Ero pahimmassa vaiheessa, ei sen enempää syistä sun muista, olemme kuitenkin eroamassa "yhteisestä" sopimuksesta, silti lievästi sanonottuna ottaa päähän että näin halvalla meni, kakstoista ja risat vuotta kimpassa, aviossa liki kymmenen vuotta.
Joka tapauksessa olemme jo järjestelleet pankissa raha-asiamme sun muut, irtaimiston ositus on vielä vaiheessa.
Ex vaimo, kunhan harkita aika päättyy, on kuitenkin lyönyt homman läskiksi, eli "ei ole enää tilivelvollinen" minulle menemisistään ja tulemisistaan, ja on muutenkin sälyttänyt minun niskoilleni suurimman osan käytännön järjestelyistä.
Sain mm. jättää hänen nimissään vuokra-asunto hakemuksen, soitella omaan laskuuni kaiken maailman byroot ja juoksevat asiat, ja kaikkein surullisinta on että vaikka, "äiti rakastaa teitä lapset", olen käytännössä ottanut haltuuni viimeisen parin kuukauden ajan yhteisten lastemme hoitamisen "vielä vaimon" bailatessa "uudessa maailmassaan"
Senkin vielä teen vaikka koville tottavie toisinaan ottaa, no toisaalta vaikka on vaikea väliin se myöntää ei avioliittomme olisi voinut enää jatkua, joten hoitelen "mielelläni" käytännön asiat kunhan prosessi vaan jotenkin etenee.
Ex-naiseni on ns. hyvän-näköinen, vaikkakin melkomoinen juoppo ja omien sanojensa mukaan saa kenet haluaa, varmaan saakin, mutta toisaalta vaikka sattuu, katselen sivusta pervoa mielihyvää tuntien kuinka uudet miehet lentää retkuun.
Olen itsekkin tähän reiluun neljänkympin ikään kallistellut maljan jos toisenkin ja "ihan oikeasti" kierrellyt maailmaa aikanaan ihan riittävästi ja tehnyt kaikki tarpeelliset mokani joten ei tässä siltä saralta sitäkään aikaa enää haikaile.
Eniten kuitenkin, en kauhulla, mutta sekavin tuntein odotan elokuuta ja sen jälkeistä aikaa, silloin vaihtaa ex-naiseni osoitetta, siitä olen helpottunut, mutta jään itse kahden (5 ja 10v.) lapsen kanssa tähän nykyissen asumisoikeus-asuntoomme, jonka meikäläisen tuloihin nähden lunastin melkomoisen kovalla lainalla kun piti vielä vähän muutakin lainaa ottaa.
Tämä elämän muutos on "vanhalle jätkälle" täysin hyppy tuntemattomaan. Olen aina viettänyt aikaa kun sitä vaan on liiennyt lasteni kanssa, mutten ikipäivinä ole ollut samaan aikaan "perheenpää" sekä "äiti". Tiedän että olosuhteiden pakosta, sekä rakkaudestani lapsiani kohtaan jotenkin pärjään, mutta ei ihmisen elämä paljon radikaallimmin voi kertaheitolla muuttua.
Aloitin vasta pari päivää sitten ystäväni vinkistä käyttämään sertralin tabletteja, vaikutus kuulemma tuntuu vasta muutaman viikon päästä, saas nyt nähdä jeesaako.
Se on melkomoisen helppoa purra hammasta ja sanoa tutuille ja ystäville, että kyllä tässä pärjätään, niin jumalauta pärjäänkin, huominen vaan pelottaa ja se että jää tänne lasten kanssa asumaan ja heidän mentyä illalla nukkumaan ei ole aikuista juttuseuraa, eikä ketään jonka kanssa jakaa ajatuksiaan.
En oikein tiedä miksi tänne kirjoittelin, tämä on vaan yksi tarina monien joukossa. Olin eilen yksikseni "bailaamassa" paikallisessa juottolassa, kun sain oikeastaan ensimmäisen vapaa illan pariin kuukauteen, voi sanoa että v***n tylsää oli, ei vois paljon vähempää kiinnostaa se maailma.
Joka tapauksessa krapulan-tynkä on, ja jotenkin vaan tälle palstalle eksyin, sekä tämän tilityksen tänne loihdin, paljon olisi ollut vielä lisättävää, mutta tässä murto-osa edes tilanteesta ja fiiliksistäni.
Ja tottakai terveiset kaikille sadoille samankaltaisessa tilanteessa oleville, hymyillään, vaikka väkinäisesti kun tavataan.
Joka tapauksessa olemme jo järjestelleet pankissa raha-asiamme sun muut, irtaimiston ositus on vielä vaiheessa.
Ex vaimo, kunhan harkita aika päättyy, on kuitenkin lyönyt homman läskiksi, eli "ei ole enää tilivelvollinen" minulle menemisistään ja tulemisistaan, ja on muutenkin sälyttänyt minun niskoilleni suurimman osan käytännön järjestelyistä.
Sain mm. jättää hänen nimissään vuokra-asunto hakemuksen, soitella omaan laskuuni kaiken maailman byroot ja juoksevat asiat, ja kaikkein surullisinta on että vaikka, "äiti rakastaa teitä lapset", olen käytännössä ottanut haltuuni viimeisen parin kuukauden ajan yhteisten lastemme hoitamisen "vielä vaimon" bailatessa "uudessa maailmassaan"
Senkin vielä teen vaikka koville tottavie toisinaan ottaa, no toisaalta vaikka on vaikea väliin se myöntää ei avioliittomme olisi voinut enää jatkua, joten hoitelen "mielelläni" käytännön asiat kunhan prosessi vaan jotenkin etenee.
Ex-naiseni on ns. hyvän-näköinen, vaikkakin melkomoinen juoppo ja omien sanojensa mukaan saa kenet haluaa, varmaan saakin, mutta toisaalta vaikka sattuu, katselen sivusta pervoa mielihyvää tuntien kuinka uudet miehet lentää retkuun.
Olen itsekkin tähän reiluun neljänkympin ikään kallistellut maljan jos toisenkin ja "ihan oikeasti" kierrellyt maailmaa aikanaan ihan riittävästi ja tehnyt kaikki tarpeelliset mokani joten ei tässä siltä saralta sitäkään aikaa enää haikaile.
Eniten kuitenkin, en kauhulla, mutta sekavin tuntein odotan elokuuta ja sen jälkeistä aikaa, silloin vaihtaa ex-naiseni osoitetta, siitä olen helpottunut, mutta jään itse kahden (5 ja 10v.) lapsen kanssa tähän nykyissen asumisoikeus-asuntoomme, jonka meikäläisen tuloihin nähden lunastin melkomoisen kovalla lainalla kun piti vielä vähän muutakin lainaa ottaa.
Tämä elämän muutos on "vanhalle jätkälle" täysin hyppy tuntemattomaan. Olen aina viettänyt aikaa kun sitä vaan on liiennyt lasteni kanssa, mutten ikipäivinä ole ollut samaan aikaan "perheenpää" sekä "äiti". Tiedän että olosuhteiden pakosta, sekä rakkaudestani lapsiani kohtaan jotenkin pärjään, mutta ei ihmisen elämä paljon radikaallimmin voi kertaheitolla muuttua.
Aloitin vasta pari päivää sitten ystäväni vinkistä käyttämään sertralin tabletteja, vaikutus kuulemma tuntuu vasta muutaman viikon päästä, saas nyt nähdä jeesaako.
Se on melkomoisen helppoa purra hammasta ja sanoa tutuille ja ystäville, että kyllä tässä pärjätään, niin jumalauta pärjäänkin, huominen vaan pelottaa ja se että jää tänne lasten kanssa asumaan ja heidän mentyä illalla nukkumaan ei ole aikuista juttuseuraa, eikä ketään jonka kanssa jakaa ajatuksiaan.
En oikein tiedä miksi tänne kirjoittelin, tämä on vaan yksi tarina monien joukossa. Olin eilen yksikseni "bailaamassa" paikallisessa juottolassa, kun sain oikeastaan ensimmäisen vapaa illan pariin kuukauteen, voi sanoa että v***n tylsää oli, ei vois paljon vähempää kiinnostaa se maailma.
Joka tapauksessa krapulan-tynkä on, ja jotenkin vaan tälle palstalle eksyin, sekä tämän tilityksen tänne loihdin, paljon olisi ollut vielä lisättävää, mutta tässä murto-osa edes tilanteesta ja fiiliksistäni.
Ja tottakai terveiset kaikille sadoille samankaltaisessa tilanteessa oleville, hymyillään, vaikka väkinäisesti kun tavataan.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Nyt otat ja soitat onkohan sen oikea nimi yhteis-ja yksinhuoltajien liitto, saat sieltä ainakin juttuapua pahimpaan ongelmarypäleeseen. Ex-eukkos asiat ei sulle kuulu, jos ei ne jollain tapaa loukkaa lapsia ja lapsien oikeuksia. Niissä ole tarkkana, varsinkin jos on viinaanmenevää sorttia tämä typykkä, joka elää uutta nuoruuttaan.
Luota niihin ihmisiin, joita on päivittäin lapsesi ympärillä, hoitajat ja opettajat, mutta älä liikaa nojaa heihinkään.
Ensimmäinen vuosi menee humussa jasumussa, et oikein ymmärrä miten, mutta kyllä se siitä.
Äläkä heti ota siihen "kesäkissaa" se vaan sotkee sun oloas, toivu ihan yksin ja nuole haavas, käytä ammattilaisia.
Häntä pystyyn. Kyllä se siitä.
T:pikkueukko
Hei Harri! Samassa tilanteessa minäkin, ero myös pahimmassa vaiheessa ja takana lähes 15 vuotta avoliittoa. Meillä käytännössä mööpelit jaettu, vuokra-asunnot hakusessa ja pahin edessä, eli sopimus lapsen huoltajuudesta. Ero meilläkin tuli tavallaan yhteisestä sopimuksesta, ei elämä näillä eväillä olis voinutkaan jatkua. Mies kun haluaa elää poikamieselämää, itse aikuistuin jo aikaa sitten, ja omat kapakassa riekkumiset hoidin jo parikymppisenä. Eipä silti, kai sitä joskus tulee jonnekin vielä lähdettyä, nyt ei vaan kiinnosta mikään muu kuin saada oma "uusi elämä" kuntoon.
Ja tuleva erilleen muutto onkin iso asia. Sen konkreettisuuden tajuaa vasta sitten, kun on yksin illalla omassa asunnossa ja lapsen nukahdettua varmasti kaipaa sitä aikuista juttuseuraa. Jotenkin en jaksaisi "kuormittaa" ystäviänikään puhumisen tarpeella, tuntuu, että he ovat kuulleet jo ihan tarpeeksi tästä erotilanteesta ja haluankin vähän etäisyyttä heihin jossain vaiheessa.
Itseäni pelottaa eniten se, miten jaksan olla hyvä äiti ja hoitaa työn sun muut asiat mitä eteen tulee. Lapsen jaksaminen huolestuttaa myös, onhan perheen hajoaminen hänellekin kriisin paikka. Voimia tässä tosiaan tarvii itse kukin. Kuten sanoit, on pakko toitottaa kaikille tuttaville ja sukulaisille, että kyllä me lapsen kanssa pärjätään. Niin varmaan pärjätäänkin, mutta töitä se vaatii.
Mietin juuri, miten hitossa pärjään kaikkien miehisten kotihommien kanssa uudessa asunnossa, kattoon pitäis lamput saada ja tv:n kanavat viriteltyä. Hammasta purren eteenpäin siis, kyllä tästä muutkin on selvinneet, niin selvitään mekin!
Voimia meille kaikille eroaville!
Kuukauden päästä löydät itsestäsi aivan toisia piirteitä. Minäkin opin paikkaamaan pyöränkumit, katsomaan öljyt, käyttämään porakonetta, sähkötöihin en koskenut, koska veljeni hoiti ne kahvipalkalla. Koko revohkan hoitaminen lisäsi itseluottamusta hiukan enemmän kuin vähän.
Lapset suhtautuvat eroon useasti oikein hyvin, kunhan heitä ei käytetä aikuisten ihmisten riitojen välikappaleena. Aivan varmasti huomaat pärjääväsi ja hyvin.
Katsoitkos ohjelman Petteristä, vuokrattavasta aviomiehestä? Mies joka tulee ja tekee kaikki nuo tuommoiset "miesten työt." Olis hakusessa mullakin.
Sulla ei ole mitään hätään, tulet pärjäämään ja elämäs menee hyvin ja helpottaa, kun vaimos muuttaa. Täältä katsottuna on olennaisinta ja hyvää tilanteessasi, että saat pitää lapset.
Minun hyvätuloinen mieheni jää omakotitaloon. Muutan kaksioon. Pojat haluavat lähteä kanssani, vaikka mies yrittää heitä ostaa rahalla ja tavaralla.
muille ihmisille, jos on joku joka ottaa sen vastuun vastaan. Älä sorru maksamaan exäsi vuokria jne. vaan anna hänen itse huolehtia asioistaan. Oli sitten kysymys naisista tai miehistä, se tauti ei ihmisiä eroittele.
Hyvänä näen elämässäsi sen, että pääset nyt rakentamaan uutta/ vanhaa elämää lasten kanssa ilman huolta juovasta läheisestä.
Keskity lapsiin, itseesi ja kesänviettoon, kyllä se paistaa päivä risukasaankin!
Moikka,
Mulla erosta n 1,5 vuotta. Lapset n 3v ja 1,5v. Eli pienempi oli vielä mahassa erotessani.
Ensimmäinen vuosi oli aika tiukkaa. Ok-talossa asutaan, ja kotihommien lisäksi on kaikki nämä ok-työt. Puhumattakaan siitä että oli 2 vaippahousua. Onneksi aina olen ollut aika näppärä käsistäni, etten miestä tarvitse ihan pieniin juttuihin.
Esim hiekkalaatikon rakensin, talon puuosat maalasin, ikkunoita raappasin ja maalasin, moottorisahan käytön olen opetellut, kaivanut kantoa pihalta ym ym ym.
Mutta nyt toisena vuotena eron jälkeen tuntuu että olisin valmis johonkin ihmissuhteeseen. Ja sitä kaipaa jo toista ihmistä. Ensimmäisenä vuotena ei voinut kuvitellakkaan mitään suhdetta.
Ja juuri iltaisin iskee se ihmisen ikävä. Mutta onneksi on tämä tietsikka deitti, chat, keskustelupalstoineen. Koska kotoa ei niinvaan iltaisin lähdetäkkään kun lapset nukkuu.
En halua mitenkään nostattaa itseäni, vaan yritän sulle sanoa että kaikkea oppii ja pystyy mitä eteen tulee ja mitä haluaa! Ja jos joku asia ei onnistu, niin aina voi ystäviltä kysyä apua.
Itsekkääksi, kovaksi ja itsenäiseksihän tälläinen elämä pidemmänpäälle kasvattaa ja vaikeaa voi tulevaisuudessa löytää kumppania.
Sulle sanon vielä sen että yh-isillä on yleensä aika hyvä maine naisten keskuudessa ;)
Hei!
Kun luin tekstisi, niin enpä voi muuta kuin ilmaista vilpittömän ihailuni!
Että joku voi olla noin kätevä ja tarttua toimeen ja rakentaa elämänsä mieleisekseen!
Itse etsin vielä kumppania ja olen lapseton sinkku siis ja yh-äitejä ympärilläni tarkkailtuani olen kyllä monta kertaa haukkonut henkeäni silkasta ihailusta: mahtavia muijia jotka uskovat lujasti elämään! Monta kertaa olen huomannut että aivan järkyttävistä olosuhteista nainen on lapset kainalossa ponnistellut onnelliseen elämään ja sitä kautta muuttunut viisaaksi ja sitkeäksi jolle ei sormi ihan pienestä ongelmasta mene suuhun!
Hyvin tehty!
Elämän "mieleisekseen" rakentamisessa on myös pikkaisen pakkoa; polttopuita on pakko olla että talvella meillä on lämmin koti, ruoho pitää leikata, lumityöt tehdä, taloa pitää kunnostaa ettei ränsisty ym. Mutta en todellakaan valita. Kerrostaloon pitsiä nypläämään minua ei saisi kirveelläkään.
Yh:lla ei ole ketään kelle ruikuttaa että "sinäkään et ikinä tee mitään" tai "sun vuoro vaihtaa vaippa" tai "minä olen niin väsynyt". Pakko painaa ja tehdä ne hommat että elämä sujuu. Ainoa vapaa-aika alkaa kun lapset menevät nukkumaan.
Toisaalta tekisi monelle äidille hyvää olla jonkunaikaa itsekseen niiden lasten kanssa (en siis tarkoita että olisi mikään ihanne - mulla kumminkin tavoite ollut yhtenäinen perhe). Äitien keskustelupalstoja kun lueskelen, niin ihan mitättömistä asioista ruikuttavat ja asuvat vielä kerrostalossa!!
Viisaaksi ja sitkeäksi tässä väkisinkin taitaa muuttua. Vaikka pers eellä mutta puuhun mennään. Tosin tulevalla mieskandidaatilla täytyy olla tosi hyvä itsetunto että pystyy elämään naisen kanssa joka tekee miehisiä hommia siinä missä hänkin.
Tänään laittelin huopaa katolle bitumiliimalla ja sahasin naapurilta saatuja purkulautoja polttopuuksi ;))) Hienot vaaleanpunaiset kesäkynnet on nyt bitumitöhnässä ;)))))
Mutta tämä on sitä oikeaa elämää. Lapset keikkuu mukana ja samalla oppivat ahkeruutta ja aitoa elämää.
Jos taas sille tuntuu, niin maataan koko päivä rannalla ja uitetaan varpaitamme!
Jos jostain eteen tupsahtaa mielenkiintoinen mies, niin sitten katsastetaan ;)
Tämän nimim. "eukkonen" jo mainitsikin: http://www.yyl.fi/
Lisäksi on tämmöinen toinen... järjestää mm. toimintaa isille ja lapsille ja isille sinälläänkin: http://www.saunalahti.fi/pienper/
Kuten itsekin sanoit, tarinasi on yksi monista. Ajan kanssa olo helpottaa. Itselläni on päättymässä "vain" vähän vajaat neljä vuotta kestänyt juttu, lapsiakaan ei ole, mutta tekee silti mieli huutaa välillä kivusta ja särystä. Miltä sitten tuntuukaan kun yhteistä historiaa on kolminkertainen määrä tähän nähden.
Hymyillään vaan kun tavataan! Josko silloin olisi jo voimia kerätty.
En ota kantaa mihinkään muuhun, kuin siihen, että sinä tulet pärjäämään uudessa tilanteessa. Onko sinulla muka vaihtoehtoja ? Jostain syystä lapset on sellainen kantava voima, että heidän takiaan jaksaa ihmeellisiä asioita, vaikka etukäteen miettiessään ei tajua miten. Sitä vaan menee, päivä kerrallaan.
Itse olen alakouluikäisten lapsien yhäiti, ja joskus todella tiukilla,mutta esimerkiksi näitten juttujen lukeminen ja niihin vastaileminen antaa jotain. Ainakin sen tiedon, ettei ole yksin. Toisinaan saa hirmu haukut päälleen, ja tuntuu ettei kehtaa konettakaan avata mutta joskus aivan asiallisia neuvoja ja vinkkejä. Siispä tavataan edes täällä muita, jos livetilanteessa ei oikeasti neljän seinän sisältä ihmisten luokse pääsekään. Täällä ei ainkaan humallu, eikä tule iskettyä vikatikkejä..
Niin..sitä ei tiedä miten elämässä käy kun itsensä likoon laittaa.Toisaalta sun vaimolla on bile-vaihe menossa niin, lapset ensisijaisesti tarvitsevat turvaa ja vakautta, jota sinä pystyt tarjoamaan ja ole tyytyväinen siitä.. Parasta kuitenkin sinulleki on lapset, sen tulet pitemmänpäälle huomaamaan.Rauhoitat tilanteen, käyt asioita läpi yksin ja kavereiden kanssa, kyllä se siitä selkiytyy ja kumppanikin varmasti löytyy.Ps.yh-mies on hyvässä valossa naisten keskuudessa..
Täällä jo kahteen kertaan on mainittu, että yh-isä on hyvässä valossa naisten keskuudessa.
Veljeni eli vuosia yh-isänä vaimonsa juopottelun takia. Seurasin heidän elämää melko läheltä.
Kun minua sitten kohtasi avioeron kurimus, veljeni oli jo uusioavioliitossa. Mielestäni he ovat käyttäytyneet minua kohtaan ikävästi.
Jostakin ihmeen syystä he tuntevat sympatiaa vain exääni kohtaan ja ovat tuppautuneet hänen luokse vierailulle. Olisin tarvinnut vuosi sitten apua muutossa, mutta ilmeisesti veljen nykyinen vaimo on kieltänyt avun antamisen.
Joten hieman huonossa valossa pidän tätä tapausta. Toivottavasti olen väärässä ja he oikeassa.
"Toisinaan saa hirmu haukut päälleen, ja tuntuu ettei kehtaa konettakaan avata mutta joskus aivan asiallisia neuvoja ja vinkkejä. Siispä tavataan edes täällä muita, jos livetilanteessa ei oikeasti neljän seinän sisältä ihmisten luokse pääsekään. Täällä ei ainkaan humallu, eikä tule iskettyä vikatikkejä.."
Mukava tietää, että muillakin palstoilla viihtyjillä tulee välistä lunta tupaan.
Elleissä juttuihini ollaan läpeensä kyllästytty.
Otin kantaa 50 palstalla lehtien lööpeissä riehuvaan keskusteluun Matti Vanhasen salarakkaasta. Kerroin sitten siirtyväni tälle palstalle.
Moni tuolla e.m. palstalla tuskailee 30-vuotisen liiton hiipumista.
Ehkä eroamisessa nelikymppisenä on paljon hyviäkin puolia.
Minä ainakin pääsin eroon joutavasta tavarasta ja omaisuudesta.
Avioliiton aikana meillä oli kiinteistöjä ympäri Suomea. Kotitilani osuus, kesämökki ja pakkohuutokaupasta pelastettu perintötila ja tietenkin kaupunkiosake. Elin toisten elämää ja oma elämä unohtui tyystin.
Asiani ovat nyt mielestäni erinomaisen hyvin.
Veljeni naputti sukulaisvierailullani, että "itsepähän olen elämäni sotkenut".
Ehkä maalaisjurrikalle urbaani elämä on hirveyden huippu.
Rakastan tuolta avoimesta ikkunasta kantautuvaa kaupungin kohinaa ja elämän sykettä.
En tunne olevani yksinäinen.
Olen saanut lapseni kasvatettua aikuiseksi.
Huomenna nuorempi täyttää 20 vuotta.
Tasan 20 vuotta sitten hikoilin synnytyslaitoksen muovilakanoilla kivenheiton päässä sairaalassa.
Ihanaa olla jo näin vanha ja eihaluttava. Eipä tee mieli minnekään ja uutta ukkoa ei senkään vertaa.
Ehkä lasten isä lukaisee joskus näitä palstoja.
Hän on saanut juomisensa tietojeni mukaan jo melko hyvin kuriin.
Alkuperäinen. Älä menetä toivoasi vaimosi raitistumisesta. Käy edes joskus Al-Anon-vertaisryhmässä. Lapset tarvitsevat raitista äitiä. Maailmassa ei ole yhtään toivotonta tapausta. Nettisivujen kirjoitukset alkoholisteista ovat yleensä äärimmäisen negatiivisia. Harva täällä tulee kertomaan tarinaa, jossa kävi hyvin. Niitäkin tarinoita on uskomattoman paljon.
Mulla lähti eukko 17 vuoden jälkeen toisen äijän matkaan yhtä-äkkiä.
Mulle jäi kaksi lasta,no nää on jo teinejä mutta kyllä vähän alkuun "hirvitti" kun jäi kaksi murrosikästä tyttöö mulle.
Erosta on vuosi,usko pois nää käytännön asiat se arki pitää miehen järissään,sitä on vaan jaksettava.Kyllä säkin "opit" tään yh arjen,jos neuvon saa antaa niin jätä viina nyt pois kokonaan jos läträät niin sit ei tuu mitään.
Myös mun eksä "rällää" sen uuven äijänsä kans,ei likat sinne mee kun korkeintaan käväsevät.
Alkuun mäkin vitsailin likolle että mä otan nyt uuven eukon,ne oli että etkä varmaan ota.Mutta nyt ne jo kyselee että etkö meinaa ketään ees tapailla ja esitteleevät jotain treffi palstoja mulle.
Kyllä sulla on tulossa raskas vuosi,ainakin mulla on ollut mutta sä selviit oonhan mäkin selvinny ja ihankuin nyt jo vähän helpottas.
Pidä ittes kunnossa sä tarviit nyt voimia.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000009468590
Kirjoitin tuon tarinani hetki sitten lapselle, mutta sinulle lisään, että huhtikuussa alkanut sinkkuus on henkisellä puolella ylä- ja alamäkeä.
Myös minä kävin katselemassa "ulkona" yhtenä iltana ja jäi tunne että EVVK.
Laitoin myös tänne treffi-ilmoituksen, mutta en ole vielä päässyt tapaamiseen asti kenenkään kanssa (ehkä kuvani pelotti tiehensä ;D)
Ei meidän kaltaisemme 4-kymppiset petetyt voida ensi alkuun muuta kuin elää uuden arjen rakentamisessa. Siis ensi alkuun! Puolen vuoden kuluttua erosta yritän uudelleen ulos.
Tuossa aiemmin joku jo kirjoittikin, että täällä netissä voi purkautua. Ja se on taivahan tosi! Hiukan pelkään muuttuvani nettiriippuvaiseksi, mutta olen todellakin saanut täällä muilta suomalaisilta kohtalotovereilta sympatiaa. Vaikka vaan lukisin toisten ongelmia ja heidän saamiaan vastauksia, on sekin auttanut.
Pyörin nykyisin kaikilla mahdollisilla forumeilla, kurkin toisten profiileja Galleriassa. Tosinaan saan hyvät naurut kun joku humoristi oikein sanailee, toisinaan opin jotain ja saan ahaa-elämyksen.
Tulehan lueskelemaan ja osallistumaan tuonne 40 palstallekin. Tosin väkeä on selvästi kesölomillaan kun kirjoittajia näkyy olevan vähemmän ja aiheet harvassa mutta ehkä sinä ja minä saamme tuosta forumista paljon irti kun se pelottava elokuu alkaa. On varmaan ne vakikirjoittajatkin palailleet sitten lomiltaan.
Ja muistetaan hengittää syvään kun vituttaa! Sitten pidetään ilmaa vähän aikaa sisällä ja lasketaan hyvin hitaasti ulos. Aikaa kuluu ja sappi puhdistuu. Kokeile. Se helpottaa.
Nettiriippuvuus, kuin alkoholiriippuvuus tai surkutella itsekseen asioitaan.
Paras lääke on puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Sitten kun huomaa ettei enää halua tyhjentää sitä omaa paskasaaviaan, niin voi päätellä että toipuminen jo hyvässä vauhdissa.
Moi Harri, olen 38 v nainen ja kesäkuussa eropaperit laittanut, juuri muuttanut omaan asuntoon lasteni kanssa, pienet koululaiset. Ja miksikö? Soutamista ja huopaamista suhteessa 11 vuotta, mies alkoholiongelmainen ja välillä jopa kahden vuoden raittiita kausia. Aina kun aloin taas luottaa, ja sain vähän otettaa elämään, niin johan taas vedettiin matto jalkojen alta ja mies katosi johonkin viinanhuuruiseen maailmaansa ja nöyryytti minua myös uskottomuudella. Kaiken huipuksi syyttää nyt minua juomisestaan, olen kuulemma niin hirveä akka ettei kukaan mies voisi minua kestää. Mustasukkainen, dominoiva, ja miehen mielestä minunkin pitäisi nyt vain ottaa joku laastarisuhde ja alkaa elää, niinkuin hänkin tekee nyt kun on vapautunut minun hirmuvaltani alta.
Itsetunnolle käy, tiedän kyllä järjellä että juoppo syyttää aina juomisestaan muita, miehen on paha olla koska tietää itsekin satuttaneensa pahan kerran sekä minua että lapsia, mutta on helpompi vierittää syy vaimon niskoille kun kantaa itse syyllisyytensä. Olen viime viikkoina itkenyt silmäni turvoksiin, kesäloma lopullaan, tuntuu että haen sairaslomaa, mitä sitä mennä töihin itkemään.
Ikinä ei ole elämässä tuntunut näin pahalta. Aina olen ajatellut että selviän, olen vahva ja pärjäään, mutta nyt minut on kyllä painettu ihan polvilleen maahan . Tuntuu että on mennyt kymmenen vuotta elämästä ihan hukkaan. Sainhan tietysti lapset, ainoa hyvä asia mun elämässä tällä hetkellä. Olisi ehkä hyvä vaihtaa ajatuksia enemmänkin kohtalotoverin kanssa, kirjotelkaa jos joku jaksaa. [email protected].
Hei! Jopas jotakin, tarinasi on niin omani kaltainen, ettei voi kuin ihmetellä, mistä meitä riittääkin... 15 vuoden avoliitto päättynyt, edessä sen sata hoidettavaa asiaa ja tällä hetkellä tuntuu, ettei jaksa kuin hengittää. Meillä mies halusi eron, syynä se, että minä en jaksanut katsella hänen jokaviikonloppuista kapakoissa juoksemistaan. Uskottomuudesta en enää jaksa ottaa paineita, naispuolisen työkaverin kanssa hän iltojaan vietti, että kertonee sekin jotain. Ja kukapa normaali nainen jaksaisi tuollaista, olin miehen mielestä mustasukkainen, dominoivakin, ja myös minä olin hänen mielestään syy juomiseen. Mutta siitä syyllistämisestä en huolta kanna pätkääkään, juopoilla kun aina löytyy syy dokaamiseen.
Kovaahan tämä eron tekeminen on, välillä olen vahva ja toisena päivänä mietin jospa tästä sittenkin olis tullut jotain, edes pienen koululaisemme takia. Sitten palaa taas järki päähän, ja tiedän, ettei mikään muuttuisi vaan tätä samaa paskaa voisi katsella hamaan tappiin saakka. Lapsen hyvinvointi on mulle tällä hetkellä tärkein asia, ja yritän kertoa hänelle miksi näin kävi, asiallisesti ja isää mustamaalaamatta.
Tuleva arki eron jälkeen tuntuu vaan pelottavalta. Miten pärjään rahallisesti, pk-seudun vuokrataso nielee palkasta leijonan osan, ja muutenkin oma henkinen puoli on romuna. Viime viikolla kävinkin lääkärin luona aiheesta, 'saaliina' unilääkkeitä, rauhoittavia ja masennuslääkitys. Lääkärin mielestä sairasloma olisi enemmän kuin tarpeen kohdallani, mutta työkuviot ei nyt sitä salli, sen aika on myöhemmin.
Pahalta tuntuu etenkin se, että mies on nyt valmis heittämään 15 vuotta yhteistä elämäämme kaatopaikalle. Kaikki minkä vuoksi jaksoin elää, perustaa perhettä ja laittaa kotia, häviää silmänräpäyksessä lopullisesti. Ja kun itsetunto on nyt maissa, mietityttää sekin, huoliiko minua enää koskaan kukaan. Kovemmassa kurssissa tuollaiset viinaan menevätkin viikonloppuisät on parisuhdemarkkinoilla, kuin me eronneet naiset joille lapset jää. Mutta lapsen takia tässä on jaksettava, tiedän olevani hänelle se tuki ja turva, mitä isä ei koskaan kykene tarjoamaan. Meillä edessä vielä lapsen huoltajuudesta sopiminen, ja siinä onkin se suurin taisto käytävänä. Luotan siihen, että lastenvalvojan luona asiointi ratkaisee senkin, miten huoltajuus kannatta hoitaa. Yhteishuoltajuuteen en juuri jaksa uskoa, tuskin kovin moni meistä luovuttaisi lapsen alkoholistin luo viikonlopun viettoon... Olisi tosiaan mukava vaihtaa ajatuksia kansssasi njohanna, tänään on vaan kiire päivä, mutta jos huomenna töistä ehdin, laitan meiliä sinulle. Ja voimia me tarvitaan, näytetään koko maailmalle, ettei tässä ihan turhia akkoja olla!
Kiitos vastauksestasi, keskustelen myös mielelläni asiasta, ihan samassa jamassa olen ja välillä tunnen itseni vahvaksi kun uskalsin vihdoin viheltää pelin poikki ja välillä tunnen itseni maailman surkeimmaksi olennoksi joka ei varmaan enää koskaan löydä ketään........todellakaan nyt ei ole sen aikakaan, kunhan selviäisi näistä muuton jälkimainingeista ja kykenisi pian töihin, se on ensisijainen tavoite lasten hyvinvoinnin jälkeen.
Mullakin on nyt vähän vipinää, kun Ikean miehet juuri toi kerrossängyn pojille ja pitäisi alkaa miettiä miten se kasataan......exältä en pyydä enkä ota vastaan apua mutta yksi naisystävä on tulossa jelppaamaan niin että eiköhän siitä kaksilla aivoilla selvitä, omani vain ovat vähän itkusta turvoksissa. Mutta palataan asiaan kun ehditään, muuten tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittamaani ainakin joiltakin osin.
Oletko muuten lukenut Märtä Tikkasen kirjan Vuosisadan rakkaustarina, se lohduttaa, hae kirjastosta, yllätti miten tuttua se teksti oli , niinkuin olisin itse kirjoittanut. Palataan.
Odottele vain aikaa kun miehesi tulee ruikuttaan takaisin ottamista, paluu arkeen voi olla kova, yksinäisyys ja kaikenlaisten tunteiden kohtaaminen vaatii aikaa.Itse olen ollut pitkää lapsen kanssa kahden ja kyllä sitä pärjää ja huomaa kuinka asiat pystyy itsekkin hoitamaan ja työ on hyvä "lääke" asioiden käsittelemiselle, hyvät kaverit on tarpeen..pärjäämistä sinulle!
Minne kirjoittelun aloittaja hävisi, huhuu, onko kaikki hyvin...........sait paljon vastauksia ainakin.
Voi hyvänen aika sentään, kertomuksesi perusteella kauhistuin, kun luin sinun aloittaneen kaverisi "opastuksella" lääkityksen. HUH-HUH ! Ajattele nyt omilla aivoillasi- pakko pärjätä ja nostaa pää pystyyn. Lääkkeisiin tulee helposti riippuvuus ja muutenkin ne on "luusereita" varten. Varmasti selviät ilman niitäkin!
Ei ole kadehtimista mutta kyllä sä siitä selviät,itelläni sama tilanne ollut jo pidemmän aikaa ja täytyy yrittää jaksaa edelleen.totta on ettei radikaalimpaa muutosta voi tulla ja ja huominenkin pelottaa mutta ajattelepas vaikka viiden vuoden päähän !! pelottaako silloinkin vai onko homma jo hoidossa . TSEMPPIÄ
Olen itsekin tätä asiaa vatvoessani tullut siihen tulokseen, etten tarvi lääkkeitä, tarvin aikaa itkeä ja surra, ja siihen tarvin sairaslomaa. En aio nyt syyllistää itseäni muutaman viikon sairaslomasta, se tulee unettomuus-syyllä, joka onkin pahin ongelmani,
koska jos en nyt tätä asiaa käsittele niin se vaivaa monta vuotta....vähän kuin lakaisisi maton alle roskat jos nyt turruttaa päänsä pillereillä. Tekee niin helvetin kipeää, mutta välillä jo tuntuu valoa tunnelin päässä, en itke enää ihan joka päivä, ja helpottaa kummasti kun vaan jaksaa puhua, ystäville, sukulaisille, työkavereille, lääkärille, ja nyt käyn vielä muutaman kerran juttelemassa työterveyspsykologille. Lääkäri oli sitä mieltä että en tarvi niitä pillereitä, en kuulosta masentuneelta, olen toiminut ja muuttanut, olen kylläkin surullinen ja pettynyt, mutta en lamaantunut. Katkeraa, suolaista niinkuin kyyneleet..........
Hyvä homma, että itsekin huomaat lääkkeiden olevan tarpeettomia. Joskushan niistä olisi luovuttava kuitenkin, niin miksi edes aloittaa. Kyllä jokainen pärjää ilmankin ! Tuska vaan on elettävä päivä kerrallaan ja joskus se aurinkokin vielä paistaa-ihan varmasti !
Tsemppiä !