Olemme palaamassa takaisin yhteen, avioerohakemus on jätetty maaliskuussa jolloin toinen vaihe umpeutuisi syyskuussa.
Tarkoitus olisi aloittaa varovaisesti, käydä treffeillä, yrittää ratkaista vanhoja ongelmia ja aloittaa jonkinlainen parisuhdeterapia.
Pidämme omat asunnot varmasti ainakin puoli vuotta vielä. Meillä on kaksi lasta ja yritämme edetä sillä tavoin ettemme anna heille turhaa toivoa yhteenpaluusta ennenkuin tilanne alkaa olla vakaalla pohjalla.
Taustalla meillä on miehen puolelta epärehellisyyttä, yhteydenpitoja naisiin, siitä minulla ei ole varmuutta onko asiat edenneet heidän välillään pidemmälle vai onko ollut kyse ystävyydestä. Nyt kun asioihin on ollut etäisyyttä, ymmärrän toisaalta miksi asiat menivät niinkuin menivät. Olen itse käynyt eroryhmässä ja käynyt asioita läpi. Mies on omalla tahollaan miettinyt paljon ja tuntuu ymmärtäneen mitä on tehnyt ja oppineen virheistään.
Meillä oli paljon ongelmia ennenkuin tilanne kärjistyi ja ero tuli. Pahin oli väsymys molemmilla, kaksi pientä lasta, työtä tauotta, terveysongelmia molemmilla, rahahuolet eikä siinä edes kaikki..(pahimmat taidan jättää kertomatta, ei kuitenkaan alkoholismia tai väkivaltaa).
Meitä molempia pelottaa kovasti, minulla pahin luottamuksen puute, mutta aiomme yrittää sitä rakentaa uudelleen.
Moni varmaan ajattelee että mitä järkeä, ja helpommalla varmaan pääsisikin kun katselisi vain uuden miehen. Jotenkin sitä uskoo avioliittoon ja koen että olemme rohkeita ihmisiä kun uskallamme pistää vielä itsemme alttiiksi, ennenkaikkea yrittää kasvaa ihmisinä ja yrittää opetella hyväksymään itsemme ja toisemme tällaisina kuin olemme. Uskon ja toivon että tästä vielä kasvaa jotain hyvää.
Kaikki tämä piti tapahtua että olemme päässeet tähän tilanteeseen. Entinen elämä oli raskasta ja sen piti jollakin tavalla pysähtyä. Siksi ymmärrän miestäni, miksi hän minusta yritti irroittautua.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Kaipaan ajatuksia miten tässä pääsee eteenpäin. Mitä karikkoja ehkä tulossa.
Voiko kakkosvaiheen erohakemuksen jättää roikkumaan ilmaan, eli ero ei mene ilman hakemusta vireille? Saamme siis lisäaikaa ennenkuin täytyy virallisesti päättää mitä teemme. Tarkoitus on ottaa hyvin rauhallisesti..
Rankkaa tämä on, ja vielä rankempaa tulee olemaan jos lopulta kuitenkin päädymme siihen että ero on parempi ratkaisu..
Tarkoitus olisi aloittaa varovaisesti, käydä treffeillä, yrittää ratkaista vanhoja ongelmia ja aloittaa jonkinlainen parisuhdeterapia.
Pidämme omat asunnot varmasti ainakin puoli vuotta vielä. Meillä on kaksi lasta ja yritämme edetä sillä tavoin ettemme anna heille turhaa toivoa yhteenpaluusta ennenkuin tilanne alkaa olla vakaalla pohjalla.
Taustalla meillä on miehen puolelta epärehellisyyttä, yhteydenpitoja naisiin, siitä minulla ei ole varmuutta onko asiat edenneet heidän välillään pidemmälle vai onko ollut kyse ystävyydestä. Nyt kun asioihin on ollut etäisyyttä, ymmärrän toisaalta miksi asiat menivät niinkuin menivät. Olen itse käynyt eroryhmässä ja käynyt asioita läpi. Mies on omalla tahollaan miettinyt paljon ja tuntuu ymmärtäneen mitä on tehnyt ja oppineen virheistään.
Meillä oli paljon ongelmia ennenkuin tilanne kärjistyi ja ero tuli. Pahin oli väsymys molemmilla, kaksi pientä lasta, työtä tauotta, terveysongelmia molemmilla, rahahuolet eikä siinä edes kaikki..(pahimmat taidan jättää kertomatta, ei kuitenkaan alkoholismia tai väkivaltaa).
Meitä molempia pelottaa kovasti, minulla pahin luottamuksen puute, mutta aiomme yrittää sitä rakentaa uudelleen.
Moni varmaan ajattelee että mitä järkeä, ja helpommalla varmaan pääsisikin kun katselisi vain uuden miehen. Jotenkin sitä uskoo avioliittoon ja koen että olemme rohkeita ihmisiä kun uskallamme pistää vielä itsemme alttiiksi, ennenkaikkea yrittää kasvaa ihmisinä ja yrittää opetella hyväksymään itsemme ja toisemme tällaisina kuin olemme. Uskon ja toivon että tästä vielä kasvaa jotain hyvää.
Kaikki tämä piti tapahtua että olemme päässeet tähän tilanteeseen. Entinen elämä oli raskasta ja sen piti jollakin tavalla pysähtyä. Siksi ymmärrän miestäni, miksi hän minusta yritti irroittautua.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Kaipaan ajatuksia miten tässä pääsee eteenpäin. Mitä karikkoja ehkä tulossa.
Voiko kakkosvaiheen erohakemuksen jättää roikkumaan ilmaan, eli ero ei mene ilman hakemusta vireille? Saamme siis lisäaikaa ennenkuin täytyy virallisesti päättää mitä teemme. Tarkoitus on ottaa hyvin rauhallisesti..
Rankkaa tämä on, ja vielä rankempaa tulee olemaan jos lopulta kuitenkin päädymme siihen että ero on parempi ratkaisu..
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei!
Itselläni on samantapainen tilanne päällä kuin teillä.Vaimo jätti erohakemuksen toukokuussa ja kakkosvaihe alkaa marraskuussa.Jos ette kumpikaan hae avioeroa ns.kakkosvaiheen hakemuksella käräjäoikeudesta puolen vuoden aikana koko juttu raukeaa.Me muutetaan kanssa omiin asuntoihin ja mietitään voidaanko jatkaa sillätavalla ei olla sovittu sen enempää katsotaan miten asiat lähtee menemään.Tiedän sen epävarmuuden tunteen ja tuskan joka on teillä molemmilla koska se sama on myös minulla.Mutta muista tälläisessä tilanteessa ei ole lopuksi kuin voitettavaa!!Jos ei elo saman katon alla suju silti voi olla "yhdessä" ja jos aika näyttää ettei erillään asuminen suju niin eipä se sujunut saman katon alla asuminenkaan.
Moi,
10 avioliittovuoden ja kahden lapsen jälkeen päätimme laittaa avio-eron vireille. Minä muutin lasten kanssa ja mies omaansa.
Asuimme erilläänn 11 kuukautta ja vakaa aikomus oli jatkaa "yksin" asumista. Yhteenpaluusta ei puhuttu. Lasten kautta olimme tekemisissä jonkun verran.
Molemmilla oli jo joku uusi viritys meneillään, mutta ei ne uudet suhteet oikein toimineet.
Meillä avioeroon oli syynä yleinen epäluottamus, vaimon bailaus (sitä kesti noin vuoden; kait se oli sitä menetettyä nuoruutta).
Bailaus loppui tosiaan, kuin seinään, muutettuani lasten kanssa yksin asumaan. Elimme molemmat tahoillamme jotain kasvun aikaa, en koskaan ajatellut yhteenpaluuta. Tiesin, että oli hörhöilyni hörhöillyt ja suuntasin katseen tulevaan.
Kuitenkin jossain lastentapahtumassa 11 kk asumuseron jälkeen huomasimme kuinka mukavaa meillä on yhdessä; mitään ei kuitenkaan sanottu ääneen. Kipinät vaan sinkoilivat.
Kaikki kuitenkin meni hyvin alkoi suhteemme uusi alku; nyt jo siitäkin 4 vuotta. Asumme nyt siis yhdessä ja olemme edelleen naimisissa. Eron II-vaihe ei toteudu jos sitä ei hae, eli ero ei tule voimaan ja avioliitto jatkuu. Molemmat tuntuvat olevan parempia versioita entisestä. Ja lapset ovat tyytyväisiä.
Kokeilkaa rohkeasti yhteenpaluuta, jos siltä tuntuu. Jos yhteenpaluu ei kuitenkaan ollut oikea päätös, niin selviäminen "toisesta" erosta on varmasti jo helpompaa.
"Molemmilla oli jo joku uusi viritys meneillään, mutta ei ne uudet suhteet oikein toimineet."
Ehkä vähän päälle nelikymppisinä valitsisitte parhaan mahdollisen vaihtoehdon eli elämisen yksin ilman uutta viritystä.
Rakastaa voi entistä puolisoaan vaikka ei asukaan yhdessä. Minne se oikea rakkaus katoaisi.
Ihminen muuttuu vuosien myötä. Lapset kasvavat ja yksikin huoltaja pärjää lasten kanssa loistavasti. Miksi pelkäätte yksinhuoltajuutta.
Yksinhuoltajista on annettu turhan huono kuva ihmisille.
Aamun lehti on vielä lukematta. Katsoin telkkarista suosikkisarjani, surfailin sitten netissä. Lähden kohta käymään torilla ostoksilla.
Lomaa on vielä muutama päivä jäljellä. Exäni viihtyy kesämökillä. Toivottavasti saa paljon rapuja. En jaksaisi enää kökkiä siellä hänen seurana. Onneksi uusi naisystävä hoitaa stunttina homman puolestani.
Yksineläminen on ihanaa. Vapaus elää ja olla.
Riitoja ja pakkopullaelämää. Tylsää seksiä.
Kuka sellaista elämää kaipaa.
no joo. onhan noita sinunlaisia erakoita aika paljon. kivaa sille joka pääsi sinusta eroon. ei sinunlaisen kanssa voi olla. lillu siinä yksiksesi ja mieti miten ihana itse olet ja miten rasittavia kaikki muut.
Siitä et on aivan turhaa riippua entisessä ei se siitä muuksi muut!!Sen verra voi tulla vastaa et joku prosentti voi onnistua.Itse olen tyytyväinen nykyiseen olotilaani.Asustelen ykisnäni saapi tehdä just siltä kun tuntuu mennä ja tulla omien mieltymysten mukaan.
heips, Olemme yli 40-kymppisiä , eikä meistä kumpikaan pelkää yksinoloa. Ei ole tarvetta takertua toiseen, vaan elellä yhdessä ja olla tyytyväinen elämäänsä.
Yh-vanhempia kunnioitan. Hyvin olen pärjännyt itsekin ensimmäisen lapseni kanssa.
Sinä olet tehnyt toisenlaisen ratkaisun ja haluat elää yksin. Sekin on mielestäni ihan ok; voisin itsekin elää yksin, ei siinä ole mitään ihmeellistä.
Yrittää, jos sydän niin sanoo.. Mutta oliko sinussa mitään moittimista(?) eli voiko miehesi luottaa sinuun täysin...itselläni on muutama naispuolinen ystävä, eikä se tarkoita että haluaisin sillä mitään pahaa, eli en ole halunut heitä seksaalisti eikä he minua (tietääkseni) minulla on jopa ollut naispuolinen ystävä 9v ja olen 27v nytten. Minusta ehkä joskus vedetään ehkä liian kovat rajat ihmisten ystävyyksiin, onkohan se omistamisen halu tai heikko itseluottamus kun ei luoteta siihen että mies haluaa oikeasti just 'sinua' eli naista vaikka hänellä onkin naispuolisia ystäviä, tai sitten hän on homo, mutten ole :)
Ennen kaikkea pitäisi olla täysi varmuus siitä että naisen ja miehen välillä on jotain 'kipinää' että he rikkoisivat luottamuskehän, minusta luottamus on tärkein asia suhteessa, kaikenlainen luottamus eikä vain pelkästään seksuaalinen.Mutta hienoa on että olette edenneen ja halunneet kokeilla yhteistä eloa viellä, vaikka lapset varmasti ihmettelee touhua kun heiltä asiaa pimitetään.En itse uskon kovinkaan paljon ns. ulkopuoliseen apuun rakkaudessa vaan mitä sisäinen sydäin sanoo, eli mikä sen asenne on asiaan...väkivalta ja alholismi asiassa asia on toinen.Mutta pidän peukkuja teille ja toivon että löydätte toisenne taas, kun huomaatte että suhteen eteen pitää tehdä töitä eikä vaan jättää sitä taakse.
Laitoimme erohakemuksen vireille 3 vuotta sitten, palasimme yhteen n. 5 kuukauden jälkeen. Ero taas edessä, samat kuviot toistui jonkun ajan kuluttua yhteenmenemisen jälkeen. Nyt saa olla lopullinen ratkaisu, yli nelikymppinen ei muutu, ei itse eikä toinen osapuoli... ainakaan meidän tapauksessa, mutta poikkeuksia toivottavasti on ja onkin.
minä olen asunut 5 kuukautta asumuserossa miehestäni. muutin pois koska hän kiusasi minua henkisesti, nyt hän on myöntänyt sen itsekin koska haluaa inut takaisin. mietin vain onko ne turhia lupauksia uten aikaisemmatkin. kun pyysin ositussopimusta hän uhkasi ettei pidä tyttäreemme mitään yhteyttä jos vaadin jotain.isä on tytölle tärkeä. nytkin suostun viettään hänen kanssaan viikonloppuja vain tytön takia. en haluaisi palata samaan elämään jota elin 26 vuotta ja jossa kasvatin kolme tytöistämme aikuisiksi, nyt on kotona vain tämä yksi. minulla on yksi lapsenlapsikin, kun hän syntyi en saanut hoitaa häntä mieheni kielsi. et saa ottaa hoitoon sit likka vaan menee pitkin mäkiä. tässä yksi esimerkki hänen käytöksestään, niitä on monta siitä mitä minä tein tein kaiken väärin. lähdin koska tahdon antaa aikaa lapsenlapselleni olla hänen lähellään saada hänet luokseni silloin tällöin, tahdon kokea että ei kaikki ole väärin mitä minä teen. terapiassa kun kävimme mieheni kanssa hän myönsi ettei hän pidä siiä kun olen onnellinen. olen ihminen joka viihtyy toisten seurassa ja autan apua tarvitsevia se tuo minulle hyvän mielen. eli uskoako miestäni vai jatkaakko yh elämää nautin kun saan olla itseni herra.
Jatka omaa elämää...
Muuten saataat myöhemmin katua elämätöntä elämääsi..
Ainoastaan se, että minun mielestäni kuulostaa siltä, että menette liian nopeasti yhteen, jos nyt jo. Näkisin, että tarvitsette lisäaikaa tahoillanne. PArempi olisi myös, jos sopisitte jonkun pidemmän ajanjakson (6kk), jolloin sinnittelisitte yksin ilman tapaamisia. Varmistaisitte sen, että teette kumpikin työtä itsenne kanssa, tahoillanne. Nyt on liian aikaista mennä yhteen, samat jutut palaavat. Yksi merkki on se, että miehesi on yhä sinulle epärehellinen. Kun ihminen alkaa tosissaan selvittämään tilejään itsensä kanssa, tekemään kipeää ja tuskallista muutosprosessia, niin hänelle tulee tarve kertoa rehellisesti kaikki toiselle osapuolelle YHTÄLAILLA kuin itselleenkin.
Vaikka sinä olet tehnyt töitä itsesi kanssa ja käynyt seminaarissa, niin onko mies todella halunnut muuttua. EI vielä omalla pähkäilyllä pitkälle pötkitä. Muuttuuko oikeasti mikään. Jotta suhde muuttuu, edellyttää se oikeasti molempien muuttumista.
Hei,
Toki kannattaa kaikki vaihtoehdot punnita tarkkaan. Joskus vain on niin, että ei ne asiat muutu. Miehelläsi on taatusti ollut (vakavakin?) suhde johonkin niistä "naisystävistään". Turha kuvitella, että ovat olleet pelkkää ystävyyttä.
Ei hän olisi halunnut alunperinkään eroa jos näin olisi.
On mahdollista, että yhteenpaluunne jälkeen eroatte taas, vaikkapa puolen vuoden päästä kun miehelle tulee taas jokin uusi ihastus. Parisuhteessa havoin molemmat tykkäävät yhtä paljon tai ovat yhtä tyytyväisiä. Kunnioitusta ja arvostusta siitä, että toinen on lasten vanhempi voi silti olla. Tilanteenne näyttää siltä, että miehesi haluaa yrittää lähinnä lasten takia.
Mieti, ajattele, että voisit vielä kokea jotain todella suurta ja ihanaa rakkautta jos et tyydy vanhaan liittoosi.
Toivottavasti ratkaisette asiat parhain päin, onnea matkaan!
Lähipiirissä kolme onnistunutta yhteenpaluuta. Mutta se on todellakin vaatinut positiivista sitoutumista molemmilta osapuolilta. Kaikki jutut pitää todellakin olla takana, eikä niitä saa nostaa esille riidoissa. Joskus sitä vain erossa tajuaa, että onkin valmis elämään exän puutteiden kanssa, sillä kaikissa on puutteensa. Kysymys on valinnoista. Ja tuosta mahdollisuudesta rakastua uudestaan; sen voi kokea myös exän kanssa. On todella vaikeaa löytää sitä uutta oikeaa!Niminm.Siihen kaiholla toivon törmääväni toisen kerran elämässä