Helsinkiläiset nöyrtyneet islamisaation edessä.

Halla-aho kohta murahtaa

mitä minä sanoin

𝗥𝗮𝘀𝗶𝘀𝗺𝗶𝗸𝗼𝗿𝘁𝗶𝗻 𝗻𝗼𝗽𝗲𝗮 𝗸ä𝘆𝘁𝘁ä𝗺𝗶𝗻𝗲𝗻 𝗺𝘂𝘂𝘁𝘁𝗮𝗮 𝗸𝗲𝘀𝗸𝘂𝘀𝘁𝗲𝗹𝘂𝗻 𝘆𝗸𝘀𝗶𝗹ö𝗻 𝗸ä𝘆𝘁ö𝗸𝘀𝗲𝘀𝘁ä 𝗿𝘆𝗵𝗺ä𝗶𝗱𝗲𝗻𝘁𝗶𝘁𝗲𝗲𝘁𝗶𝗻 𝗽𝘂𝗼𝗹𝘂𝘀𝘁𝘂𝗸𝘀𝗲𝗸𝘀𝗶.
Kun julkiset henkilöt nostavat tällaisia tapauksia esiin rasismikehyksessä, seuraus ei ole suurempi ymmärrys.
Täsmällistä lausetta ”On rasismia pyytää somalilapsia olemaan hiljaa kirjastossa” ei löydy Habiba Alin omana sitaattina mistään luotettavasta lähteestä. Se on tiivistetty ja kärjistetty versio, joka on levinnyt verkossa.
Todellinen tilanne vuodelta 2017 (Helsingin Uutiset, Länsiväylä ym.) oli tämä: Habiba Ali kertoi, että Entressen kirjaston työntekijä oli sanonut hänen sisarelleen jotain tyyliin: ”Tiedättekö millainen maine kirjastolla on teidän (somalien) takia ja mitä lehdissä kirjoitetaan?” – – Ali koki, että henkilökunta leimasi somalit kirjaston maineen pilaajiksi. Hän sanoi myös, että henkilökunta oli aiemmin moittinut häntä muiden somalilasten äänekkäästä käytöksestä. Ali vaati anteeksipyyntöä ja uhkasi boikotoida kirjastoa. Kirjasto torjui rasismisyytökset ja totesi, että henkilökuntaa on ohjeistettu puuttumaan häiritsevään meluun ystävällisesti – valituksia tulee sekä iäkkäiltä että opiskelijoilta, jotka kaipaavat rauhaa.
Mitä tästä seuraa kriittisesti tarkasteltuna: Kun tavallinen kirjaston KÄYTTÄYTYMISSÄÄNTÖ koskee kaikkia (hiljaisuus yhteisessä tilassa) käännetään rasismiksi heti, kun huomautus kohdistuu tiettyyn ryhmään, syntyy ongelmallinen logiikka. Kirjasto on julkinen tila, jonka tarkoitus on tarjota rauhaa lukemiseen ja työskentelyyn kaikille. Jos tietty ryhmä toistuvasti aiheuttaa häiriötä ja henkilökunta puuttuu siihen, se ei automaattisesti ole rasismia – se on sääntöjen soveltamista. Jos samaa sääntöä ei sovellettaisi kantasuomalaisiin lapsiin, silloin olisi kyse syrjinnästä toiseen suuntaan.

Tässä nousee esiin se kulma nöyryyden – ja vastavuoroisuuden puute.

Maahanmuuttaja tai toisen polven maahanmuuttaja ei ole automaattisesti uhri joka kerta, kun häntä pyydetään noudattamaan samoja sääntöjä kuin kaikkia muita. Rasismikortin nopea käyttäminen muuttaa keskustelun yksilön käytöksestä ryhmäidentiteetin puolustukseksi. (Huom. Se on muslimiveljeskunnan myymä sanonta, myös ISLAMOFOBIA!)
Se tekee rakentavan palautteen antamisesta lähes mahdotonta. Kun jokaiseen huomautukseen vastataan ”tämä on rasismia”, syntyy tilanne, jossa kantaväestö oppii vaikenemaan – ei siksi, että he hyväksyisivät häiriön, vaan koska he pelkäävät leimaa. Tämä ei rakenna yhteistä hyvää. Se rakentaa kaunaa.
Yhteiskunnassa, jossa kukaan ei omista etuoikeuksia, säännöt ovat samat kaikille. Hiljaisuus kirjastossa ei ole “suomalainen arvo”, jonka voi ohittaa kulttuurisista syistä. Se on tilan käyttötarkoitus. Jos suomalainen matkustaa Japaniin, Saudi-Arabiaan tai Somaliaan, hänen odotetaan sopeutuvan paikallisiin tapoihin ja sääntöihin – ei vaativan, että vastaanottava yhteiskunta muuttaa omat norminsa hänen mukavuutensa mukaan.
Sama logiikka toimii myös toisinpäin. Toisen polven maahanmuuttajilta on kohtuullista odottaa, että he sisäistävät vastaanottavan yhteiskunnan peruskäytösnormit, eivätkä näe jokaista rajojen asettamista hyökkäyksenä identiteettiään vastaan.

Kun julkiset henkilöt nostavat tällaisia tapauksia esiin rasismikehyksessä, seuraus ei ole suurempi ymmärrys. Seuraus on usein polarisaatio: osa kantaväestöstä kokee, että heitä rangaistaan rehellisyydestä, ja osa maahanmuuttajista oppii, että uhripositio on tehokas työkalu.

Molemmat reaktiot heikentävät luottamusta. Todellinen kotoutuminen edellyttää, että sekä tulijat että vastaanottajat joustavat – mutta joustamisen suunta ei voi olla yksisuuntainen.
Yhteinen hyvä ei synny siitä, että yksi ryhmä saa käyttää rasismikorttia vapautuskorttina yhteisistä säännöistä.
Se syntyy siitä, että kaikki – taustasta riippumatta – hyväksyvät samat pelisäännöt ja osaavat myös pyytää anteeksi, kun ovat itse olleet väärässä.

Maassa maan tavoin, on edelleenkin paras malli. Jos länsimaassa ei halua elää länsimaisittain, niin länsimaa on silloin ihan väärä paikka olla ja elää.