Erik Fordellkin voittaa ekspressiivisyydessä Vanhallin ym. esiklassiset säveltäjät

Vaikkakin olen jo aiemmin huomannut ja pannut selvästi merkille sellaisen tunneperäisen reaktion musiikin kuuntelun yhteydessä ja liittyen lähinnä minulle enemmän tai vähemmän merkityksellisten suomalaisteosten kuunteluun, tai niiden joita nyt on jostain syystä sattunut kuulemaan joltakin foorumilta tai areenalta, sillä juuri keidenkään vähemmän tunnettujen suomalaisten säveltäjien suurimpia mestariteoksiakaan ei ole tallennettu millekään formaatille tai kantanauhalle, mutta joitakin niitä tallennettuja teoksia kuunnellessa varsinkin juuri sen jälkeen, kun olen kuunnellut jotakin epäkiinnostavaa teosta tai sellaista musiikkia, joka ei ole saanut aikaan minkäänlaisia mainittavia tunnereaktioita allekirjoittaneessa olenkin välittömästi sen jälkeen tällaisen suomalaisen sävelteoksen kuuntelussa havainnut huomattavan suuren tunnevaikutuksen juuri sitä ennen varsin välipitämättömänä kuunneltuun teokseen verrattuna ja tuloksena tästä eri säveltäjien teosten välisestä vastakohtaisuudesta emotionaalisen vaikutuksen muodossa on ollut jonkinlaisen spontaanisti ilmenevän ja emotionaalisesti syvemmin koetun elämyksen tuottaman ällistymiseen ja hektiseen psykofyysiseen hurmioon etäisesti verrattavissa olevan ja äkillisesti vaikuttavan ja kehon positiota ylöspäin kohottavan olotilan, kuten juuri jokin aika sitten Vanhallin tylsänpuoleisen sinfonian allegro moderato osan jälkeen kuunteluun testimielessä otetut teokset, joista jälkimmäisellä kerralla itsekin aluksi sen musiikin vaikutukseen skeptisesti suhtautuen mutta kuriositeetin vuoksi kuitenkin päättäen testata, josko jonkinlaisia syvempiä emotionaalisia dimensioita musiikkia kuunnellessa vaikka ilmenisi ja kuinka ollakaan, Erik Fordellin sinfonian alkaessa soimaan hitaassa tempossa ja matalassa rekisterissä pitkäkestoisen sävelen saadessa urkupisteen funktion, niin aloinkin vähitellen tuntea Vanhallin mollivireestä huolimatta luonteeltaan jotenkin sen affekteiltaan neutraaliin musiikkiin verrattuna ekspressiivisen melodisen kauneuden ja kuin jonkin sisäisen patoutuneen tuskan synnyttämän ja miltei kouriintuntuvan synkkyyden ja pohjattoman kaihon valtaavan kontemplaation objektina äärimmäistä keskittyneisyyttä huokuvan tajunnantilani ja otsa rypyssä pyrin ikään kuin pääsemään syvemmälle kokemukseen, jolloin tunsin kuin koko rinnanalan ja vatsan seutu olisivat kuumottaneet musiikin hehkuvan poltteisesta emotonaalisesta latauksesta ja ero Vanhallin musiikin tunteisiin vaikuttamattomaan ajanvietteeseen oli valtava ja tässä piileekin se totuus jonka Alan Rich mainitsee Orkesterimusiikkikirjassa, ts. että romantiikan aikakauden, johon nyt luen myös Fordellin, vähempiarvoisempi musiikki on luultavasti parempaa kuin minkään muun aikakauden toisen luokan musiikki kyetessään koskettamaan ihmisen sydäntä ja verenkiertoelimistöä melodisella kauneudellaan tai jotain siihen suuntaan