Mä seurustelin puoli vuotta sitten yhden mukavan, itseäni vuoden vanhemman pjan kanssa. Hän oli tosi hellyttävä, ujohko, komea, harrastaa pyöräilyä, huolehtii ulkonäöstään...listaa vois jatkaa ikuisuuden...
kaduttaa kun jätin...
onneton tyttö
71718
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sun rakkaasi ollut "niitä poikia"? Äidinpojista nimittäin usein tulee sellaisia. Selittyisi monta mainitsemaasi seikkaa. Varmaankin piti ja välitti sinusta, mutta kun siihen enempään vaadittaisiin sitä samaa sukupuolta niin ei varmaan suuteleminenkaan sillon maistu.
meillä oli kaikkea, läheisyyttä, rakkautta ja kaikki mitä voi vaan kuvitella. kyllästyin "jumitteluun", tuntui ettemme tehneet muuta kuin makoilleet sängyllä ja kateltu tv.tä. nyt sen kaiken haluaisi takaisin, ja osaa arvostaa niitä asioita paljon joita sillon piti merkityksettöminä ja ehkä ahdistavinakin..
ikävä niitä aikoja.
Eikö oo käyny mielessä pyytää anteeks ja vaikka ehottaa uudestaan treffeillä käyntiä tai jotain... Siis lyhyesti: otat sen takaisin! vai eikö ylpeys anna periks?
Itse poikaystävän äksettäin jättäneenä olen miettinyt, että oliko tämä nyt fiksu ratkaisu ym. Rakkauteni kohde on juuri "niitä poikia" vielä päälle 2-kymppisenä, hyvinkin. Itse koen vielä olevani aivan liian rakastunut, mutta minkäs teet, että minua ei vain kiinnosta olla jakamassa rakkauttani, kun tuntuu aika ajoin, että sitä jakelee tyhjille seinille ja kuuroille korville. Olen itsepäisenä neitinä päättänyt, että tyyppi ei ollut arvoiseni ja päätin antaa hänen mennä (vähän kuten sinäkin, onneton tyttö). Nyt olen monesti miettinyt, että kannattiko. Mutta kyllä se vain niin on, että kerran mammanpoika, aina mammanpoika. Sen faktan kanssa on joko opittava elämään tai sitten ihmisen on annettava mennä. Itse taisin valita jälkimmäisen.
Mikäli haluat vielä palata yhteen, suosittelen anteeksipyyntöä ja sitä, että puhutte. Tilanne luultavasti kuitenkin muuttuu jossain määrin armeijan ja yksinasumisen myötä. Mutta toisaalta, jos äiti on aina ykkönen, sen saa kyllä tuntea nahoissaan aina tuon tuosta...
Kerran mammanpoika, aina mammanpoika. Tuota kohtaa kohtaa en tajunnu. Eli siis jos on 7 vuotiaana mammanpoika, sitä myös 20 vuotiaana ja loppuelämänsä? Toinen asia: mikä tekee miehestä naisen silmissä mammanpojan?
Vielä yksi kysymys naisille: Mikä siinä on että jos nainen on miehestä kiinnostunut, mutta kun selviää että mies onkin käynyt armeijan sijasta sivarin, naisen kiinnostus loppuu kuin seinään? Äskettäin intin käyneenä voin kertoa ihan rehellisesti että siellä ei todellakaan "mieheksi" muutu.
Sanomallani tarkoitin sitä, että mikäli on aikuisiällä kerran mammanpoika, tyyppi tulee olemaan aina mammanpoika. Poikaystävääni seurasin parin vuoden ajan eikä muutoksia ilmennyt LAINKAAN. Ajattelin, että vuoden mittaisen armeijan jälkeen poikaystäväni olisi oikeasti halunnut olla kunnolla kanssani. Mutta äh, vuorokauttakaan en päässyt viettämään kaksin. Mutta nyt olen tyytyväinen päätökseeni. Nyt mietittyäni olen tajunnut, että ei minulla ole alusta alkaenkaan ollut mitään mahkuja päästä entisen kultani elämän ykkösnaiseksi. Äiti on aina ensin.
Ja tuo kommentti sivarista ei kyllä pidä lainkaan paikkansa, ei ainakaan minun kohdallani. Itse olen sitä mieltä, että sivari on jopa arvostettavampaa kuin itse armeija. Pidän miehistä, jotka päättävät mennä omia polkujaan omien ideologiensa vuoksi. En tiedä muista tytöistä, mutta näin minä tuumin.
Tosiaan, vielä niistä mammanpoikapiirteistä. Eli ainakin omalla kohdallani tällaiset: totaalinen epäitsenäisyys (ei aikomusta pärjätä omilla rahoilla niin kauan kuin vanhemmissa henki pihisee) niin taloudellisesti kuin henkisestikin, sallii perheen sekaantua kaikkeen, asettaa äidin ja hänen tyytyväisyytensä turhan monien asioiden edelle ja ennen kaikkea ei koe tarpeelliseksi ottaa omaa tilaa omista vanhemmistaan, vaan sallii heidän huolehtia vielä aikuisenakin (kotiin tulemisesta yms). Nämä tekevät miehestä mammanpojan.