Alistunko teidän mielestänne liikaa?
Tilanteeni on tämä: Muutama viikko sitten kirjoitimme yhdessä avioerohakemuksen ensimmäisen vaiheen, jota kadun todella syvästi. Päätin päästää mieheni hänen kamalasta arjestaan pois... Mutta heti sen tehtyäni tiesin, että se oli elämäni suurin virhe. Ja rupesin rukoilemaan häntä takaisin. No hän ei halunnut, vaan melkeen heti hänellä oli uusi nainen, ja sain kuulla kuinka upea tämä uusi olikaan. No nyt aikaa on kulunut pari viikkoa, ja tää uusi suhde on kyllä vielä meneillään, mutta mies rehvastelee koko ajan, että hänellä on paljon naisia, eikä tämä viimeiseksi jää. Olen huolissani kaksi vuotiaasta lapsestamme, joka saa olla koko ajan mukana, vaikka naiset ja muu vaihtuu. Pelkäänkin, että se ei ole hyväksi pienelle lapselle, että (vähän liioitellusti) kotonamme on joka yö eri nainen, kun lapsi on paikalla. Onko se sopivaa? Ja voiko se jättää lapsellemme kuvan että miehet käyttäytyvät normaalistikkin niin? Tarkoituksena olisi yhteishuoltajuus vuoroviikoin.
Alistun myös muissa asioissa paljon, koska elättelen koko ajan toiveita, että palaisimme takaisin yhteen, että voisimme korjata kaiken kuntoon ja olla taas ehjä perhe.
Tänään mieheni kysyi että voiko tarvittaessa asuntolaina olla minun nimissäni vuoden verran, jos tilanne niin vaatii, ettei tarvitsisi maksaa lahjaveroa, ja tietty taas suostuin, koska näen sen mielessäni niin että se on mahdollisuus pitkittää ja jopa estää se että lopullisesti erotaan.
Mielessäni pyörii myös, että pystynkö itse milloin jatkamaan eteenpäin, jos ja kun me ei enää palata. Rakastan vaan miestäni edelleen niin paljon, etten tiedä mitä tehdä, tekisin kai edelleenkin mitä vaan hänen puolestaan. Nytkin saan taistella itseäni vastaan, etten mene kirjoittamaan nimeäni mihnkään paperiin ennen kuin olen puhunut asioista asiantuntijoiden kanssa, vaan siksi että en halua riidellä, vaan sopia, mutta enhän mä kuitenkaan voi antaa itseni antaa mitä vaan sopimuksia tehdä, varsinkaan jos ne on mua vastaan.
Vuokrasin asunnonkin ihan vierestä lähinnä siks että toivon että se lähentäisi meitä.
Taidan olla vaan hullu kun elättelen toiveita, mutta pelkään että romahdan, jos en jaksa vaan toivoa. Mä vaan rakastan edelleen miestäni, ja tekisin melkeen mitä vaan hänen takiaan.
Tilanteeni on tämä: Muutama viikko sitten kirjoitimme yhdessä avioerohakemuksen ensimmäisen vaiheen, jota kadun todella syvästi. Päätin päästää mieheni hänen kamalasta arjestaan pois... Mutta heti sen tehtyäni tiesin, että se oli elämäni suurin virhe. Ja rupesin rukoilemaan häntä takaisin. No hän ei halunnut, vaan melkeen heti hänellä oli uusi nainen, ja sain kuulla kuinka upea tämä uusi olikaan. No nyt aikaa on kulunut pari viikkoa, ja tää uusi suhde on kyllä vielä meneillään, mutta mies rehvastelee koko ajan, että hänellä on paljon naisia, eikä tämä viimeiseksi jää. Olen huolissani kaksi vuotiaasta lapsestamme, joka saa olla koko ajan mukana, vaikka naiset ja muu vaihtuu. Pelkäänkin, että se ei ole hyväksi pienelle lapselle, että (vähän liioitellusti) kotonamme on joka yö eri nainen, kun lapsi on paikalla. Onko se sopivaa? Ja voiko se jättää lapsellemme kuvan että miehet käyttäytyvät normaalistikkin niin? Tarkoituksena olisi yhteishuoltajuus vuoroviikoin.
Alistun myös muissa asioissa paljon, koska elättelen koko ajan toiveita, että palaisimme takaisin yhteen, että voisimme korjata kaiken kuntoon ja olla taas ehjä perhe.
Tänään mieheni kysyi että voiko tarvittaessa asuntolaina olla minun nimissäni vuoden verran, jos tilanne niin vaatii, ettei tarvitsisi maksaa lahjaveroa, ja tietty taas suostuin, koska näen sen mielessäni niin että se on mahdollisuus pitkittää ja jopa estää se että lopullisesti erotaan.
Mielessäni pyörii myös, että pystynkö itse milloin jatkamaan eteenpäin, jos ja kun me ei enää palata. Rakastan vaan miestäni edelleen niin paljon, etten tiedä mitä tehdä, tekisin kai edelleenkin mitä vaan hänen puolestaan. Nytkin saan taistella itseäni vastaan, etten mene kirjoittamaan nimeäni mihnkään paperiin ennen kuin olen puhunut asioista asiantuntijoiden kanssa, vaan siksi että en halua riidellä, vaan sopia, mutta enhän mä kuitenkaan voi antaa itseni antaa mitä vaan sopimuksia tehdä, varsinkaan jos ne on mua vastaan.
Vuokrasin asunnonkin ihan vierestä lähinnä siks että toivon että se lähentäisi meitä.
Taidan olla vaan hullu kun elättelen toiveita, mutta pelkään että romahdan, jos en jaksa vaan toivoa. Mä vaan rakastan edelleen miestäni, ja tekisin melkeen mitä vaan hänen takiaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olet kyllä kajahtanut. Koeta vain oppia, että ei aika mennyt enää palaa. Miehesi ilmeisesti voi pyrkiä takaisin, muista silloin, että ei aika mennyt koskaan palaa. Ikävää on lapsesi kannalta. Mikähän huumehörhö siitäkin tulee. Panosta häneen.
taloudellisissa kuin psyykkisissä asioissa. Sinähän annat miehesi vedättää itseäsi kuusi nolla. Ei käy!
Kokemuksesta voin sanoa et päästä irti.Tämänhetkisellä käytökselläsi pidennät/siirrät väistämätöntä tuskaa.Tee selvä ero ja lopeta paluusta haaveilu.Tiedän,jossain siellä taustalla häilyy vielä -usko,toivo,rakkaus- mut realiteetithan tiedät!Älä alenna itseäsi! Kirjoitin itselleni jääkaapin oveen lapun(on muuten lainaus jonku kirjoituksesta,liekö tältä palstalta-en muista)Auttaa ja antaa voimaa! "Muistuta itsellesi että olet arvokas ihminen,joka ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on,viehättävä persoona,jonka ei tarvitse kerjätä rakkautta sellaiselta,joka sitä ei halua antaa." Voimia sinulle!
anna miehesi mennä ja mene itsekkin:)
Roikkuminen ahdistaa häntä enemmän tekemään ja menemään:)
Jos hän huomaa rakastavansa sinua kun näyttää että sinä olet jo päässyt hänestä yli, harkitse tarkoin kannattaako ottaa takaisin, sillä yhden kerran pettää, niin pettää toisenkin:(
Suosittelisin nyt irtautumaan hänestä ja tekemään elämälläsi jotain sitä mitä et ole ennen tehnyt, olet vapaa ja nauti siitä:)
Hän ei rakasta sinua tarpeeksi, ei ole sinun arvoisesi, elä oma elämäsi lapsillesi ja uusille tuulille, tsemppiä:)
Taisin antaa pikkaisen väärän kuvan itsestäni. En minä hänen peräänsä enää anele hänen kuultensa. Vaan elän elämääni niin että piilotan kyyneleeni, toivoni ja rakkauteni. Hänen uuden naisen tapasin tänään, ja oli kyllä kova paikka esittää ettei se muka satu. Mutta tämäkin kaikki siksi, että on pakko näyttää jatkavansa rohkeasti elämää ilman häntä, ja toivoa että hän tulisi takaisin elämääni.
Tänäänkin olen saanut kaksi treffikutsua, mutta kieltäydyn kaikesta, koska rakastan häntä edelleen. En uskalla lähteäkkään juuri mihinkää etten vahingossa tule juoneeksi liikaa ja soittaneeksi että rakastan häntä edelleen, tai toinen vaihtoehto olisi että juon liikaa ja päädyn vain kosto syistä toisen miehen kainaloon, jota en myöskään halua. Itsetuntoni taitaa olla tällä hetkellä vain tosi maassa, ja ajattelen ettei kukaan voisi minusta välittää, ja jokainen mies puolinen joka kanssa tulee juttelemaan haluaa kanssani vain seksiä. Mutta ehkä kun aikaa kuluu, minäkin voin jatkaa elämääni ja löytää vielä jonkun jonka kanssa on hyvä olla. En usko enää kai rakkauteenkaan, vaan yritän elätälle toiveita, että jonain päivänä löydän jonkun joka edes välittää, ja joka ei saa mua tuntemaan itseäni tiskirätiksi, joka heitetään roskiin ja otetaan uusi tilalle.
Joo, ja olen ottanut yhteyttä ammattilaisiin, sekä raha-asioissa, että siinä, että haluan apua tähän kriisiini. Kokemusta mulla löytyy muistakin kriiseistä, ja tiedän että löytyy hyviä ammattilaisia kuuntelemaan minunkin murheitani, etten vajoa taas masennukseen, jonka olen kerran jo kokenut itsemurha yrityksineni ja sillä että hakkasin itseäni.
Mutta nyt yritän kuitenkin oppia vaan elämään itseni kanssa, ja tietty lapseni kanssa. Ehkä mäkin olen vielä joskus onnellinen...
Tunteet vielä entisessä, mutta rehellisesti tietää, että paluuta ei ole. Anna nyt aikaa itsellesi, ei muutama kuukausi elämästä ole mitään, koululaisen kesäloma. Olin samassa tilanteessa ja vähitellen keskityin lapseen ja ystävyyssuhteiden luomiseen. Vanhempani olivat olleet kalkkiksia, sisarukset vain joulukortin arvoisia, ystävät hylättyjä, koska keskityin siihen suureen rakkauteen. Puolen vuoden kuluttua en olisi huolinut entistä miestäni takaisin vaikka olisi vannonut mitä. Minulle oli kehittynyt ihana turvaverkko ja vasta sitten uskalsin rakastua uudelleen, ilman läheisriippuvuutta, parisuhteeseen, joka on luottamusta, keskustelua ja arkipäivää.
Varsinkaan jos se on yksipuolista.... Etkä sinä aikuisena ihmisenä ja äitinä voi elämääsi rakentaa pelkästään ajatukselle "koska minä nyt satun rakastamaan häntä niin paljon". Tai jos rakennat, elämäsi perusteet ovat aika hepposia. Kuka tahansa kertomuksesi luettuaan ymmärtää, ettei mies välitä sinusta, mikset sinä ymmärrä tai oikeammin hyväksy sitä? Hyppää nyt omasta tunneloukustasi hetkeksi pois ja mieti elämääsi ja ennen kaikkea lastasi.
tän on ihan pakko olla provo. ei noin tyhmiä ihmisiä voi olla olemassa. ja vielä lapsikin siinä kahden hullun välissä.
kerro osoite niin lähetetään joku huostaanottamaan se lapsi pois jaloista.
Älä ihmeessä, missään nimessä mene ottamaan entisen miehen lainoja omiin nimiisi!!!
Jos lainaa tarvii, niin oottakoon itse!
Koska sinä olet silloin juridisesti, se joka vastaa myös lainan maksusta!!!
Mieti tarkkaan mitä teet!!!??