Kokemuksia suomalaisista työpaikoista

Tein joskus kaksi päivää sijaisuutta yksityisessä päiväkodissa. Kun saavuin päiväkotiin paikalle en aluksi löytänyt ainuttakaan aikuista mistään. Haahuilin käytävillä ja etsin jotakin henkilöä joka olisi ottanut minut vastaan. Sattuman kaupalla löysin raollaan olevan oven takaa sellaisen autistin oloisen naisen istumassa pöydän takana. Koputin oveen ja tiedustelin onko hän henkilö jonka kanssa olisi tarkotus allekirjoittaa työsopimus. Nainen hädin tuskin sai yhtä sanaa suustaan ulos. Sain kuitenkin sijaisuutta koskevan työsopimuksen allekirjoitettua.

Lapsilla oli ulkoiluaika ja pihassa oli tasan yksi lastenhoitaja. Pihan nurkassa näin nuoren naisen selkäpuolen köyryssä. Hän oli leikkimässä leluilla kolmen lapsen kanssa. Katselin selkää ja yritin mennä keskustelemaan uuden työkaverin kanssa. Keskustelyritys oli kuin olisi yrittänyt juosta maratonia liukuportaita väärään suuntaan. Ei minkäänlaista kontaktia aikuiseen naiseen. Hän keskittyi leikkimään lasten kanssa ja yritti kaikin olemassa olevien keinoin esittää ettei muka huomannut olemassaoloani.

Kun tuli ruoka- aika ja sen jälkeen päikkäreiden aika, lähdimme sisälle. Syötin taaperoita nuoren naisen kanssa joka oli ehkä sanonut hiljaisella äänellä kolme lausetta tuossa vaiheessa kun kertoi mitä seuraavaksi tehdään. Katsekontaktia en saanut. Päikkäreillä silittelimme lasten selkiä ja nukutimme heitä hiljaisuuden vallitessa.

Tein vielä toisen päivän sijaisuuden. Toisena päivänä pihassa oli vähän sosiaalisemman oloinen nainen soittamassa kitaraa lapsille. Hänen kanssaan pystyin keskustelemaan. Tämä nainen kertoi olevansa myös sijainen. Kun kysyin oliko hän vakisijainen kyseisessä päiväkodissa hän sanoi ettei ollut. Yritin tiedustella oliko tämä sosiaalinen kanssakäyminen kyseisen päiväkodin aikuisten välillä - siis niiden parin hassun aikuisen joita siellä ylipäänsä oli - normaalia hänen mielestään. Hän vain nosteli olkapäitään ja mulkaisi tuota autistista lastenhoitajaa joka oli jälleen vetäytynyt pihan nurkkaan askartelemaan jotakin lasten kanssa ja sanoi että mitä väliä. 🤷

Minulle muistuu mieleen kokemus työharjoittelijana liittyen erääseen työllisyyskurssiin 90-luvulla. Kurssi oli tarkoitettu nuorisotyöttömille ja pituudeltaan se oli puoli vuotta. Kurssilla opeteltiin kiinteistönhoitoon liittyviä töitä, kuten LVI-tekniikkaa, tietotekniikkaa ja hitsaamista hyvin ylimalkaisesti. Tämän lisäksi kurssiin kuului pari työharjoittelujaksoa, joista toisen suoritin Helsingissä Kallion virastotalossa.

Enimmäkseen tämä harjoittelu piti sisällään "verstaalla" eli huoltotyöntekijöiden taukohuoneessa istuskelua ja puhelimeen vastaamista, jos se joskus sattui soimaan, ja viestien kirjaamista ylös. Eräänä päivänä minulle kuitenkin tarjottiin aivan erinomaista mahdollisuutta ottaa kaikki oppimani teoria käytäntöön ja lähteä siivoamaan virastotalon vieressä olevaa puistoa.

Tässä vaiheessa on syytä huomauttaa, ettei minulle oltu annettu mitään työhaalaria taikka muutakaan työasua. Omissa vaatteissani harjoittelin.

Kun sitten tilaisuus puiston siivoamiseen ilmoitettiin, ajattelin oitis suuria, että saisin haalarit, haravan ja jonkin mukana kuljetettavan roskien keruuastian, johon voisin kerätä puistosta löytyvät roskat. Ajattelin vähän turhan suuria, sillä haalareista ei puhuttu, eikä harava koskaan noussut esiin. Sen sijaan minulle kerrottiin, että menet puistoon ja alat kerätä sieltä löytyvää roskaa. Ja mitä roskaa löydätkin, voit laittaa sen puistossa oleviin roskapönttöihin. Lisäksi korostettiin, että puistosta löytyvien huumeneulojen kanssa pitää olla varovainen, etteivät ne pääse pistämään.

Tästä syystä pyysin, että mahtaisiko virastotalosta löytyä hansikkaita, jotka kädessä puiston siivoaminen olisi paitsi miellyttävämpää myös terveydelle turvallisempaa. Päällikkö oli asiasta aivan samaa mieltä ja hän alkoikin tarmokkaasti etsiä hansikkaita. Pienen hetken jälkeen hän toi minulle yhden hansikkaan ja kertoi sen olevan varmasti aivan riittävä. Roskat olisivat tuskin niin raskaita, että niiden nostamiseen tarvittaisiin kahta kättä. Ymmärsin yskän nikottelematta ja suuntasin yksi käsi taskussa ja toinen hansikkaassa puistoon.

Puistossa en voinut olla ihastelematta uuden tehtäväni ihanuutta. Oli aurinkoa ja raitista ilmaa, aivan toista kuin istua sisällä kellarikerroksen ikkunattomassa huoneessa ottamassa vastaan soittopyyntöjä. Voisiko mikään olla enää paremmin, kun jokaiselta harjoittelupäivältä maksettiin markoissa joku kymppi enemmän kuin työttömälle.