo kymmenkunta vuotta mutta se oli kyllä elämäni paras ratkaisu.
Unohdin muistellessani vastata alkuperäiselle kysyjälle.
Minulla meni ainakin viisi vuotta ennenkuin kerroin ns. entisestä elämästäni kenellekkään. Painoin asiat jonnekkin syvimpiin sopukoihin, josta ne kyllä aiheuttivat mitä erilaisimpia ongelmia. Mutta sitten kun aikaa oli kulunut tarpeeksi pystyin pikkuhiljaa avautumaan. Luottamaan että säilyn silti hengissä.
te olette kuin minä, oljenkorteni vain puutuu.
töissä isossa työpaikassa 2 työkaverille uskaltanut tunnustaa että olen juossut nyrkkiin. muille olen keksinyt tarinaa kuinka uusi hylly putosi naamaani.
olen iloinen kun joku toinenkin kertoo että lamaantui. niin lamaantunut olen nyt. olen siinä tilanteessa jossa ei voi toimia mitenkään.
yritin taas puhua miehelleni että eroaisimme. hän vain sanoi tee kuin haluat. sanoin että pitäisi panna hökkeli myyntiin. hän vain lisäsi että tee juuri niinkuin haluat, sitten jo olin hiljaa koska tiesin että jos vielä avaan suuni, niin nyrkkiä tulee jossain vaiheessa. joten olin hiljaa.
sanoin aiemmin miehelleni joskus kuukausia sitten etten ikinä kerro elämästämme mitään kenellekään jos vain teemme kaiken sovussa. silloin hän ei sanonut mitään. mies itse ei nää että lyö.
yhden kerran hän pyysi anteeksi, se oli silloin kun puhelimessa valehtelin hänen kuullensa että miksi en voi tulla. olin sitä ennenkin saanut turpiin aiemminkin, loma-aikoina tai muuten vain soittanut th:lle etten voi mennä töihin, vatsatautia, kuumetta jne.
yhden kerran ja silloin hän melkein itki ja sanoi että miksi et kerro mitä sinulle oikeasti on tapahtunut tämä on niin kauheaa, anna anteeksi.raskausaikoinani sain usein turpiini ja itkin. kaikista kauheinta on se että se 3-v lapseni, jonka odotusaikana sain pahimmin turpaani, on kauhea itkijä ja lohduttaja. hän on hirveän tunteikas, huutaa ja silittää kädellään. hoitaa äitiään, joka päivä silittää minua sydäntäsärkevästi ja yhä ja on hirveästi äidin poika. hänen takiaan minä en loppujen lopuksi voisi tehdä sitä lähtöpäätöstä, häntä en voisi jättää. hänet olisi pakko viedä, vaikka kidnapata. vaikka kirjoitin että astun junaan, hänen takiaan en pysty. hän on ainut jonka takia en pysty. hän on niin paljon silittänyt ja lohduttanut. jos lähtisin ja jättäisin hänet, luoja voisi antaa anteeksi, mutta itse en voisi.
mutta sitä ennen olinkin saanut turpiin aiemminkin, loma-aikoina.
Yleensä nämä hakkaajat ovat pelkureita - usko tai älä! Itse sain kuulla omassa yli 20 v. kestäneessä suhteessa usein myös sen, että "jos lähdet, teen elämästäsi helvetin". Minä lähdin ja entisestä uhoojasta tuli kriisipolin asiakas.
Itse olin vielä reilu vuosi sitten "suhteessa@ väkivaltaisen ja hullun miehen kanssa. Olimme yhdessä kaikkiaan neljä vuotta, josta ensimmäisenä jo huomasin hänessä väkivaltaisia piirteitä mutta tyhmä kun olin niin luulin että se loppuu..Viimeiset kaksi vuotta oli yhtä helvettiä, yritin päästä hänestä eroon niin hyvällä kun pahalla, lopulta pitkän painostuksen jälkeen hän hankki itselleen asunnon ja sain hänet sinne muuttamaankin kun tein itse suunnilleen hänen muuttonsa yms.. Muutama kk eron jälkeen löysin uuden miehen, edellisen täysi vastakohta. Asumme yhdessä ja elämä sujuu hyvin, molemmilla on työtä, hankimme juuri ison asunnon johon kohta muutamme jne..mutta koko ajan on taustalla pieni pelko siitä jatkuuko tämä onni kuinka kauan..tuntuu että ei minulla voi olla asiat hyvin. Tietysti olen vieläkin aika hajalla edelllisestä suhteestakin, yritän välttää riitoja ja olen myös aina varuillani jos mies juo enemmän kuin kolme olutta..vaikka ei olisi kyllä mitään syytä pelätä, ei ole humalassakaan väkivaltainen eikä muuta mutta se pelko on liian syvällä takaraivossa vielä..Jos haluat keskustella lisää, voit ottaa yhteyttä [email protected]
Hei Kaikki naiset!
Pyydän apua henkistä- (ehkä myös fyysistä)väkivaltaa nykyisessä tai aiemmassa parisuhteessa kokeneilta naisilta. Teen Jyväskylän yliopistoon puheviestinnän laitokselle Pro gradu-tutkielmaani naisten parisuhteessaan kokemasta henkisestä väkivallasta, ja siksi tahtoisin lukea näiden naisten kokemuksista. Jos haluat auttaa, kirjoita minulle kokemastasi,( voit vastata nimettömänäkin, mutta haluaisin kuitenkin saada yhteyden sinuun mahdollisten lisä- tai tarkentavien kysymysten takia). Olen kiinnostunut mm. siitä, millaista oli kokemasi henkinen väkivalta, múuttuiko se ajan myötä, miten se on vaikuttanut elämääsi ja valintoihisi, kenelle olet puhunut asiasta, mutta voit kirjoittaa myös siitä, mikä sinun mielestäsi on tärkeää tai merkityksellistä.
Olisin kiitollinen avusta, ja vastaan mielelläni lisäkysymyksiin.
Anna klemi
[email protected]
Hei Liinu!
Tuntui että sinun tilanteesi muistuttaa eniten omaani, sillä sinä elät uudessa suhteessa samalla koitaen paikkailla edellisen jälkiä. Voisin kyllä laittaakin sinulle postia, mutta kun olen lomalla, mahdollisuudet kirjoitteluun on aika rajalliset.
Itse en pelkä sitä että nykyiseni tekisi minulle mitään siihen viittaavaakaan kuin entinen. Eli tavallaan en onnekseni ole täysin menettänyt uskoani miessukupuoleen. Kyllä niin hyvältä tuntuu nykyisen kanssa kaikilla osa-alueilla että tässä varmasti pötkitään aika pitkälle. Hänen kanssaan alkaa itsetuntokin pikkuhiljaa palautumaan. Ihanaa että vihdoin joku aidosti kunnioittaa minua ja muistaa tuoda esille hyviä puoliani.
Minun ongelmani on traumat, jotka muistuu mieleen mitä erinäisimmistä yhteyksistä ja saa mint käyttäytymään todella jyrkästi. Ilmeisesti sinun edellisellä oli myös ongelmia alkoholin kanssa.. ? Olen ajatellut että yksi suuri ongelma on että joudumme nykyisen kanssa asumaan samassa asunnossa missä exä aikoinaan asui. Asunnossa on aika paljon hänen väkivallan aiheuttamia jälkiä muiden muistojen lisäksi. Se on minun omistusasunto ja tällä hetkellä elämäntilanneon sellainen että sitä ei kannata mydä. Ehkä vuoden,kahden sisällä pääsemme pois siitä asunnosta. Lulen että se voisi auttaa asiaa. Haaveilen että pääsen siitä pois vaikka ´muuten pidän kovasti siitä asunnosta ja ympäristöstä.
Kerrotko Liinu lisää itsestäsi.
Kyllä olet oikeassa, kuningas keskikalja oli usein nähty (mutta ei minun kutsumani) vieras taloudessamme. Joskus aamukalja kutsui jo ennen yhdeksää..ja sitä jatkui sitten iltaan asti. Välillä meni parikin viikkoa jatkuvassa pikkupöhnässä. Arvaat varmaan kuka maksoi laskut ja ruuat..eihän mies töihin viitsinyt mennä kun olisi haitannut "harrastuksia"..Asumme myös vielä hetken minun asunnossani jossa näkyy myös entisen terveisiä siellä sun täällä, nykyinen mieheni on niitä paikkaillut piiloon, maalannut läpihakattuja ovia, korjannut hajotetun ikkunamekanismin yms ja tehnyt muutakin remonttia jota entiseni ei jaksanut tehdä kun oli sentään päivät kotona pitämässä sohvaa paikallaan. Nykyinen mieheni maksaa osansa laskuista, käy kaupassa, tiskaa, pyykkää, tekee herkulliset ruuat....Eli on elämä muuttunut meikällä aika paljon. eikä myöskään tarvitse kuulla koskaan huoritteluja eikä haukkuja eikä pelätä nyrkkiä..Kohta muutamme uuteen asuntoon joten elämä hymyilee..vastaile kun ehdit..
Vastaan sinulle mielelläni. Mitähän kaikkea haluaisit tietää?
Kirjoitinkin sulle postia vaikka ensin meinasin kirjoittaa palstalle..
hei Marja!
ihanaa jos jaksat kertoa kokemastasi, kirjoita kun ehdit ja vaikka useammassa osassa, jaksan kyllä odottaa!
no, voisit aluksi kertoa itsestäsi iän, ammattisi(joka se, niinkuin muukin tieto, joka millään tavalla voisi liittyä tunnistämiseesi "naamioidaan", esim. tyyliin alempi/ylempi toimihenkilö jne.)oletko vielä suhteessa tähän mieheen vai onko se mennyttä aikaa? miten kauan suhde kesti tai on kestänyt?
Sitten siihen henkiseen väkivaltaan, josta voisit kertoa, ihan millaista se oli, mitä kaikkea tehtiin tai sanottiin, mihin väkivalta kohdistui?(ulkomäköösi, taitoihisi, persoonaasi tai johonkin muuhun) miten sinä reagoit kohdatessasi väkivaltaa?(yrititkö puolustautua, sulkea asian milestäni, kestää urheasti, antaa samalla mitalla takaisin...)miten hvv on elämääsi ja valintoihisi vaikuttanut? mitä tunteita se sinussa herätti tai herättää edelleen? uskotko että mies harjoitti henkistä väkivaltaa tahallaan satuttaakseen? mitä luulet hänen siitä saaneen tai mitä syitä uskot henkisen väkivallan taustalla olevan? miten henkinen väkivalta on sinua muuttanut? miten hvv muttui sinun suhteessai ajan myötä, muistatko miten se alkoi, ja miten se siitä eteni? millainen suhde teillä muuten oli? koitko myös fyysistä väkivaltaa? mikä oli henkisessä väkivallassa mielestäsi satuttavinta? kenelle olet kertonut asiasta?
Kysymyksiä on paljon, mutta toivottvasti jaksat vastata, vastaa sen mukaan kuin osaat, kaikkiin ei ehkä löydy vastausta. lisäksi voisit kuvailla yhden tai muutaman tapauksen (esimerkkejä henkisestä väkivallasta)joka on jäänyt mieleesi: esim. miten jokin tilanne kehittyi, missä olitte, keitä oli paikalla, millaisat henkistä väkivaltaa silloin koit, miten reagoit jne)
kiitos sinulle jo etukäteen.
Anna
Olen kokenut usean vuoden parisuhteen tunneköyhän alistaja-narsistin kanssa. Mies muuttui pikkuhiljaa pahemmaksi ja julmemmaksi.
Hän oli jotenkuten siedettävä alkuvuodet, mutta avioituessamme ja ensimmäisen lapsen saadessamme, hänestä tuli mustasukkainen, hankala, entistä sulkeutuneempi ja riidanhaluinen. En saanut tahtoani läpi missään asiassa. Jos pyysin jotain, hän sanoi: "Miksi pyysit, nyt en ainakaan tee sitä." Hän saattoi kieltää lapsemme perustarpeiden tyydyttämisen ja myös minun. Esim. kerran hän lähti työmatkalle koko viikonlopuksi ja jätti -tiedostaen asian- meidät ilman rahaa ja ruokaa. Hän oli niin julma jo alle yksivuotiaalle tyttärellemme, että pelkäsin lapsen sielunelämän puolesta. Suojasin lasta parhaan kykyni mukaan. Luulin mieheni muuttuvan ajan kanssa ja siksi jatkoin avioliitossa, mutta hänen käytöksensä oli kotona neljän seinän sisällä ilkeää. Hän etsimällä etsi jotain valitettavaa, aloitti huudon, riidanhaastamisen ja tiuskimisen. Lopulta keksin välttää miestäni olemalla aina eri huoneessa ja olla välittämättä. Hän alkoi käyttää lastamme riitakapulana. Hän keksi kaikkia inhottavia sääntöjä ruokailuun liittyen ja muuttui arvaamattomaksi. Jos lapsi jätti leivän kovat reunat syömättä, mies laittoi suutuspäissään leivän rippeet jääkaappiin ilman pussia. Otti ne esille seuraavan aterian yhteydessä ja pakotti puolustuskyvyttömän, suloisen 2-vuotiaan tytön syömään ne huutaen. Jos tyttö kieltäytyi, hän antoi tälle korvapuustin. Kun menin tyttöä lohduttamaan, mies tuli väliin.
Pieni poikavauvamme ei saanut nukkua samassa huoneessa kuin me, että mieheni yöunet eivät häiriintyisi. Nukuin usein hänen huoneessaan. Olimme aina mieheni tiellä. Hän myös syyllisti minua joka asiasta. Työssä hänellä oli kovat paineet ja aina minä sain kuulla kunniani. Työpaineiden alla kerran hän riuhtaisi tytärtämme mummolassa niin kovaa, että lapsen kyynärpää meni sijoiltaan. En ollut paikalla eikä mieheni kertonut (!) minulle mitä oli tapahtunut ja lapsi kovin aristeli kättään itkien. Soitin mummolaan ja mummo itkien kertoi mitä oli tapahtunut. Vein lapsen terveyskeskukseen ja kerroin oikean syyn mitä oli tapahtunut, korostaen vahingossa sanaa. Se oli viimeinen katkera veripisara sillä olin päättänyt erota mikäli hän tekisi jotain pahaa lapsillemme.
Hän oli ollut todella inhottava, tunteeton ja vaativa. Koti oli aina tiptop. Ruoka oli hänen vaatimuksestaan oltava aina pöydässä klo 16.15. Kerran se oli myöhässä noin 10 min ja mieheni sätti ja arvosteli minua koko sen illan. Hän oli kaiket illat kotona TV:n äärellä, mutta moitti, että olin pilannut hänen koko iltansa täysin.
Lopuksi häntä ei saanut puhutella enää kuin tiettyinä kellonaikoina, oikeastaan yhtenä kellonaikana, jolloin olisin mieluummin ollut unten mailla.
Kun ilmoitin erosta, hän osti tupakka-askin vaikka ei tupakoinut. Poltteli lastenhuoneeseen sauhuja ja rikkoi tavaroitani.
Aloitin eroterapian MTT:ssä neuvolan kätilön kehoituksesta. Tiesin jo odottaessani kuopustamme eroavani. Kävin noin puoli vuotta terapiassa.
Se todella auttoi eikä minun tarvinnut rasittaa ystäviäni puhumalla ikävistä asioista.
Olen myös saanut lohtua ja apua lukemalla psykologista kirjallisuutta. Hyvä kirja oli mm. 'Miehet, jotka vihaavat naisia/Naiset, jotka rakastavat heitä'. Puhuin myös Taivaan Isälle ihan ääneen kaikesta kuin ystävälle. Sen koen myös auttaneen. Samoin ystävien tuki on ollut apuna. Uskoisin selvinneeni sillä minulla on aika hyvin elämä mallillaan, elämänhaluja, energiaa ja ihanat lapseni voivat hyvin. Olen ollut muutaman vuoden uudessa suhteessa vähän samaa kokeneen miehen kanssa. Ymmärrämme toisiamme.
Ihanaa, ettei tarvitse itkeä itseänsä uneen. Ei tarvitse arvuutella toisen mielialoja. Voi pukeutua ja laittaa tukkansa kuten haluaa. Saa tavata kavereitaan, käydä perhejuhlissa. Lasten ei tarvitse kulkea pitkin seinänvieriä ja koittaa olla hiljaa, koska pitkinä krapulajaksoina pinna oli aina tiukalla. Miehelläni oli alkoholi- ja peliriippuvuus. Erosta on nyt 2 vuotta. Liitoa kesti 8 vuotta. Vieläkään en voi ottaa miesten kehuja tai kauniita sanoja vastaan itkemättä. Olen epävarmempi, itseasiassa aivan eri ihminen kuin ennen liittoa. Onneksi sain tempaistua itseni irti. Oli aivan viimeinen hetki. Vieläkään en ole kokonainen, jotain sisältä särkyi.
teit niin oikein myös lapsia ajatellen, kun jätit hänet. Lähisukulaiseni lapsi kulkee vielä aikuisenakin hiipien, mikä on vaurioittanut jalkoja, kun lapsena oppi kulkemaan niin jotta ei ärsyttäisi isäänsä. Elämäsi avartuu ja tulee onnellisemmaksi päivä päivältä.
EN enää niitä muistele, koska hän on poisnukkunut,-88, rauha hänen sielulleen.
Aikaa vie ja hermoja kysyi, mutta kaikki nyt hyvin
tässä ja hyvissä voimissa.
Elin perhehelvetin, joka päättyi ottaessani avioeron yhdeksän vuotta sitten.
Usean vuoden kestänyt suhteemme/avioliittomme oli kauhean väärä ratkaisu.
Koin henkistä alistamista, manipulointia, määräilyä, kylmyyttä, asioiden vääristämistä ja sen, kun mieheni ei sallinut minulle omaa tahtoa ollenkaan. Hän siis kielsi minut ja tarpeeni.
Oli varsinainen pirttihirmu, julmuri ja todella pelottava. Hän vei minulta oikeuden omaan elämääni.
Ero oli ainoa ratkaisu ja sen jälkeen kaikki on muuttunut pikkuhiljaa paremmaksi. Elämä on elämisen arvoista. Muutama vuosi meni toipuessa.
Kävin eroterapiassa ja huomasin puhuvani siellä melkein vain anopistani, joka oli yksi syy erooni.
Puhuin ja puhuin, kunnes muutaman kuukauden jälkeen ilmoitin, etten enää tarvitse terapiaa.
Asiat oli puhuttu ulos ilman, että jouduin liikaa rasittamaan niillä ystäviäni.
Traumat olivat syvällä ja sielunhaavat harteilla.
Kuvioihin tuli mieskokelaita, mutta suhteet eivät olleet mistään kotoisin. Valitsin aivan vääränlaisia miehiä. Rupesin lukemaan kirjoja, esim. 'Miehet, jotka vihaavat naisia/Naiset, jotka rakastavat heitä'. Se kirja avasi silmäni todella näkemään itseni ja omat tarpeeni naisena. Tajusin miten asioiden kuuluu hyvässä ihmissuhteessa olla.
Ensimmäinen talvi tuntui niin mustalta, etten meinannut jaksaa, mutta aina jotenkin selvisin seuraavaan päivään. Puoli vuotta eron jälkeen tajusin, että olen vielä nuori ja elän. Seuraavana kesänä aloin seurustella. Uusi ihmissuhde laukaisi jotain traumaa pintaan.
Ihminen on sitä mitä hän on elänyt läpi. Elettyjen asioiden summa.
Olen jotenkin oppimassa käyttämään kokemiani asioita voimavaroinani.
Jos tässä maassa olisi ollut kidutettujen keskus, olisi se ollut minulle oikea paikka.
Eron jälkeen en voinut kuvitellakaan, että pystyn olemaan miehen kanssa samassa huoneessakaan.
Nythän mä olen avoliitossa ja yhdessä on oltu mieheni kanssa kolme vuotta.
Hänellä on omat traumansa. Siksi ymmärrämme toisiamme hyvin ja annamme toistemme elää ja olla sellaisia, kuin olemme.
Kurjasta synkimmästäkin suosta voi nousta ja aloittaa uuden elämän.
Syvät haavat paranee ajan kanssa.
Ajan kanssa.
Katse tulevaan.
Erosin myös vuosi sitten suhteesta, jossa mies käytti henkistä ja fyysitä väkivaltaa...lähinnä alistamista. Ensimmäinen vuosi meni hyvin eikä kovin pahoja merkkejä ollut vielä ilmassa, tosin kokeneempana olisi hälytyskellot soineet ainakin henkisestä väkivallasta, alistamisesta ja itsekkyydestä jo paljon aikaisemmin.
Ensimmäinen väkivaltainen teko tapahtui yllättäen (ja ilmaan mitään syytä), eikä se jäänyt vain yhteen kertaan. Väkivaltainen käytös oli esimerkiksi läiskintää, voimakasta tyrkkimistä ja heittelyä seinään päin. Ennen tätä kuitenkin oli jo hiljalleen alkanut henkinen väkivalta...juuri se alistaminen ja manipuloiminen. Hän lähinnä haukkui, käänsi positiiviset asiat negatiivisiksi ja oli ivallinen minulle, nöyryytti, käytti valtaansa,kontrolloi oli kylmä ja ilkeä, leikki tunteillani ja sitten vähän aikaa jaksoi taas olla mukava. Tunteitani hän pompotteli...vannoi rakkauttaan ja toisena päivänä ei ollutkaan enää varma tunteistaan ja sitä samaa rataa. Aina kun erkanin hän veti takaisin ja sai minut haluamaan takaisin ja sitten kun hänestä tuntui, että olin taas nalkissa hän aloitti saman pelin. En tiedä mitä minulle tapahtui siis en ymmärrä miten annoin hänen kohdella minua niin kuin hän kohteli...miksi en heti parin kuukauden jälkeen jo lähtenyt kun "omituisuuksia" rupesi ilmenemään. Ehkä olin vain niin lapsellinen, että en ymmärtänyt ja ehkä sorruin siihen ajattelumalliin mihin moni nainen sortuu eli uskoo miehen muuttuvan vaikka ei se normaaliksi muutu vaikka mitä tekisi.
Se kaikki oli niin raskasta, että ei jaksa edes oikein muistella...pääasia on se, että se helvetti on ohi. Ystäväni auttoivat minua todella paljon, kun he jaksoivat kuunnella minua. Minun oli todella pakko saada puhua niistä asioista...siitä kaikesta pahasta mitä olin kokemaan rakastamani ihmisen osalta. Oli ensinnäkin todella suuri shokki tajuta, että kuinka se oma rakas voi olla niin julma, ilkeä, itsekäs ja paha...sitä on vaikea ymmärtää. Olen myös unissani käsitellyt näitä asioita tai siis nämä asiat ovat tulleet painajaisissa esille. Kuitenkin aktiivisesti työstin tätä asiaa ja kävin oikein pohjamutia läpi kaiken vaikka vaikeaa se oli.
Ja mikä tilanne on nyt. Elämä hymyilee, arvostan itseäni enemmän, en enää anna kenenkään kohdella minua niin kuin edellisessä suhteessa kohdeltiin. Silti luottamusta yleisesti miehiin on hankala saavuttaa. Meni oma aikansa siihen, ennen kuin uskalsin aloittaa uuden suhteen koska pelkäsin älyttömästi ja pelkään vieläkin. Uudelle kumppanilleni olen kertonut edellisestä suhteestani ja myös niistä peloista mitä minulla on ja onneksi hän tuntuu ymmärtävän ja minäkin uskallan luottaa päiväpäivältä häneen enemmän.