Nimittäin. Rupesin alle vuosi sitten seurustelemaan nykyisen avomieheni kanssa.
Muutettiin yhteen 3kk sitten, sitä ennen hän asui jo luonani.
Tämä 3kk on ollut sekä ihanaa että varsin tuskaista aikaa, aivan kuin mun tunteet on yhdessä asumisen myötä kuolemassa. Aluksi kaikki tuntuikin ihanalta, nyt on koittamassa arki jonka huomaan myös miehestäni.
Olemme aivan liikaa yhdessä, mutta välillä tuntuu ettei erilleenkään ole hyvä olla.
Olemme vielä nuoria, 20-vuotiaita, mutta molemmilla on jo ollut pidempi aikainen parisuhde taustalla. Seurustelin itse 3 vuotta itseäni vanhemman miehen kanssa avoliitossa, yhtä nopeasti muutimme yhteen ja loppujen lopuksi kaikki päätyi eroon, mikä johtui tavallaan mminun kyllästymisestäni vaikka rakastin paljon.
Huomaan tätä kirjoittaessani, että tässäkin suhteessa ongelma lähtee minusta enkä ole miestäni syytellytkään, en tahdo saman tapahtuvan uudelleen.
Tämä mieheni on kaikin tavoin ainutlaatuinen, samanlainen tausta kuin minulla joten ymmärretään toisiamme hyvin.
Ainoastaan mua kalvaa tämä ongelmani ja myös hitunen epävarmuus siitä, että olenko miehelleni edes "se oikea", mutta tämä asia pysyköön nyt käsittelemättä, sillä mulla on muutenkin hemmetin huono itsetunto joka varastettiin minulta jo lapsena. Kiitos vanhempieni. Onko muita samankaltaisia tapauksia vai olenko mä ainut turhaan(?) vollottaja...?
Muutettiin yhteen 3kk sitten, sitä ennen hän asui jo luonani.
Tämä 3kk on ollut sekä ihanaa että varsin tuskaista aikaa, aivan kuin mun tunteet on yhdessä asumisen myötä kuolemassa. Aluksi kaikki tuntuikin ihanalta, nyt on koittamassa arki jonka huomaan myös miehestäni.
Olemme aivan liikaa yhdessä, mutta välillä tuntuu ettei erilleenkään ole hyvä olla.
Olemme vielä nuoria, 20-vuotiaita, mutta molemmilla on jo ollut pidempi aikainen parisuhde taustalla. Seurustelin itse 3 vuotta itseäni vanhemman miehen kanssa avoliitossa, yhtä nopeasti muutimme yhteen ja loppujen lopuksi kaikki päätyi eroon, mikä johtui tavallaan mminun kyllästymisestäni vaikka rakastin paljon.
Huomaan tätä kirjoittaessani, että tässäkin suhteessa ongelma lähtee minusta enkä ole miestäni syytellytkään, en tahdo saman tapahtuvan uudelleen.
Tämä mieheni on kaikin tavoin ainutlaatuinen, samanlainen tausta kuin minulla joten ymmärretään toisiamme hyvin.
Ainoastaan mua kalvaa tämä ongelmani ja myös hitunen epävarmuus siitä, että olenko miehelleni edes "se oikea", mutta tämä asia pysyköön nyt käsittelemättä, sillä mulla on muutenkin hemmetin huono itsetunto joka varastettiin minulta jo lapsena. Kiitos vanhempieni. Onko muita samankaltaisia tapauksia vai olenko mä ainut turhaan(?) vollottaja...?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luulisin,että sinulla on sama kuin minulla oli aikoinaan.Kaikki näyttää lupaavalta ja sitten kun arki koittaa,tulee myös enemmän "kannettavaa" Minulla on ollut monta kertaa tilanne jossa olen luullut,että tämä juttu toimii ja on ihana olen toisen kassa vaikka loppuelämä,mutta...jokin pistää sen kiilan väliin? Ehkä on vaan epävarma ja uskoo kaikkeen liikaa? Nykyään olen oppinut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan,kannattaako edetä liian nopeasti liian pitkälle? Se on varmaan se "sokeus" ja "sinisilmäisyys,vaikka totuus on tiedossa.Toivotan sinulle hyvää kesänjatkoa ja toivottavasti saat asiat kondikseen.Ihan normaalia se on minun mielestä on.Oletko muutes jutellut puolisosi kanssa,miltä sinusta tuntuu?Huono itsetunto vaikuttaa jokaiseen suhteeseen,kannattaisi jutella miehesi kanssa.
Jätä se paskiainen. Sä et oo sen arvonen.
Tiedän että sitä tulee helposti mietittyä miehen puolesta asioita, mutta koita silti jättää miehellesi sen päättäminen, oletko "se oikea" hänelle. :) Jos hän niin uskoo, niin kaikki on hyvin.
Oletko kertonut miehellesi saman minkä kirjoitit tänne? Kannattaa puhua asiasta avoimesti, sekin voi helpottaa oloasi. Eikä mikään estä muuttamasta takaisin erilleenkään, jos tuntuu siltä, että ongelmat johtuvat aikaisesta yhteenmuutosta.
Alkuhuuman jälkeen alkaa karu arki ja siinä vaiheessa tuntuu joskus siltä, että pitäiskö lähtee menemään. Tuntuu, ettei näe enää mitään tossa sohvalla löhöövässä ukossa. Se on ihan normaalia elämää ja normaali tunne. Ei joka hetki jaksakaan rakastaa. Sitten välillä tulee niitä hetkiä, kun rakastaa enemmän. Ei tarvitse kuin katsoa toista ja tuntee kuinka rakkauden aalto tulvahtaa ylitse. Kun vaan on sopivassa määrin muutakin kuin se arki, niin ei pienistä rakkaudettomista päivistä kannata hätkähtää.