Helsingin Sanomien jutussa ”Hyvästi roistojen paratiisi” (27.12.) lukijalle tarjotaan pitkä, huolellisesti rakennettu kertomus ukrainalaisesta miehestä, joka perustelee sotakarkuruuttaan pettymyksellä, väsymyksellä, korruptiolla ja propagandalla. Teksti on taitavasti kirjoitettu – ja juuri siksi vaarallinen.
Kyse ei ole siitä, etteikö yksilön kokemus olisi todellinen. Kyse on siitä, miten kokemus kehystetään ja mihin tarkoitukseen se journalistisesti valjastetaan.
Jutun perusviesti kiteytyy lauseeseen: ”Ukrainan puolesta ei kannata uhrata henkeään.” Tämä ei ole neutraali havainto eikä pelkkä henkilökohtainen tunne. Se on poliittinen väite keskellä Euroopan suurinta sotaa sitten toisen maailmansodan. Ja se on täsmälleen sama väite, jota Kreml on toistanut vuodesta 2014 lähtien – vain pehmeämmin paketoituna.
Artikkeli normalisoi sotakarkuruuden esittämällä sen moraalisesti ymmärrettävänä, jopa rationaalisena valintana. Samalla se sivuuttaa kokonaan sen tosiasian, että Ukrainan sodassa ei ole kyse abstraktista ”valtiosta” tai epämääräisestä nationalismista, vaan hyökkäyksestä, miehityksestä ja joukkotuhosta. Ilman niitä, jotka eivät kääntyneet kannoillaan, haastateltu ei istuisi Barcelonassa ihastelemassa palmuja.
Korruptio, epäoikeudenmukaisuus ja sodan aiheuttama henkinen murtuminen ovat todellisia ilmiöitä. Mutta journalistinen vastuu alkaa juuri siinä, missä yksittäinen kokemus nostetaan yleistykseksi. Tässä jutussa Ukrainan puolustus esitetään harhaisena propagandana, voiton tavoittelu naiiviutena ja kansallinen yhtenäisyys tukahduttavana valheena. Venäjän vastuu sodasta jää taustakohinaksi.
Erityisen kyseenalaista on kielen ja identiteetin käsittely. Venäjän kielen aseman problematisointi sodan keskellä rinnastetaan neuvostoaikaiseen vaikenemisen kulttuuriin, ikään kuin hyökkääjän kieli olisi neutraali symboli. Tämäkin on Kremlin vanhaa kauraa: uhri esitetään sortajana, puolustus totalitarismina.
Helsingin Sanomat ei tietenkään ole Kremlin äänitorvi. Mutta informaatiosodassa aikomuksilla on vähemmän merkitystä kuin vaikutuksilla. Kun arvovaltaisin suomalainen media käyttää kymmeniä palstamillimetrejä sotakarkurin maailmantuskan estetisointiin, se osallistuu – halusi tai ei – narratiivin rakentamiseen, jossa vastarinta näyttäytyy turhana ja antautuminen inhimillisenä.
Journalismi ei ole vain tarinankerrontaa. Se on myös valintoja siitä, mitä korostetaan ja mitä jätetään sanomatta. Tässä jutussa kerrotaan paljon siitä, miksi yksi mies lähti. Kerrotaan hyvin vähän siitä, miksi miljoonat jäivät.
Se epäsuhta ei ole viaton.
Kyse ei ole siitä, etteikö yksilön kokemus olisi todellinen. Kyse on siitä, miten kokemus kehystetään ja mihin tarkoitukseen se journalistisesti valjastetaan.
Jutun perusviesti kiteytyy lauseeseen: ”Ukrainan puolesta ei kannata uhrata henkeään.” Tämä ei ole neutraali havainto eikä pelkkä henkilökohtainen tunne. Se on poliittinen väite keskellä Euroopan suurinta sotaa sitten toisen maailmansodan. Ja se on täsmälleen sama väite, jota Kreml on toistanut vuodesta 2014 lähtien – vain pehmeämmin paketoituna.
Artikkeli normalisoi sotakarkuruuden esittämällä sen moraalisesti ymmärrettävänä, jopa rationaalisena valintana. Samalla se sivuuttaa kokonaan sen tosiasian, että Ukrainan sodassa ei ole kyse abstraktista ”valtiosta” tai epämääräisestä nationalismista, vaan hyökkäyksestä, miehityksestä ja joukkotuhosta. Ilman niitä, jotka eivät kääntyneet kannoillaan, haastateltu ei istuisi Barcelonassa ihastelemassa palmuja.
Korruptio, epäoikeudenmukaisuus ja sodan aiheuttama henkinen murtuminen ovat todellisia ilmiöitä. Mutta journalistinen vastuu alkaa juuri siinä, missä yksittäinen kokemus nostetaan yleistykseksi. Tässä jutussa Ukrainan puolustus esitetään harhaisena propagandana, voiton tavoittelu naiiviutena ja kansallinen yhtenäisyys tukahduttavana valheena. Venäjän vastuu sodasta jää taustakohinaksi.
Erityisen kyseenalaista on kielen ja identiteetin käsittely. Venäjän kielen aseman problematisointi sodan keskellä rinnastetaan neuvostoaikaiseen vaikenemisen kulttuuriin, ikään kuin hyökkääjän kieli olisi neutraali symboli. Tämäkin on Kremlin vanhaa kauraa: uhri esitetään sortajana, puolustus totalitarismina.
Helsingin Sanomat ei tietenkään ole Kremlin äänitorvi. Mutta informaatiosodassa aikomuksilla on vähemmän merkitystä kuin vaikutuksilla. Kun arvovaltaisin suomalainen media käyttää kymmeniä palstamillimetrejä sotakarkurin maailmantuskan estetisointiin, se osallistuu – halusi tai ei – narratiivin rakentamiseen, jossa vastarinta näyttäytyy turhana ja antautuminen inhimillisenä.
Journalismi ei ole vain tarinankerrontaa. Se on myös valintoja siitä, mitä korostetaan ja mitä jätetään sanomatta. Tässä jutussa kerrotaan paljon siitä, miksi yksi mies lähti. Kerrotaan hyvin vähän siitä, miksi miljoonat jäivät.
Se epäsuhta ei ole viaton.
Vastaukset 8
Vanhimmat
On hyvä, että Suomen mediassa käsitellään monipuolisesti Ukrainaa. Suomi on avustanut miljardeilla Ukrainaa ja kansalla on oikeus tietää tosiasioita maasta.
Tosiasia on, että Venäjä hyökkäsi rikollisesti rauhanomaiseen maahan. Kremlin mafiaa se on, Putinin johdolla. Heitä kaikki vallaassa olevia, [ryZiä] jäärsyttää ja ärsyttää oikeamielinen valta. Länsimainen oikeamielisyys on kuitenkin kultaa siihen verrattuna mitä esim. nykyisen Venäjän, Kiinan ja Pohjois-Korean tyyppiset paskisepäreilut harrastavat kaikella epäkelvolla tiedotuksellaan ja johtoportaan potenttiaalisella kaikenhimolla. Ikuista elämääkin tavoittellevat! Putin on vertaimevä ihmisvampyyri.
Oli mitä oli, mutta Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun oikeudettomasti, laittomasti, tekosyin.
Se on se ydinasia.
Ruotimista varmasti riittää niin Ukrainan kuin monen muunkin sisäisissä asioissa, Venäjästä puhumatta.
Venäjähän on imperialistinen roistovaltio, jota Kremlin mafia johtaa, keulakuvana vakoilijaksi kelpaamaton Putin.
Eli niitä sisäisiä asioita ehditään kyllä vatvoa aikanaan, nyt olisi tärkeintä saada ryssä lopettamaan sota Ukrainaa vastaan, Kremlin sotasyylliset ja kentällä sotarikoksia tehneet tuomiolle, Venäjä maksamaan sotakorvauksia Ukrainalle ja jälleenrakennus käyntiin.
Odottakaamme. Siis että Hesarista tulisi joskus vielä aito sanomalehti!! Pelkäsin jo tätä karmeaa muutosta, kun Kari Suomalaisen piirrokset eivät kelvanneet kaikkine totuuksineen. Valhetta turhan runsaasti Hesari viljelee nykyisin. Lieksasta kotoisin oleva Iljakin ilosta pyörii haudassaan.
Ja MTV uutisissa miltei pääuutisena Sofia Virta nostetaan jo ylös. Sofi Oksasta sentään arvostan. Ihmeellinen on nykyisin maailma; kun Helsingin Sanomista on tullut vasemmiston lehti, ja Maikkarista vihreiden seuraavien vaalien kampanjoija. No, ei minua kovin huolestuta, vielä. Jostain syystä tuuli aina muuttaa suuntaansa aikanaan. Ja hei, aika ei ole kello; aika vie meitä matkalla eteenpäin.
Hesarissakin ymmärretään, että länsi on hävinnyt kauttasotansa. Nyt tyyli on muuttunut ja kansaa valmistellaan tulevaan. Takit kääntyvät vauhdikkaammin kuin poliitikoilla. Siitä huolimatta en mitään synninpäästöä Sanomalle ole antamassa, pelkkää likasankojournalismia sen Ukrainan sotaan liittyvä "uutisointi" on tähän asti ollut. Parempi kuitenkin pieni muutos nyt kuin ei milloinkaan.
Sä tunsit omaa ideologiaas vastaan hyökätyn?
Näinhän se on. Vittumaista kun on muitakin näkökulmia. 😄
Olisiko ensimmäinen juttu Hesarissa aikoihin, joka täyttää journalismin perusteet. Ukrainaan liittyvissä "uutisissa" on lähes aina mukana paljon propagandaa ja paljon vääristelyä, jopa suoranaisia valheita. Kiitos toimittajalle että kerrankin uutisoidaan totuuden mukaisesti.