Muotoilen nyt hyvin yksinkertaisesti kysymykseni

Pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni jos jotain oikein haluaa. Itse erosin aikanaan kun tuntui aina pahalta ja aivan kun jotain olisi rinnan päällä kun oltiin kahden kotona. Kun erosin niin muistan kuinka sain taas hengitettyä. Vapaus tuntuu hyvältä.

Omat huoneet on hyvä vaihtoehto.Sopu säilyy,eikä ärsytä.

Elämme itsekkyyden aikaa. Individualismi ja hedoismi on voimissaan. Tästä suuntauksesta kärsii koko ihmiskunta. Kiitos somen ja netin. Itse en menisi someen missään tapauksessa. Kuvitellaan, että tällainen virtuaalielämä on oikeaa elämää. Ei tietenkään ole !! Valtavasti luonut ongelmia yhteiskuntaan. Nettiriippuvuus on riippuvuus siinä, kuin alkoholi, huumeet yms. Puhutaan kännykkärajoituksista nuorille. Vanhemmille se pitäisi myös saada aikaan. Antavat huonoa esimerkkiä omille lapsilleenkin.

Koska eroaminen on kallista ja vaivalloista? Eikö se ole koko instituution idea muka, hä?

Älä yleistä!

Ihmiset menee naimisiin monistakin syistä, suurin osa varmastikin siksi, että haluaa olla yhdessä. Ja kyllä joku valittaa sitten miten ärsyttää mutta niin joku yksineläjäkin valittaa miten joku ärsyttää.

Miksi ihmeessä sinua ÄRSYTTÄÄ se, että toiset menevät naimisiin????!!!

Mittani tuli täyteen vapaata, villiä, ajelehtivaa poikamieselämää kolmen valtion alueella 60-LUVULLA.
Halusin elämääni vakautta ja tavoitteita. Lyhyesti sanottuna, tarkoitusta.
Kahden vuoden seurustelun aikana vakuutuin kohdanneeni ihmisen jonka kanssa kaikki, myös arkielämän asiat sujuivat.
Varmistelin vielä pari vuotta ennen jo aikaisemmin sovittua lasten hankintaa.
Elimme vilkasta sosiaalista elämää.
Vaimoni oli saanut perinteisen kasvatuksen sukupuolten välisistä rooleista olematta kuitenkaan mikään kynnysmatto.
Näiden, yli 56:n vuoden ajalta en muista ainuttakaan hetkeä jolloin olisin katunut ratkaisua. Päin vastoin. Olemme eläneet haasteita, tavoitteita ja vaihtelevia hetkiä ja aikoja olleen elämän jossa kaikki on aidosti ollut yhteistä ja jo vuosia on ollut ilo nähdä elämämme jatkuvan seuraavissa sukupolvissa.
Kertaakaan ei ole ollut tarvetta mennä henkiläkohtaisuuksiin vaan näkemyserojen sovittelu on löytynyt lievien ilmaisujen linjalta.
Viimeisten kuukausien aikana on luonnollinen, biologinen kehtys saattanut meidät totuuden eteen ja kärjistänyt elämän muutoksen aiheuttamaa tuskaa.
Ilman syvää kiintymystä tämä olisikin helpompi käsitellä mutta emmehän näille vuosille olisi yhdessä eläneetkään.
Haikealta tuntuu nykyisyys ja vielä haikeammalta tulevaisuus.