Minulla on kova ikävä edesmennyttä äitiäni. Tuntuu välillä, että minulla ei ole mitään. En oikein jaksa keskittyä mihinkään. Olen ollut töissä pitämättä sairaslomaa. Kestin sen, mutta tuntuu, että en enää jaksa.
Minusta tuntuu, että pitää kokoajan mennä, enkä ehdi pysähtyä olleenkaan. Viikonloput tuntuvat menevän liian nopeasti, enkä ehdi palautua. Tuntuu pahalta, että en voi enää koskaan soittaa äidille.
Monet sanovat, että pitäisi kertoa kuolemasta. Se ei ilmaisesti ollut kuitenkaan hyvä idea. Eräs työkaveri sanoi, että ei hänen mielestään asiasta saisi puhua. Ei myöskään peloista. Huomasin, että suruni ei kiinnostanut alku kiinnostuksen jälkeen ketään. Siksi asiat on pitänyt kätkeä itseensä.
Minusta tuntuu, että pitää kokoajan mennä, enkä ehdi pysähtyä olleenkaan. Viikonloput tuntuvat menevän liian nopeasti, enkä ehdi palautua. Tuntuu pahalta, että en voi enää koskaan soittaa äidille.
Monet sanovat, että pitäisi kertoa kuolemasta. Se ei ilmaisesti ollut kuitenkaan hyvä idea. Eräs työkaveri sanoi, että ei hänen mielestään asiasta saisi puhua. Ei myöskään peloista. Huomasin, että suruni ei kiinnostanut alku kiinnostuksen jälkeen ketään. Siksi asiat on pitänyt kätkeä itseensä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Pahoittelut äitisi poismenosta.
Vaikuttaa, että juokset karkuun omia tunteitasi. Kenties et uskalla pysähtyä, koska tunteet nousisivat pintaan. Ehkä olisi ihan hyvä päästä juttelemaan jonkun kanssa, jos ei muun, niin jonkun ammattilaisen.
Mitä kauemmin panttaat asian läpikäymistä, sen kauemmin paha olo taitaa kestää.
Ihmisellä on lupa surra ihan niin kauan kuin suree, se hälvenee ajan myötä, ikävä on se, joka voi jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, eikä siinä ole mitään pahaa.
Suosittelen pysähtymään ja käymään tunteet läpi, kulutat itsesi loppuun jatkuvalla tekemisellä ja menemisellä, ja siitä voi seurata vaikeampiakin tilanteita, on jopa mahdollista, että psyyke kärsii.
Yritä hakeutua jonnekin puhumaan, se on tärkeintä, että saat purettua omaa mieltäsi, omia tunteitasi. Pahinta on jäädä yksin.
Typerältä kuulostava klisee tässä kohtaa, mutta asioilla on yleensä tapana järjestyä. Voi tuntua tällä hetkellä mahdottomalta, mutta yleensä sen huomaakin vasta jälkeenpäin. Tsemppiä.
Onko elämässäsi muita kuin työkaverit? Jos olet puhunut ystävillesi surusta niin eikö he ole osanneet kohdata sinua? Oletko miettinyt että menisit puhumaan esim diakonille? Vaikea uskoa että siellä on sinut torjuttu.
Jokaisella on omat surut lähimpänä. Ei voi surra kaikkien muiden suruja, silloin elämästä ei tulisi mitään.
Minäkin sanon vain: Otan osaa. Olen kuullut sinua, en voi enempää. On omat surut ja oma elämä elettävänä.
Sanon vielä: Sinä selviydyt kyllä, kuten vanhemman kuolemasta selviydytään.
Hei,
Hyvä, että kirjoitit tänne. Vertaistuki voi olla hyvä voimavara. Joskus myös ammattimainen apu voi olla tarpeen, kuten edellä tuli jo puheeksi. On tärkeää, että saat puhua tilanteesta riittävästi ja tulet kuulluksi.
Laitan tähän vinkkejä ja linkkejä auttavista tahoista, joihin voit halutessasi olla yhteydessä anonyymisti ja matalalla kynnyksellä.
- Tukinet.net - Tukipisteesi netissä https://tukinet.fi/
Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa hankalasta elämäntilanteesta tai mielessä olevasta huolesta. Tukihenkilö löytyy mm. MIELI Keskusteluapu kirjoittaen palvelusta. https://tukinet.fi/fi/palvelut/mieli-keskusteluapu-kirjoittaen
Tukinetissä on myös monenlaisia keskusteluryhmiä ja chattejä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja. Esimerkiksi MIELI Kriisichat, joka on ma-to klo 15–21. https://tukinet.fi/fi/palvelut/mieli-kriisichat
Tukinet on avoinna kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä.
- MIELI Kriisipuhelin
Jos soittaminen tuntuu omimmalta vaihtoehdolta, niin kriisipuhelin päivystää24/7 numerossa 09 2525 0111.
- Kriisikeskukset
Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voi mennä keskustelemaan paikan päälle. Osassa yksiköistä myös etävastaanotto on mahdollinen. Yhteystiedot löytyvät mm. MIELI Suomen Mielenterveys ry:n nettisivuilta: https://mieli.fi/tukea-ja-apua/keskusteluapua-kriisivastaanotoilla/
Ystävällisin terveisin
MIELI kriisikeskus/Kata
Surusta täytyy saada puhua jos siltä tuntuu, mutta kaikille ei voi.
Kaikki eivät ymmärrä surun syvyyttä jos eivät ole itse menettäneet
läheistään. Oletko saanut apua ? Miten voit nyt ?
voisi kuvitella että äitisi olisi sinusta ylpeä ,mutta surullinen sinun surusta.
Rukous auttaa siinä voi kertoa Jumalalle aivan kaiken miksi olet surullinen
pyytää et Jumala antaa voimaa päästää irti surusta jättää rukouksessa hyvästi ja jatkaa matkaa.
Ei pysty jättämään hyvästi ja miksi pitäisikään, enää ei ajatella,
että poismennyt pitää unohtaa ja jatkaa elämää.
Unohtaminen on mahdotonta, luonnonvastaista.
Hyvästien jättäminen ei tarkoita, että edesmennyt unohdetaan. Hyvästien jättäminen on merkki, että kuolema ja läheisen pois meno on hyväksytty, vaikka se on vaikeaa. Hänellä oli oikeus kuolla. Vainajaa voi silti muistella niin usein kuin haluaa, mutta eihän se voi olla jälkeen jääneen koko elämä. Omaa elämää on vaalittava ja järjestettävä parhain päin ilman sitä edesmennyttä.
Itse en aloittajan äitiä muistele.
Edesmennyt varmasti toivoisi, että kuolemastaan huolimatta omaisilla ja läheisillä elämä jatkuisi surun jälkeenkin. Että asiat menisivät jatkossakin hyvin.
Kuolemasta pitää puhua, se auttaa (vähän) surusta toipumiseen,
mutta pitää valita oikeat henkilöt kenen kanssa siitä puhuu.
Otan osaa suruusi ja toivotan sinulle voimia ja jaksamista.
Aloitus on vanhahko, mutta asia on toki aina ajankohtainen.
Surua saa tuntea, surulle ja suremiselle ei ole mitään määräaikaa. Jokainen suree oman aikansa.
Suru hälvenee ajan myötä, ikävä jää olemaan, ja niin saakin jäädä. Edesmenneitä voi ikävöidä vaikka lopun elämäänsä, ei siitä haittaakaan ole.
Mitä tärkeämpi edesmennyt on ollut, on ikäväkin varmaan isompi.
Puhuminen jollekin auttaa aina omaa oloa. On vain löydettävä se ihminen, jonka kanssa pystyy asiasta keskustelemaan.
Minä en ikävöi aloittajan äitiä.
Ei sinun tarvitsekaan, teit sen jo selväksi. Ei kai kukaan ikävöi täysin tuntemattomia ihmisiä ?