Miten lapsi saa oikeutta vanhana?

Olen todella pahoillani puolestasi. Minulle ei ole käynyt noin, mutta kyllä äitini onnistui elämäni pilaamaan. Hän on maannut haudassa jo jonkun vuoden, en vain voi antaa anteeksi. Sanotaan että anteeksianto helpottaisi, mutta ei se minun elämääni tuo takaisin. Enkä pysty. Hän teki kaikkensa nöyryyttääkseen ja häpäistääkseen minua. Ei niistä aineksista rakenneta elämää.

Hän ei koskaan rakastanut minua, tuskin kyllä ketään muutakaan. Itseään kehui kuinka kauniit rinnat hänellä on ja naiskaverillaan vain sellaiset tyhjät pussit. Aikuisenakin hän teki kaikkensa että nöyrryyttäisi ja häpäisisi minut. Varsinkin, jos siinä oli miehiä läsnä.

Kunnollinen, raitis, seurakunnan työntekijä. Pidetty, hyvä ihminen, kaikille mukava ja mielin kielin. Kotona haukkui kaikki lapsista aikuisiin. Meillä oli täydellinen kulissiperhe, jossa minut uhrattiin.

Työskenteli lasten kanssa ja väitti olevansa lapsirakas. Suorastaan vihasi joitain lapsia. Laahasi miehiä kotiin, lähinnä ukkomiehiä ja ihan selvin päin panemaan, kun minä olin esipuberteetti-ikäinen ja menettänyt isäni alle pari vuotta aiemmin. En yksilöi tänne, miten hän minua haukkui ja nöyryytti. Joka tapauksessa itsetuntoni oli nolla, pidin itseäni, rumana, tyhmänä, osaamattomana ja laiskana.

Kaiken lisäksi aikuisena kun voin todella huonosti, sanoi että siskonikin oli ihan kiva, mutta sinä olit lapsena aivan ihmeellinen. Kaikki imperfektissä. Että olin menetetty tapaus. Lisäksi hän sanoi tyttärelleni kun hän oli teini-ikäinen, että sinä taidat olla nyt se meidän perheen kaunotar. Ihmettelin sitäkin, kun oli aina haukkunut ulkonäköäni. Nuorena aikuisena paras ystäväni sanoi, että olen tyhmä , jollen ymmärrä että olen kaunis. No en todellakaan ymmärtänyt.

11-vuotiaana äiti antoi kokeilla takkiaan ja sanoi että haluaisitko sen, kun ei itse enää tarvitse? Kun sovitin sitä, sanoi että eihän tuo sinulle sovi, kun sinulla ei ole rintoja!

Pikkulapsena kun en syönyt velliäni mitä oli joka ainut aamu, luki minulle satua, jossa poika laihtui joka kuvassa, polki jalkaansa ja uhmasi että velliäni en syö, en syö. Toiseksi viimeisessä kuvaruudussa oli jo tulitikun laiha. Viimeisessä kuvassa oli hautakumpu, johon oli laitettu vellikattila.

Myös muita pöperöitään en saanut useinkaan alas, niin istutti tunteja ruokapöydässä, enkä päässyt leikkimään ulos kavereiden kanssa. Kun aikuisena humalapäissäni olin yrittänyt lääkkeillä tappaa itseni, niin äiti tuli siihen sairaalavuoteelleni seuraavana päivänä. En saanut edes silmiäni auki, olin niin väsynyt lääkkeistä. Minulla oli pieni lapsi. Hän haukkui, että en voi tappaa itseäni, että hän on sen ikäinen ettei välttämättä lastani saisi ja hän joutuisi ties minne.

Lisäksi hän sanoi siinä sairaalavuoteella että hänen oma siskonsa oli sanonut vähän isäni kuoleman jälkeen (kun oireilin, eikä kukaan lohduttanut yhtään, eikä yksikään aikuinen tukenut minua), että hän voi järjestää minut mielisairaalaan, jotta äitini saisi rauhassa elää omaa elämäänsä. Että tiesivät jo silloin, etten ole ollenkaan normaali. Lapsena haukkui minua mbd:ksi ( nykyajan ADHD) ja nimelläni ei kutsunut vaan siskolleni sanoi aina " tuo pentu".

Oma siskonsa oli sellaisessa asemassa työssään, että olisi sen lataamopaikan helposti saanut järjestettyä. Äiti sitten sanoi että hän oli niin hyvä ihminen, ettei laittanut minua hoitoon. No olisihan hän menettänyt orvoneläkkeen, jonka minusta sai. Mutta saihan hän sitä rahaa jo siskostani ja itsestään, koska oli leski.

Olen käynyt kaksi pitkää psykoterapiaa. Ei ne traumat mihinkään katoa. Kerran äiti aloitti siskon kanssa haukkumaan minua joulupöydässä, kun vasta istuuduin alas. Olin jo nuori aikuinen. Otin pienen lapseni kainaloon ja tilasin taksin. Kumpikin vain katsoi lähtöäni.

Viimeinen psykoterapeuttini sanoi, että äitini käänsi meitä siskoksia toisiamme vastaan. Siskoni vihasi minua syntymästään ja sain kokea todella raakaa väkivaltaa tältä monta vuotta vanhemmalta siskoltani.

Ollessani aikuinen, äiti sanoi, että isäni ei olisi minua halunnut (olin isän tyttö), mutta hänpä päätti että "siskoni" tarvitsee kaverin. Ja niinpä teki minut. Mitään hyvää en itsessäni nähnyt. Joskus oli jotain kunnianhimoisia haaveita, mutta äitini sanoi, ei kannata, et sinä pysty. Onnistui lannistamaan minut täysin.

Jossain kohtaa ymmärsin, että en ollut se epäonnistunut ja idiootti, vaan paljon heitä molempia lahjakkaampi. No myöhäistä se oli että minusta mitään olisi tullut. No töissä kävin niin kauan, kunnes loppuunpaloin täysin.

Sisko sitten äidin kuoleman jälkeen jatkoi minun kiusaamistani. Paljasti valheita, joita äiti oli minulle kertonut. Ne oli varsinaisia elämänvaiheita. No emme ole enää siskoni kanssa missään tekemisissä, mutta silloin piti hoitaa tiettyjä hautajais - ja perunkirjoitushommia, jotka tietysti jätti minun kontolleni, vaikka olin loppuunpalanut ja kuntoutustuella.

Lapsieni ja parin hyvän ystävän avulla jaksan elää. Unettomuus ja painajaiset ovat suurin ongelmani, muuten koen että pärjään jotenkin.

Meillä kaikilla taitaa olla traumaattinen lapsuus. Eri vuosikymmeninä erilaiset kamaluudet. Mikähän se on. Piru ja valtiovalta joka käskee meitä olemaan tietyllä tavalla? Kaavassa?
Miten sen saisi loppumaan.
Miksi vanhempia opetetaan kasvattamaan lapsiaan tietyllä tavalla ja mistä ne opit tulee?
Esi isiltä?