Missä määrin säveltäjät plagioivat muita säveltäjiä?

Yleensä suurin vika taikka puute, jos nyt tällaista termiä käytetään musiikista, on jonkun säveltäjän teoksen epäoriginellius ja persoonattomuus, tyylillinen plagioiminen, ts. jonkun muun, ja usein vanhemman säveltäjän musiikin imitoiminen, mutta sekin riippuu jäljittelyn määrästä ja asteesta, missä määrin säveltäjä käyttää musiikissaan esim. suoranaisia tyylilainoja, varsinkin temaattisia taikka motiivisia muistumia, rytmejä tai intervalleja, taikka suuremmassa määrin matkivat vanhemman mestarin tyyliä, kuten vaikka tyylipastissin muodossa, kuten Saikkola 1900 luvun prisman lävitse nähtynä Haydnina ja Mozartin Serenatassaan, tai Stravinskyn Ebony konsertossaan rekonstruoima Brandenburgilaisen konserton maailma, mutta sekin riippuu siitä kuinka taitavasti se on tehty, eikä sekään välttämättä ole suoranaista epigoniaa, ottaen myös huomioon eri aikakausien erilaiset sävellystekniikat ja tyylikeinot, joita on käytetty uudemmassakin musiikissa vanhoista teosmuodoista puhumattakaan, mutta useimmat säveltäjät yhdistävät monista eri lähteistä saamansa vaikutteet persoonalliseksi synteesiksi, kuten vaikka Fougstedt teoksessa Scene Dramatique, jossa on selviä yhtymäkohtia Wagnerin Tristan ja Isolde oopperaan melodiikkaan, taikka mahdollisesti Tristan kromatiikkaa ja esim. Armas Launiksen Aslak Hetassa on Wagnerin vaikutuksesta kertovia musiikillisia piirteitä, pitkiä melodialinjoja, paljon pidätyksiä sisältäviä harmonioita ja eri henkilöille tunnusomaisia johtoaiheita, kuten Melartinillakin oopperassaan Aino, kun hänen sinfonioiden tematiikassa on Brucknerin ja muodon osalta Mahlerin vaikutusta ja Tuukkasellakin on kuultavissa varsin varhaistuotannossa jonkin verran Sibelius muistumia vahvasta persoonallisesta leimasta huolimatta, vaikka Es-duuri sinfonian päätöksen kohoaminen ( Meri sinfonia) ja loppusoinnut patarummun iskuineen (Runolaulaja) kummittelevat siellä täällä muistumina.