Onko Helsingin Sanomista tullut poliittisen vasemmiston äänenkannattaja?

Helsingin Sanomia on vuosikymmenten ajan pidetty suomalaisen journalismin instituutiona. Siksi lehden nykyinen toimituksellinen linja herättää entistä enemmän ihmetystä.

Ongelma ei ole se, että Helsingin Sanomissa julkaistaan vasemmistolaisia näkemyksiä. Niitä pitääkin saada julkaista. Ongelma syntyy silloin, jos lukijalle muodostuu jatkuvasti vaikutelma, että lehden uutisoinnin, näkökulmien ja valintojen painotus kallistuu järjestelmällisesti samaan poliittiseen suuntaan.

Viime vuosina Hesarista on tullut paikoin vaikea tunnistaa se maltillinen ja analyyttinen sanomalehti, jota aikaisemmin arvostettiin juuri sen vuoksi, että se pyrki pitämään uutisen, mielipiteen ja poliittisen tulkinnan toisistaan erillään.

Erityisesti ärsyttää tietynlainen moraalinen ylemmyydentunto. Kaikkia asioita ei enää tunnuta käsiteltävän ensisijaisesti kysymyksenä siitä, mitä tapahtui, vaan siitä, millainen suhtautuminen asiaan on toimituksen mielestä hyväksyttävää. Lukijalle annetaan toisinaan jo otsikossa ja näkökulman valinnassa varsin selvä vihje siitä, mitä hänen pitäisi asiasta ajatella.

Se ei ole hyvää journalismia.

Sanomalehden tehtävä ei ole kasvattaa lukijaa oikeaoppiseen maailmankuvaan. Sen tehtävä on antaa hänelle mahdollisimman paljon olennaista tietoa ja riittävästi erilaisia näkökulmia, jotta hän voi muodostaa mielipiteensä itse.

Siksi väite Hesarista ”kommunistien äänenkannattajana” on ehkä kärjekäs, mutta se kertoo ennen kaikkea siitä, millaisen vaikutelman lehden nykyinen linja joillekin lukijoille synnyttää. En tarkoita, että Helsingin Sanomat kirjaimellisesti olisi kommunistinen lehti. Tarkoitan, että sen toimituksellisessa kulttuurissa näkyy ajoittain niin vahva vasemmistoliberaali arvopohja, että vastakkaisia näkemyksiä käsitellään huomattavasti epäluuloisemmin.

Ja juuri tässä kohtaa Hesarilla olisi peiliin katsomisen paikka.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon lukijoita, jotka eivät ole vasemmistolaisia, mutta jotka haluaisivat silti lukea laadukasta journalismia. He eivät tarvitse omaa kuplalehteä. He tarvitsevat sanomalehden, joka suhtautuu myös heidän näkemyksiinsä reilusti.

Helsingin Sanomien suurin ongelma ei siis ole se, että lehdessä on poliittisia näkemyksiä. Suurin ongelma on se, jos toimitus ei itse huomaa, kuinka voimakkaasti sen oma maailmankuva alkaa näkyä siinä, mitä nostetaan esiin, millä sanoilla asioista puhutaan ja mitä jätetään sanomatta.

Laatujournalismin tunnistaa siitä, että myös eri mieltä oleva lukija voi todeta:

”En pidä tästä näkemyksestä, mutta minun on myönnettävä, että tämä on reilusti ja hyvin perusteltu.”

Helsingin Sanomien olisi syytä pyrkiä jälleen juuri tähän.

Muuten vaarana on, että Suomen entisestä yleissanomalehdestä tulee yhä enemmän yhden yhteiskunnallisen viiteryhmän maailmankuvaa vahvistava media.

Ja sitä kehitystä en itse pidä hyvänä.