Miksi suomalainen unohdettu säveltaide jää neuvostomusiikin varjoon ohjelmistossa?

Onko raha todellakin ainoa vaikutin ja motiivi sille, että laitonta, brutaalia ja epäinhimillistä hyökkäyssotaansa Ukrainaan vastaan käyvän Venäjän säveltäjät ovat rauhan ja demokratian nimeen vannovassa suomessakin orkestereiden ohjelmistossa esillä suomen omien vanhojen säveltäjien sijasta, jotka ovat säveltäneet neuvostomusiikkia kohottavampaa ja tunnerikkaampaa säveltaidetta?

Vaikka ohjelmistoon tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa olisikin jostain kumman syystä valittu joku neuvostomusiikkia edustava megalomaaninen sinfoniajärkäle kaikessa jousikudoksensa karuudessa, niin miksi ohjelmistoon ei voida sijoittaa oheen tämän lisäksi eri suomalaissäveltäjiä kattavasti esitteleviä ja vaikka sitten heiltä suppeampaa muotoajattelua edustavia orkesteriteoksia konserttia kohti, ja joka retrospektiivisesti esittelisi suomalaista musiikkia runsaan sadan vuoden ajalta?

Ehdotan vaikka esimerkiksi seuraavia teoksia: Konsertto orkesterille ja Sinfoninen partita polyfonisessa voimassaan Rannalta, Sinfoninen preludi Uhmaaja ja konsertto orkesterille Fougstedtilta, rohkea Partita ja Kuvia Karjalasta Saikkolalta, Finale furioso ja Passacaglia oopperasta Haavruuva Sonniselta, muodoltaan ehyt Kansansinfonia Aaltoselta, palkittu sellokonsertto Pylkkäseltä jne.

Kansakunnan muistin ja henkisen kulttuuriperinnön eräänä kivijalkana olemassa olevaa suomen säveltaiteen historiaa ei millään muotoa saisi unohtaa siinä mittakaavassa kuin on tapahtunut, vaan sen tulisi olla vähintäänkin CD-levyille taltioitua elävää musiikkiperintöä, jota pitäisi olla paljon enemmän myös orkestereiden ohjelmistossa, eikä suosia vain esim. jotain kansainvälisesti tunnettuja nimiä, kuten juuri neuvostosäveltäjien musiikkia.