Miten kauan Teillä on memmyt, kun olette kypsytelleet eropäätöstä?
Olemme olleet tilanteessa lähteäkkö vai ei, nin pari vuotta. Itse olen vielä epävarma, sillä en tiedä miten tulevaisuuteni järjestäisin. Miehellä on jo uusi naisystävä. Asunnosta emme pääse yksimielisyyteen, tosin tiedän etten tuloillani pysty asumaan kodissani. Tämä koti on kuitenkin minun unelmani, enkä tahtoisi luopua tästä!
En tunne rakastavani miestäni, mutta kaksikymmentä yhteistä vuotta liittävät meidät yhteen. Olen katsastellut uusia miehiä, mutta sitä sytyttävää en ole löytnyt.
Miten kauan kannattaa tätä tilannetta jatkaa? Yhteistä meillä ei oikestaan ole, mutta tämänkin tilanne (ainakin tällä hetkellä) tuntuu siedettävältä. Etenkin kun riidat on vihdoin loppuneet.
Mistä te olette tienneet sen, milloin olette valmiita eroon?
Olemme olleet tilanteessa lähteäkkö vai ei, nin pari vuotta. Itse olen vielä epävarma, sillä en tiedä miten tulevaisuuteni järjestäisin. Miehellä on jo uusi naisystävä. Asunnosta emme pääse yksimielisyyteen, tosin tiedän etten tuloillani pysty asumaan kodissani. Tämä koti on kuitenkin minun unelmani, enkä tahtoisi luopua tästä!
En tunne rakastavani miestäni, mutta kaksikymmentä yhteistä vuotta liittävät meidät yhteen. Olen katsastellut uusia miehiä, mutta sitä sytyttävää en ole löytnyt.
Miten kauan kannattaa tätä tilannetta jatkaa? Yhteistä meillä ei oikestaan ole, mutta tämänkin tilanne (ainakin tällä hetkellä) tuntuu siedettävältä. Etenkin kun riidat on vihdoin loppuneet.
Mistä te olette tienneet sen, milloin olette valmiita eroon?
Vastaukset 7
Vanhimmat
On varmasti hyvin yksilöllistä. Jotkut toimivat heti, jotkut eivät koskaan. Ja sitä itse oikeastaan pelkäänkin, etten kykene toimimaan. Pari vuotta erosta puhuttu ja mietitty. Mies ei tule asian eteen mitään tekemään vaan pallo on minulla. Riitoja ei ole ollut. Rakkaus on vain yksipuolista. En ymmärrä miksi minulla ei ole rohkeutta tehdä päätöstä. Toki taloudellinen epävarmuus mietityttää mutta se ei ole syy. Uskon pärjääväni oikein hyvin. Mutta silti.. Ehkä se on vain niin, että prosessi on vielä pahasti kesken. Toivottavasti joskus sen saan päätökseen, ettei tarvitse myöhemmin katua hukkaan heitettyjä vuosia.
niin erotkaa, ei sitten myöhemmin ala kaduttaa että meni vuosia hukkaan siinä miettiessä. Itse mietin kuusi vuotta ja voin sanoa että nuo vuodet meni hukkaan...
Voi kun se olisikin niin helppoa ja yksinkertaista. Asioista on niin helppo olla jotain mieltä tai antaa neuvoja ulkopuolelta. Asia onkin ihan eri kun on itse tilanteen edessä. Sinulle...joka kuusi vuotta mietit; juuri tuota pelkäänkin, hukkaavani aikaa..mutta mistä voimia päätökseen..
...siis kypsyttelyyn meni 12 vuotta. Ja yhteiseloa oli 28 vuotta.
Minä en ole miettinyt hukkaan heitettyjä vuosia.
Terveenä ihmisenä olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Täytyy siteerata Tapsa Rautavaaran laulua "päivääkään en vaihtaisi pois".
Eroa en hakenut. Siihen ei ollut mahdollisuutta.
Aikojen päästä mies itse häipyi ja haki eroa.
Menihän se noinkin. Uutta miestä en enää haikaile elämääni.
Jos olisin aikoinaan hakenut eroa, miettisin ja jahkailisin asiaa vieläkin pahemmin.
Olen käyttänyt eron jälkeisen ajan pään selvitykseen. Mikään asia ei enää pohdituta.
Olen täysin sujut itseni kanssa.
Nyt siirryn Soneraplazan Ellien Kristallipallopalstalle. Siellä on aina jotain mielenkiintoista. Tervetuloa mukaan palloilemaan pallopalstalle.
Asumuserossa olen. Tätä voisin kutsua omalla kohdalla edelleen kypsyttelyksi
(melkein vuosi asumuserossa). Tosin päätös lähtemisestä yhteisestä kodista
kesti lähemmäs kaksi vuotta. Avioliittoa ehti kestää vähän kauemmin, muttei
mainitsemisen arvoisesti montaa kymmentä vuotta! Ajatus "kypsyi" jokaisen
tuskan kyyneleen saattelemana voimakkaammin ja voimakkaammin. Aloin voimaan
henkisesti pahoin. Paine pienen lapsen äitinä jaksamisesta kasvoi, lapsen
kehityksen vauhdilla. Piti jaksaa hoitaa taloutta, huoltaa parisuhdetta
-yksin, esittää hyvää vaimoa/miniää/tytärtä...-yksin! Paine sisällä kasvoi, kunnes
masennuin. Tiedostin tilanteeni. Kerroin tunteistani ystävälle. Tapahtumien
kulku seurasi toinen toistaan, lähes automaattisesti. Puhuin asiasta miehelleni.
Olin useaan otteeseen yrittänyt saada tähän kontaktia parisuhteemme tilanteen
korjaamiseksi. Sorruin uhkausiin; "pakkaan kamat ja lähden!!"-uhosin ja uhmasin!!
Kuitenkin aina pahan tilanteen, riidan jälkeen olin valmis yrittämään, toivoin
parempaa, jopa uskaltauduin ajattelemaan kerran olevan jälleen se viimeinen.
Masentumiseni syveni, en nukkunut öisin, en syönyt.. teki pahaa. Mieheni loukkasi
tahattomasti ja tahallisesti henkisesti minua. Ja vastaavasti minä häntä.
Netissä surffaillessani aloin tutkailla asuntoja, kaavailla tulevaisuudesta
parempana ihmisenä, onnellisempana! Eihän ole tervettä sietää ihan mitä tahansa
ja yrittää vielä kaiken jälkeen olla vaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Laskin taloudellisen tilanteeni.. suunnittelin.. haaveilin kyyneleet silmissä.
Kunnes eräänä iltana, mieheni teki sen taas; sai itsetuntoni arvioimaan itseni
kyyniseksi, huonoksi ihmisenä...
Sitten Päätin. Minä vaan päätin! Se tunne tuli niin syvältä sydämestä, että
vieläkin saatan kuvitella sen tunteen rintaani. Nyt otan lapseni ja lähden.
Aikalisä!
Lähtö, asumusero kehittyi siis vähitellen..
Mielestäni ero ei saa olla yhtä helppo asia, päätös, kuin seurustelusuhteesta
eroaminen. Meillä se potku tuli "erilleen kasvamisesta".. Kuinka kauniilta
kliseeltä se kuullostaakin, mutta näin se vaan oli. Tapauksemme potku
päätöksen tekoon saattoi lähteä pyyteettömästi muiden asioiden rinnalla, puhtaasta
itserakkaudesta; Halusin elämältä parempaa! Nähdä puhtaamman kuvan asioista,
elää nauraen ja eritoten nauttia elämästä sellaisenaan. Ja voin kertoa
melkein vuosi poissa, elämä maistuu! Näen ja koen asioita eritavalla, minulla
on aikaa itselleni, omalle elämälle...omalle rakkaalle elämälleni ja ainutlaatuiselle
lapselleni ! Kyllä kannatti ! Kumpikin olemme kasvaneet ihmisinä, toinen toiseen suuntaan
ja toinen toiseen. Yhteiseloa meillä ei enää tule olemaan, mutta muistot säilyvät..
Kauhistus, että ihminen voi jaksaa vuosia miettiä jäädäkö vai lähteä! Harkinta-aika on olemassa sitä varten, että voi vielä tuumata halusiko oikeasti erota vai vielä jatkaa.
Mieheni oli suunnitellut eroa tietämättäni jo ainakin puoli vuotta ennen kuin ilmoitti minulle asiasta - sopivasti hääpäivänä... ja kun hän muutti kodistamme, minulla kesti kolme kuukautta uskoa, ettei se ole tulossa takaisin enää koskaan. Ja samalla kun tajusin sen, jätin erohakemuksen.
Puolen vuoden harkinta-aika on tuntunut sen jälkeen jopa liian pitkältä ajalta. Kun päätös oli valmis ja olisin halunnut eron välittömästi. Halusin mennä elämässä eteenpäin. Meidän 1/2-vuoden harkinta-aika tulee täyteen nyt elokuussa. Keskeneräinen ero ei ole paras mainosvaltti, kun katsastaa uusia miehiä... Mutta keskeneräisestä tilanteesta huolimatta sellainen on jo löytynyt. Ja tässä uudessa suhteessa pidetään matalaa profiilia kunnes eroni on selvä.
Ymmärrän kyllä, että lasten vuoksi eroa voi jäädä vuosiksi vatvomaan, mutta uskokaa ihmiset, että asioilla on taipumus järjestyä. Eteenpäin ei pääse ilman rohkeutta. Eropäätös sattuu, mutta siihen ei kuole. Ja uusia ihania asioita tapahtuu, kun niille suo tilaisuuden, eikö vaan?