Miksi monet osittain modernismiakin edustaneet suomalaissäveltäjät katosivat ohjelmistosta?

On käsittämätöntä, miksi yhä ja alati modernistisempaa sävelsanastoa ja sävellystekniikoitakin kehityttyään ja kypsyttyään säveltäjinä viljelemään tuotannossaan ryhtyneet säveltäjät, kuten esim. Fougstedt, Aaltonen ja Sonninen, poistettiin surutta ohjelmistosta varsin epäloogista ja ailahtelevaa ohjelmistopolitiikkaa soveltaen, vaikka dodekafonian ja täysserialismin myötä modernismi valtasikin repertoaarin, niin mysteeriksi jää miksi joidenkin uusklassismia edustavien säveltäjien, kuten Englundin ja Rautavaaran, kohdalla ei menetelty vallitsevan perinteistä musiikkia hyljeksivän linjan tavoin samoja periaatteita soveltaen, vaan jotkut laajennettua tonaalisuutta edustaneet säveltäjät päinvastoin kuin muut saivat pitää ohjelmistopaikkansa, puhumattakaan maestro Sibeliuksesta, joka siksi että oli jo ammoin vakiinnuttanut suomen musiikin grand old manin tavoin paikan repertoaarissa ja häntä palvottiin suomen musiikin ikonina, muodosti ohjelmiston perustan suomessa vanhoillisuudestaan huolimatta, mutta osittain myös siksi, että hänen sävelkielessään kuultiin jokin myyttinen muinaissuomalainen sävel ja hänen musiikkiaan pidettiin näin leimallisen suomalaisena ja alkuperäisenä, kun esim. Melartin kallistui saksalais itävaltalaiseen orkesteriperinteeseen ja menestyksestään huolimatta jäi unohduksiin, eikä ole vieläkään saavuttanut ansaitsemaansa asemaa musiikin kaanonissa sinfonioillaan.