Hiipuvat ystävyyssuhteet

Ketään ei kiinnosta 🥱

Tuttua. Ikä tuo muutoksia, eikä aina jaksaisi pitää yhteyttä. Etenkin kun vaikkapa soittaessa saa vain yksipuolisesti kuunnella, eikä vastavuoroisuutta ole.
Itse olen alkanut vähentää yhteydenpitoa, mutta yritän silti edes jotenkin säilyttää vanhat ystävät.
Plus, että elämäntilanteet vievät niin paljon aikaa ja voimia, ettei vaan jaksa.

Miks naisilla on kaikki niin vaikeaa?
🙆🏻‍♂️

Semmoista se on

Ainakin heiltä tuli pari tekstaria, joissa toivotettiin hyvää juhannusta. Eivät sentään ole kokonaan unohtaneet. ☺️

Kaisa lymi, väärä ystävä. Kuuntele🧡 ei tuollaiset ystävät ole ystävyyden arvoisia, ei vaikka kuin hyväsydämminen heitä kohtaan olisit. On rohkeutta sellaisesta itsensä irti repäistä.🤷‍♀️

En ala kertomaan itsestäni tai kavereista enempää, mutta on ollut aika monta netti kaveria, joiden kanssa oli ihan virtuaalisia kaveruuksia. Toinen saattoi olla alunperin perheellinen tai yksinoleva. Kun elämässä tapahtuu muutoksia, niin kaveruus jää. Puhelinnimerotkin häviää ajan myötä joko uusien puhelimien myötä tai ne hävitetään muuten. Itse olen myös laittanut aika tiukat suojaukset ulkopuolisten näkemisiin facebookissa. Mutta tätä tämä elämä on. En tiedä olenko ainoa jolle kuitenkin joskus tulee mieleen joku aiemmin virtuaalisesti ollu ihminen ne jutut sieltä ajan saatosta. Joskus tutkii niitä numrohaussa tai jopa facessa, mutta en ala kaivelemaan sen enempää. Jos sovitaan, että pidetään yhteyksiä, niin se on hänen juttu jonka elämä on muuttunut enemmän.

Jotkut vain esittää, että sais urkittua toisen asioita

Jos maksat ja tarjoat kaiken nii kavereit löytyy

Helppoa kun on vain facekavereita joiden kanssa ei edes tapaa missään kun niin erilaiset menot ja elämät.

Itse tein saman aikoinaan. Harvoin on puhelin soinut sen jälkeen ja vielä harvemmin, kun yksi kaveri pyysi hitsaamaan autoaan ja kieltäydyin vedoten menoihin. Itse asiassa ei kiinnostanut hitsailla, eikä menoja ollut.
Nykyäänkin, jos joku soittaa hän pyytää kylään työkalujen kanssa ja tiedän, kun enää ei jaksa autella, loppuu nekin pyynnöt.

Olen täysin samassa tilanteessa...jos haluat keskustella lisää ota yhteyttä Best regard JTL

Aina ne ajan kanssa hiipuu tärkeysjärjestys elämässä on muilta osin muuttuva paitsi omien lasten mulla ainakin

Se ei ole ystävyyttä jos aina jättää jonkun ns. syrjään

Oma ystäväni ei ole vuosiin ottanut oma-alotteisesti yhteyttä. Aina kun soitan/tekstaan hän on valmis tapaamissen ja meillä riittää tarinointia. Nyt katsoin mitä tapahtuu jos en tekisikään aloitetta. ei ole tapahtunut mitää, ei hiiren hiiskausta.

Ehkä en ole osannut olla oikeanlainen ystävä , ehkä kateus on nostanut päätään, ehkä liikaa huolia joita ei halua jakaa, ehkä, ehkä ehkä. Ehkä en koskaan saa tietää.
Taitaa olla parasta unohtaa tuo ystävä, kuten hänkin on unohtanut minut. Ja mennä eteenpäin.

Niin kauan kun yhteydenpito oli mun varassa oli kavereita, mutta kun harvensin ensin yhteydenpitoa niin huomasinkin että edelleenkään kukaan ei ota yhteyttä minuun ja kysy mitä kuuluu, joten lopulta lopetin kokonaan soittelut ja viestittelyt. Miksi enää vaivautua kun ei ketään kiinnosta.

Mun sosiaalinen elämäni loppui kun kyllästyin siihen että kaikilla oli olevinaan mielenterveyshäiriöitä. Hirveetä rypemistä ja vellomista ja mitä ihmeellisimpiä "oireita". Havahduin joskus siihen että koko sosiaalinen elämäni koostui ihmisistä joiden kanssa oleminen oli käytännössä heidän mielenterveysoireiluidensa armoilla elämistä. Suurin osa niistä oli ilmeisen liioiteltuja ja keksittyjä. Ja heillä oli tapana kuitata kaikki omat perseilynsä diagnooseillaan.

Olen LOPEN KYLLÄSTYNYT ihmisten traumapuheeseen ja mielenterveysoireiluiden performointiin. Koko ajan pitää kuunnella ihmisen traumahistorioita ja katsella heidän "oireiluitaan" johon yleensä liittyy aina lääkkeiden käyttö.

Siivosin elämäni lopulta kaikista elämäntapaoireilijoista ja jäin käytännössä yksin. Tajusin etten oikeastaan edes pidä niistä ihmisistä jotka olivat sosiaalinen verkostoni. Nyt on jäljellä enää pari "oireilevaa" perheenjäsentä.

Omassakin elämässä on ollut vaikka mitä paskaa. Sisko teki itsemurhan ja isä kuoli aivosyöpään, lapsuudessa koin seksuaalsita ahdistelua ja vaikka mitä kauheaa tapahtunut. En ole koskaan ajatellut niin että tämän vuoksi on ryhdyttävä elämäntapamielenterveyshäiriöiseksi ja velvoittaa koko sosiaalinen verkosto ystävät ja sukulaiset kestämään jotain keksittyjä oireita ja ikuista henkistä ahdistusta. Ihmisillä tuntuu olevan kilpailu siitä kenellä on ollut traagisin elämän historia ja kuka oireilee tykimmin.

Onko ystävilläsi taloudellisia ongelmia? Ihmiset ovat yhä köyhempiä Suomessa. Monille se tarkoittaa ettei voi osallistua kekkereihin, lähteä kahville tai konserttiin. Monet eivät välttämättä kehtaa kertoa syytä kieltäytymiselle koska köyhyyteen liittyy vielä niin suuri stigma Suomessa, maailman "onnellisimmassa" maassa jossa jokainen on oman onnensa seppä josta seuraa että jos olet köyhä se on oma vika.

Ainahan voi ns viedä toisen kaverin kun tarpeeks mustamaalaa