Sibbe ei ole mun lempisäveltäjä eikä pop ole edes musaa

Tuntuu täysin järjen vastaiselta ja älyttömältä tyytyä säveltaiteemme tuotteiden esittämisessä vain paitsi äärimmäisen kapeaan otantaan sinfoniakirjallisuutemme tuotteista, mutta myös ja ennen kaikkea huonompaan laatuun mahtavien, sydäntä lämmittävien ja rintaa pakahduttavien Hiroshima, Campale, Tragica, Pensiero Movimento, Scherzo Infernale, Dell'arte, oratorio volgare, suuri Luonto sinfonia ynnä muiden tämän kaltaisten suuruusluokaltaan taivaita tavoittelevien sinfonioiden sijasta ja esittää vain ja ainoastaan reseptioltaan kulttuurista konstruktiota edustavan Sibeliuksen sinfonioita, jotka eivät objektiivisesti katsoen tiedoitsemisen puhtaan subjektin tajunnassa ja puhtaan mielteen alueelle heijastumattomina objektivoituina tahdon liikkeinä voi siten ilmetä maailman olemuksen kuvana ja vaikuttaa myöskään syvästi kuulijan tunteisiin ja saada hänet henkistyneen lumontunteen valtoihin, johon kykenevät vain suurimmat suomalaiset säveltäjänerot aidoilla hengentuotteillaan, enkä voi mitenkään ymmärtää, että arpa osuu jatkuvasti Sibeliuksen ilmaisultaan askeettisiin vähän sanoviin ja puhki soitettuihin sinfonisiin luomuksiin, jotka eivät tuota edellisiin verrattavia emotionaalisia kokemuksia, mutta siitä huolimatta näiden säveltäjien teoksia kartetaan kuin ruttoa edes tarkistamatta aikoinaan tehtyjen ohjelmistosta poistamiseen johtaneiden ratkaisujen mielekkyyttä semminkin kun ne ovat perustuneet vain aikakauden tyyli-ihanteiden muuttumiseen modernia estetiikkaa suosiviksi, eikä niiden korkeatasoisten kvalitatiivisten ominaisuuksien vähättelyyn, mutta kukaan ei ehkä joitakin aikanaan toimineita kriitikoita ja musiikkitieteilijöitä lukuun ottamatta tunnu tänä päivänä uskovan niiden huomattavaan merkitykseen suomalaisen sinfoniakirjallisuuden huippusaavutuksina pelkän säveltäjänimen tuntemattomuuden, mitään sanovuuden ja suomalaisittain arkipäiväisyyden takia kykenemättä arvostamaan musiikkia itseään, mutta eräs varsin egoistinen syy voi myös piillä siinä käytännön seikassa että koska näiltä upeilta sinfonioilta puuttuu pitkällinen esitystraditio eivätkä ne kuulu laiminlyöntien takia ohjelmistoon monet kaput eivät tunne niitä omakseen koska eivät ole joutuneet milloinkaan johtamaan niitä, ja vain tästä syystä niitä ei milloinkaan kuulla missään, vaikka eräät tässä mainitsemattomatkin sinfoniat, kuten vaikka Fougstedtin sinfonian olen tajunnut jälkikäteenkin omaavan sellaista lumovoimaa, etten tiennyt sitä siinä alun perin olevankaan musiikin lumotessa minut ällistyksekseni eräänä myöhempänä kuuntelusessiona ilman minkäänlaista itse aiheutettua tahallista pyrkimystä saada aikaan sellainen lumontunteen hallitsema valtoihinsa ottama olotila, jonka kaltaista Sibelius ei ole milloinkaan saanut minussa aikaan valjuilla sinfonioillaan, eikä hän suinkaan ollut ainoa sen suuruusluokan säveltäjä suomessa, vaan kritiikki on suitsuttanut mm. Sulho Rannankin Dell'artea hänen esikoissinfonioihin nähden aivan eri suuruusluokan teokseksi jossa on suurta teknillistä taitoa ja innoitusta josta voi myös päätellä sen ylittävän kevyesti Sibeliuksen sävelkieleltään viileän askeettiset ja niukkuudella urheilevat lajityypin teokset ohuessa ilmaisu-ja tunneasteikossaan ja temaattisessa triviaalisuudessaan. Ugh olen puhunut