Valeria Messalina ei saanut unta. Hän oli noussut vuoteelta ja katseli puolipimeää ja sateista kaupunkiaan.
Se itki sisälle asti, paljaille jaloille yli kivikaiteen, sade. Valot eivät sammuneet. Valot uhmasivat vettä.
Hän oli vienyt heille vettä. Heille, joilla ei ollut enää mitään. Nuo olennot muistuttivat ihmistä, mutta ihmisiä he eivät enää olleet. Valeria ojensi heidän muistoilleen vettä ja leipää, ei häntä kohti ojentuville käsille. Hän ruokki ja juotti haamuja ja kuvajaisia, ei ketään muuta.
Eräs heistä, joka oli nälätön, janoton ja ilmeetön, ihmetytti Valeriaa. Nainen ei parkunut, raapinut kynsillään seiniä, sopertanut käsittämättömillä kielillä, tai edes rukoillut outoja jumalia avuksi, vaan oli kuin kuollut. Tämä oli ongelmallista. Ei esine voi kuolla.
Valeria Messalina käski avata teljet. Jokin esineessä veti luokseen. Jokin hiljaisuudessa ja tyyneydessä huusi ja riehui. Ja sellainen tuli taltuttaa, sillä elämää täällä ei sallittu. Esineet eivät eläneet. Esineet olivat tarkoitusta varten. Ihmistä varten. Tuo tuossa oli palkinto jollekin sellaiselle, joka hänet oli ansainnut.
Nainen katsoi Valeriaa suoraan silmiin. Valeria istahti samalle kivipaadelle. Käytävien sokkeloista kuului petoeläimen karjahdus. Liekit lepattivat.
- Sinä et puhu kieltäni, sillä tiedän jo jotain sinusta. Näen sinussa jotain tuttua ja tunnen jotain samaa. Minäkin olen orja, mutta vain itseni. Ja koska sinä et ole edes orja, vaan sorja kappale lihaa ja sisäelimiä, niin kuinka sinä voit edes kuvitella minun puhuvan sinulle tässä ja nyt? Mikä saa sinut ajattelemaan niin?
Nainen katseli Valeriaa silmiin sanomatta sanaakaan. Hän ei selvästi ymmärtänyt mitä Valeria sanoi.
Luolasto ympäriltä tuntui muuttuvan harsomaiseksi, sitten haihtuvan ja valokehrä kasvojen ympärillä voimistuvan.
Valeria nosti kätensä siirtääkseen esineen kasvoilta niillä roikkuvan hiussuortuvan pois katseensa tieltä, kun ovelta kuului metallinen kilahdus. Tämä tarkoitti sitä, että jos nainen liikahtaisi, niin Valerian ja esineen keskustelu päättyisi.
Keskustelu
(hihitystä)
Se itki sisälle asti, paljaille jaloille yli kivikaiteen, sade. Valot eivät sammuneet. Valot uhmasivat vettä.
Hän oli vienyt heille vettä. Heille, joilla ei ollut enää mitään. Nuo olennot muistuttivat ihmistä, mutta ihmisiä he eivät enää olleet. Valeria ojensi heidän muistoilleen vettä ja leipää, ei häntä kohti ojentuville käsille. Hän ruokki ja juotti haamuja ja kuvajaisia, ei ketään muuta.
Eräs heistä, joka oli nälätön, janoton ja ilmeetön, ihmetytti Valeriaa. Nainen ei parkunut, raapinut kynsillään seiniä, sopertanut käsittämättömillä kielillä, tai edes rukoillut outoja jumalia avuksi, vaan oli kuin kuollut. Tämä oli ongelmallista. Ei esine voi kuolla.
Valeria Messalina käski avata teljet. Jokin esineessä veti luokseen. Jokin hiljaisuudessa ja tyyneydessä huusi ja riehui. Ja sellainen tuli taltuttaa, sillä elämää täällä ei sallittu. Esineet eivät eläneet. Esineet olivat tarkoitusta varten. Ihmistä varten. Tuo tuossa oli palkinto jollekin sellaiselle, joka hänet oli ansainnut.
Nainen katsoi Valeriaa suoraan silmiin. Valeria istahti samalle kivipaadelle. Käytävien sokkeloista kuului petoeläimen karjahdus. Liekit lepattivat.
- Sinä et puhu kieltäni, sillä tiedän jo jotain sinusta. Näen sinussa jotain tuttua ja tunnen jotain samaa. Minäkin olen orja, mutta vain itseni. Ja koska sinä et ole edes orja, vaan sorja kappale lihaa ja sisäelimiä, niin kuinka sinä voit edes kuvitella minun puhuvan sinulle tässä ja nyt? Mikä saa sinut ajattelemaan niin?
Nainen katseli Valeriaa silmiin sanomatta sanaakaan. Hän ei selvästi ymmärtänyt mitä Valeria sanoi.
Luolasto ympäriltä tuntui muuttuvan harsomaiseksi, sitten haihtuvan ja valokehrä kasvojen ympärillä voimistuvan.
Valeria nosti kätensä siirtääkseen esineen kasvoilta niillä roikkuvan hiussuortuvan pois katseensa tieltä, kun ovelta kuului metallinen kilahdus. Tämä tarkoitti sitä, että jos nainen liikahtaisi, niin Valerian ja esineen keskustelu päättyisi.
Keskustelu
(hihitystä)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kohtalo
- Seis! Siirry taaemmas ja laita se takaisin sinne mistä sen esiin vedit, Valeria Messalina komensi.
Näin tehtiin.
Aseiden kilahdus aiheutti sen, että harsomaiseksi muuttunut kivityrmä oli jälleen kivityrmä ja lepattavat öljyliekit sellaisia kuin aiemmin. Ainoa muutos entiseen oli Valerian hymy. Tämä tällainen ilmestyi hänen suupieleensä kuin tyhjästä ja ilman syytä. Hymy myös tarttui.
- Kas, sinähän hymyilet. Et osaa kieltäni, mutta ymmärrät miksi hymyilen. Sinä luultavasti nyt kuvittelet, että olen hyvä ihminen, ja sinäkin olet ihminen, koska hymyilet. Ja että me olisimme samanlaisia. Ja että viimeinkin olisit saanut lohtua, toivoa ja ystävyyttä osaksesi. Sinä koet, että sinua ymmärretään.
Valeria katseli esineen silmiin. Hän yritti nähdä jotain mahdotonta, mutta näki vain omat kuvitelmansa aina lapsuudesta asti tähän päivään tässä. Nainen, tai omaisuus hänen edessään heijasteli vain Valerian omia kokemuksia elämästä. Omaisuus omisti Valerian, koska sen pinnalla vilisti hän, Valeria.
Omaisuudella ei ollut kokemuksia. Hymykin oli Valeria Messalinan. Hänellä ei myöskään tulisi olemaan kokemuksia, sillä sellaisia ei esineillä ole.
Kun minä olen mennyt tuosta ovesta ja ovi jälleen teljetty, niin hän katoaa maailmasta pysyvästi. Kukaan ei tiedä hänen nimeään, mistä hän on tullut ja missä hänen sukunsa on. Ei tiedetä sitä, onko hän ollut naimisissa. Jos on, niin missä hänen miehensä lyötiin hengiltä ja minkä kepin päässä hänen päänsä on. Kukaan ei tiedä mitään. Kukaan ei välitä tietää.
Ainoa mitä tiedetään on se että tämän esineen kohtalo tässä on väistämätön. Hänellä on kaunis hymy, mutta olen kuullut sellaisia ääniä täällä, juuri näissä katakombeissa, että minustakin on tullut esine.
En kaikkea tätä verta, väkivaltaa ja silmitöntä tuskaa jaksa muuten. Loputon repiminen, kuolema, nöyryytys ja silpominen on tehnyt tehtävänsä. Olen yhtä kuollut kuin sinä.
Ainoa ero meissä on se että minä kävelen täältä ulos ja sinä jäät tänne odottamaan kohtaloasi. Ja minä takaan sen, että se vielä tuosta ovesta sisään astuu. Ja kun näin on, niin sen päivän sikana olen istunut tuolla ylhäällä aitiopaikalla katselemassa tätä kaikkea ihmisen luonnetta tai olemusta, tutkinut sen ilmeitä ja reaktioita, kun areenalla tapahtuu jotain ei selittämätöntä, vaan selitettävää.
Minä katsomossa silloin, kun sinut joko raiskataan täällä, ja tapetaan, tai sitten tuolla ylhäällä, niin sillä ei ole mitään merkitystä.
Sinua ei ole.
Ymmärrätkö?
(hihitystä)
Sikana tulee taas juttua,
Ei kyllä pitää keittää kahvit että jaksaa shoppailla.
(hirn)
Raskaan oven sulkeuduttua jäin yksin. Minulle puhuneen naisen askeleet käytävällä katosivat pretoriaanien raskaisiin ääniin.
Kukahan hän oli, kyselin itseltäni. Hän vaikutti ylhäiseltä, sivistyneeltä ja mukavalta naiselta. Hänen puheäänensä oli kauniin sointuva ja pehmeä, lähes unenomainen. Häntä oli mukava kuunnella. Toivottavasti hän tulee pian uudestaan.
Itse olen ruma ja haisen pahalle. Pääasia on nyt se että minulla tuntuu olevan ystävä. Minulla ei ole ketään muuta.
Jostain syystä aloin laulaa. Lauloin niin kauan että unohdin missä olin ja olin taas se joka olen. Tunsin että olen kotona. Olen varmaan kaukana kotoa, joten minun on lennettävä läpi kiven ja kiivettävä taivaalle kotini tavoittaakseni.
(hihitystä)
Hihittävä mies aiheuttaisi ihan irenriteettikriisin
Oh, kun olet taitava! Kun noin värikäs mielikuvitus värittää mieltäsi alinomaa, niin sinun täytyy tuntea itsesi varmasti hyvin rikkaaksi!
Niin todellakin.
Hän on taivas ja helvetti ja peilinen pinta.
Kun haluan koskettaa häntä, voin kävelllä vain sisääni.