Mozartin aikakauden pitsinnyplääminen on suositumpaa kuin monumentaalinen polyfonia ala Fougstedt

Jos nyt tehtäisiin pienimuotoinen vertailu Mozartin aikakauden Wienin ja Sibeliuksen suomen välillä, niin voitaisiin todeta, että vaikka jälkimmäinen säveltäjä häviääkin aivan puhtaasti edelliselle säveltäjälle musiikillisessa merkityksessä mitattuna pinta-ilmiönä, niin Mozartin aikakauden Wienin säveltäjille omistettu levyvalikoima ei ihme kyllä käsitä vain hänen ja papa Haydnin tuotantoa, vaan Ditters von Ditterdorfit, Vanhalit, Gyrowetzit, Hasset, Kozeluhit ym. keskinkertaiset säveltäjät, jotka ovat erinomaisen laajasti edustettuina levykatalogeissa monien muidenkin maiden levy-yhtiöiden taholta, toisin kuin suomalaisen 1900 luvun musiikin osalta on menetelty edes aikoinaan modernille sinfoniaorkesterille kirjoitetun ohjelmiston suhteen, jota Pleyelit ja Eyblerit eivät lajissaan edusta periodisoittimilla esitettynä kamariorkesterimusiikkina, mutta siitä huolimatta suomessa Mozartin "sielua järkyttävään" (Hildesheimer) ilmaisuun verrattuna niinkin pinnallinen, staattinen ja minimalistinen säveltäjä ja amatöörimäisen mosaiikkimainen melodikko kuin Sibelius, jolle Wegeliuksen tyyli-ihanteena ilmennyt Wagnerin ja Lisztin kompleksinen kromaattisuus ja ankaratyylinen polyfoninen satsi jäi suurelta osin vieraaksi simppeliin modaalisuuteen orientoituneena vanhahtavana ja kansanomaisena säveltäjänä, on hän tästä huolimatta ansaitsemattaan saavuttanut sellaisen hegemonian suomalaisessa musiikissa, etteivät monet muut professionalistisemmatkaan säveltäjämme, jotka seurasivat ajan moderneja tyylisuuntia, ja sävellystyössään sovelsivat uusimpia sävellystekniikoita ole saaneet pientäkään palaa kakusta, kuten musiikkiaan ohjelmistossa esiin ja esitettäväksi maailman konserttilavoilla, saati näiden säveltäjien jälkeläisten perikunnat tekijänoikeustuloja heidän isovanhempiensa musiikin esityksistä, vaikka monet suomalaiset niin sotia edeltävän ja sen jälkeisen ajan atonaalikot, uusiklassikot, jälkiromanttiset ja kansallisromanttiset säveltäjät loivat parhaimmillaan säveltaidetta, joka voittaa suvereenisti klassismin ajan pikkumestareitten pitsinnypläyksen sekä laajakaaristen romanttisten lauluteemojen vuolaudella, kromaattisen soinnunkäytön värikkyydellä, kromaattisen tonaalisen harmonian fantastisella kompleksisuudella, ja kromaattisella melodiikalla ja mm. ankaratyylisellä polyfonialla, ja voi vain ihmetellä ovatko musiikkinharrastaja ja levyjen kuuntelijat niin suuresti sellaisen pikkusievän höpöilyklasssismin lumoissa, jossa Gouldin modulatorisen distanssin teorian mukaan on triviaalia yrittää muotoilla joku sonaatin osa, niinkuin se olisi, ja joka kulkee tavanomaisen harmonisen rutiinin reittiä, dominantin dominantti jne. ja jonka pääteema sattuu olemaan C duurissa ja sivuteema G duurissa, ja joka ei itsessään ole suuri tapahtuma, ellei joku aito vastavoima yritä estää kulkemasta sitä ennaltamäärättyä reittiään tai jotain sinne päin ulkomuistista ilman tuota kirjaa kirjoittaen ja sitten hän ihmettelee kysyen jatkuvasti itseltään, että miksi vain sonaattimuodon ylimalkaan piti tulla muotiin jonkinlaisena barokkiarkkitehtuurin yksinkertaistamisyrityksenä johon hänen vastaväittelijänsä Bruno Monsaigneon toteaa että sonaattimuoto on draamallisen organisoimisen prosessi, mutta tavallaan Gould on oikeassa kritisoidessaan kaavamaista ja mekaanista klassista sävellysmetodia ja siksi jälkiromanttinen jatkuvaan modulointiin perustuva ja sävellajituntua hämärtävä jollei suorastaan laajennettua tonaalisuuta tai sävellajittomuutta edustava sävellysihanne on paljon kiehtovampi ja antoisampi musiikillisesti kuin duuri-ja mollitonaalisuus 1700 luvulla.