Olen kai kahden vuoden seurustelumme aikana tehnyt itselleni hallaa. Aina kun joku sukulainen tai tuttava on kysynyt mahdollisista kihloista, olen vastannut aika ehdottomasti, ettei vielä aivan ole sen aika, ei pidä hätäillä. Sisimmässäni en vain ole halunnut jakaa moista asiaa (joka minulle ja avomiehelleni vain kuuluisi) ulkopuolisten kanssa. Ilman sen kummempia selityksiä olen sitten pälkähästä päässyt olemalla jyrkkä... Yleensä mieheni on siinä vieressä silloin ollut eikä mitään ole sanonut asiaan. Aivan kuin olisin lyönyt häntä siinä samalla!
Kerran pienessä hutikassa keskustelimme niitä näitä ja puhe tuli kihloista ja siitä, mitä sellainen merkitsee/tarkoittaa. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta silloinkin kerroin hyvin varmasti, että mielestäni se on lupaus avioliitosta. Mies siihen yritti, että voihan se olla ihan muutenkin vain osoitus vahvemmasta sitoutumisesta. En sanonut asiaan juuta enkä jaata, eikä sen ainokaisen kerran jälkeen olla aiheeseen kajottu.
Aivan seurustelumme alussa hän (huumansa keskellä kai?) antoi minun hyvin selvästi ymmärtää, että liikkeellä oltaisiin vakavin aatoksin. Kun kuljettiin kaupungilla, hän pysähdytti meidät koruliikkeiden ikkunoille aivan kuin yrittääkseen viestittää jotain. Se ei ollut pakokauhua, mitä minä silloin tunsin. Ehkä ajattelin lähinnä sitä, että tämä on liian hyvää ollakseen totta. Olen hyvin varovainen, enkä halua iloita asioista etukäteen, kun ne kuitenkin menee pieleen jossain vaiheessa. Jostain olen oppinut tällaisen tunteen.
Nyt olen tosissani alkanut katua typeryyttäni. Olen torjunut ja torjunut koska olen pelännyt torjutuksi tulemista. Olen luultavasti siinä samalla lannistanut myös miestä. Miksi me ei mentäisi kihloihin? Minähän haluan sitä! Minä rakastan rakastan ja rakastan. Mikään ei olisi ihanampaa kuin kihlautuminen, mutta olen vaan tainnut antaa miehelle aivan vääränlaisen kuvan toiveistani.
Miten vihjailla, että haluan tulla rengastetuksi? Tiedän, etten uskalla mitenkään suoraan asiasta kysyä.
Kerran pienessä hutikassa keskustelimme niitä näitä ja puhe tuli kihloista ja siitä, mitä sellainen merkitsee/tarkoittaa. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta silloinkin kerroin hyvin varmasti, että mielestäni se on lupaus avioliitosta. Mies siihen yritti, että voihan se olla ihan muutenkin vain osoitus vahvemmasta sitoutumisesta. En sanonut asiaan juuta enkä jaata, eikä sen ainokaisen kerran jälkeen olla aiheeseen kajottu.
Aivan seurustelumme alussa hän (huumansa keskellä kai?) antoi minun hyvin selvästi ymmärtää, että liikkeellä oltaisiin vakavin aatoksin. Kun kuljettiin kaupungilla, hän pysähdytti meidät koruliikkeiden ikkunoille aivan kuin yrittääkseen viestittää jotain. Se ei ollut pakokauhua, mitä minä silloin tunsin. Ehkä ajattelin lähinnä sitä, että tämä on liian hyvää ollakseen totta. Olen hyvin varovainen, enkä halua iloita asioista etukäteen, kun ne kuitenkin menee pieleen jossain vaiheessa. Jostain olen oppinut tällaisen tunteen.
Nyt olen tosissani alkanut katua typeryyttäni. Olen torjunut ja torjunut koska olen pelännyt torjutuksi tulemista. Olen luultavasti siinä samalla lannistanut myös miestä. Miksi me ei mentäisi kihloihin? Minähän haluan sitä! Minä rakastan rakastan ja rakastan. Mikään ei olisi ihanampaa kuin kihlautuminen, mutta olen vaan tainnut antaa miehelle aivan vääränlaisen kuvan toiveistani.
Miten vihjailla, että haluan tulla rengastetuksi? Tiedän, etten uskalla mitenkään suoraan asiasta kysyä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Tollanen kundi ei oo sun arvonen. Jätä se.
Mistä niin päättelet? Hän ei ole millään lailla laiminlyönyt minua, asia tuntuu pikemminkin päinvastoin olevan.
En minäkään ymmärrä sitä, että heti kun asiat ei mene niin kuin nainen ajattelee, niin kaikki on silloin pielessä.
Perusoletuksena otin tähän, että todennäköisesti vielä syyllistät miehen pohdittuasi tätä ongelmaa lisää.
Siksi ajattelin heti suoraan ehdottaa sitä, mitä kaikki nykynaiset tekee ensimmäisenä kun tulee jokin klikki elämässä, että mies vaan veks.
"--- heti kun asiat ei mene niin kuin nainen ajattelee, niin kaikki on silloin pielessä."
Mikään ei ole suhteessamme pielessä. Minä olen nyt vain havahtunut huomaamaan, että todella haluaisin miehen kanssa edes harkita kihlautumista. Jos hän ei ole siihen valmis, sitten odotetaan.
"--- todennäköisesti vielä syyllistät miehen pohdittuasi tätä ongelmaa lisää."
Ehkä petyn mutta en syyllistä!
"Siksi ajattelin heti suoraan ehdottaa sitä, mitä kaikki nykynaiset tekee ensimmäisenä kun tulee jokin klikki elämässä, että mies vaan veks."
Tästä huokuu jotain sellaista, että sulla on itselläsi selvittämättömiä ongelmia naisten kanssa. En vaivaa päätäni niillä.
Kiitos vaan kommentistasi!
suoraan kysyä mieheltäs,ihmettelen?Jos haluat sitoutua ni eikö suhteen pitäs olla sillä tasolla että pystyy avoimesti kertomaan toiveistaan ja tarpeistaan?reilusti vaan kissa pöydälle,miehes taatusti odottaa sun aloitettas asiassa,jos sinä olet ollut se torjuvampi osapuoli.
Olen aina ollut aika epävarma ihmisten suhteen. Luotan mieheeni kyllä, mutta tämä asia on niin suuri, etten keksi sanoja miten aloittaa - mitä tunnen ja mitä hän tuntee? Tiedostan olleeni se torjuvampi osapuoli. Mutta koska asiasta ei ole koskaan kunnolla keskusteltu, en voi aivan satavarma olla miehenkään ajatuksista.
Ei tässä nyt mikään kiirekään kuitenkaan ole. Haluan, että me aluksi nyt edes löydettäisiin yhteisymmärrys asiasta. Että mies itsekseen tajuaisi, etten olekaan niin kihlautumista vastaan kuin olen antanut ymmärtää...
Hei, tässähän sinä sanot kaiken. Kosi miestäsi, näillä sanoilla!! (pikkusen tietysti muuta sanoja, kun puhut miehellesi)
Niin mietipä kaksi kertaa. Siinä olet täysin oikeassa, että kihlaus on lupaus avioliitosta. Miehesi on väärässä, kun yrittää sepittää, että kihlaus ei ole sitä eli niin vahva lupaus kuin avioliitto. Jos ette lupaa mennä naimisiin, silloin ette ole kihloissa. Ihan sama, käytättekö sormuksia vai ei.
Vihjailu on huono sana. Sellaista ei pitäisi parisuhteessa käyttää, vaan pitäisi pystyä suoraan puheeseen. Suhde ei ole kohdillaan silloin, jos ei voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä silmiin katsoen kasvotusten ja rehellisesti. Siksi kehoitankin ensin kartoittamaan, missä teidän suhteenne oikeasti on menossa.
Kysy mieheltäsi, mitä hänelle tarkoittavat sanat kihlaus ja avioliitto, onko hän koskaan ajatellut elämäänsä siten, että hän menisi naimisiin ylipäätään? Sano, että haluat puhua yleisemmällä tasolla ja jos olette asioista samaa mieltä, voitte sitten siirtyä puhumaan vain teistä kahdesta ja teidän tulevaisuudestanne. Kannattaa siis ensin keskustella yleisellä tasolla ja katsoa, millaisia mielipiteitä teillä molemmilla asiasta on. Sano, että haluat tietää, oletteko samaa mieltä vai eri mieltä näistä asioista. Siitä se lähtee.
Muista että kihloihin ei vain mennä kihlautumisen vuoksi. Se todella on lupaus avioliitosta eikä mitään muuta. Ihmistä ei siis voi pyytää VAIN kihloihin, vaan siinä samalla luvataan mennä AVIOLIITTOON asti.
Tiedän, että vihjailu kuulostaa vähän ankealta. Monta kertaa olen yrittänyt katseilla jotenkin viestittää, että olen umpirakastunut ja toivoisin vaikka mitä. Mies ei ymmärrä, mitä toljotan, ja niinhän se on: aivan typerää kaartelua ilmi selvän asian ympärillä!
"Kysy mieheltäsi, mitä hänelle tarkoittavat sanat kihlaus ja avioliitto, onko hän koskaan ajatellut elämäänsä siten, että hän menisi naimisiin ylipäätään?"
En halua tenttiä. Tiedän, mitä kihlaus ja avioliitto hänelle merkitsevät. Solmukohtana tässä on se, että olen jatkuvasti antanut hänen ymmärtää, etten ole valmis, vaikka niin ei ole ollut. En voi ajatella omalle kohdalleni mitään niin ihanaa kuin seuraava askel tässä suhteessa (eli sormukset), kun tuntuu etten sellaista ole ansainnut. On ollut koko ajan helpompi torjua viileästi kaikki.
Tiedän, että hän on vakavissaan minun kanssani. En kai vaan kykene antamaan ylpeydelleni periksi sen vertaa, että myöntäisin teeskennelleeni miltei koko ajan ettei minua kiinnosta vielä.
Kuulostaa multisekopäiseltä mutta niin se vaan on. Suhteemme ei lisäksi ole ympäri vuoden vakiintunut ilmiö, vaan asumme osan kuukausista kaukosuhteessa. Toisaalta ajattelen, että mitä ne sormukset tässä suhteessa muuttaa. Toisaalta...
Kihlautumiseen ei edes sormuksia tarvita. Ajattele, olen naimisissa ja minulla on vain vihkisormus. Kihloissa olimme puoli vuotta ennen häitä, eli olimme luvanneet toisillemme mennä naimisiin yhdessä. Ei siihen mitään sormuksia tarvita. Sormus on vain esine. Tärkeämpää on se, mitä toisillemme luvataan!
Sormus on vain esine. Ilman sormuksiakin voi olla kihloissa. Ajatella, voi mennä jopa naimisiinkin ilman kihlasormuksia. Vihkisormuksen sentään hankimme. :)
Olen elänyt perheessä, jossa vanhemmat ovat olleet liitossa pelkästään "sormusten voimalla". He tuskin menevät enää naimisiin, mutta sormissaan on aina ollut merkki siitä, että kuuluvat toisilleen.
Näen avoni kanssa tulevaisuuden. Siksi harkitsen tätä. Minulle sormusten vaihto merkitsisi myös avioitumista joskus myöhemmin.
Suuri askel, en muuta voi sanoa. Ja siksi en kykene kosaisemaan tuosta vain, vaan tuntuu että pitäisi jotenkin jutella vakavasti.
Kosi!
töksäyttää.
Tämän hetkisessä tilanteessa kosiminen tulisi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Naimisiin kun ei kuitenkaan oltaisi menossa vielä vuosiin.
Haluan edetä tässä suhteessa. Mutta kun on arki ja väsymys jopa viikonloppuisin, en tiedä milloin ottaa asian edes puheeksi. Ideaalitilanne mielestäni olisi, jos molemmille sormukset olisi itsestäänselvyys tässä ja nyt. Mutta minäpä olen pistänyt koko jutun jäihin ennen kuin olemme kerenneet asiasta edes puhua kunnolla.
Me ollaan molemmat aika hissukoita, tarvitaan varmistelua, suunnittelua jne. Joistain asioista on vaan vaikeampi avata sanaista arkkuaan vaikka rakastaakin. Kai täällä on miehiä sentään, ketkä ovat tai ovat olleet samassa tilanteessa. Olenko minä ainoa jahkailija?
Tarvitsen rohkaisua!
Mitä ihmettä sinä odotat. Huomenna kaikki voi olla jo toisin. Nykymaailma on menossa siihen suuntaan että räjähtelee ja tapahtuu muitakin onnettomuuksia. Ota nyt itseäsi niskasta kiinni koska huomenna voi olla jo liian myöhäistä.Sinä rakastat häntä, kuinka et voisi kertoa hänelle että olet valmis kihloihin ja naimisiin.
Ystävälleni kävi niin että hän oli vähän samantapaisessa tilanteessa pelkoineen ja sitten eräänä päivänä tuli soitto että mies oli kuollut auto-onnettomuudessa... eipä siinä enää menty naimisiin.
että kai se on pakko vaan puhua. Mutta mainitsen asiasta varovasti. Ehkä jo sunnuntaina, kun mies tulee kotiin. Meillä on kohta vuosipäivä.
En pakota. Kysyn vaan, mitä ajattelee kihlautumisesta. Onko se meidän juttu nyt jne.
Kerron sitten, miten kävi.
Ei sitten tullut kysyttyä. Tänään on meidän tapaamisen vuosipäivä, ja mies oli aamulla naatti ku mikä, kun oli ollut koko yön töissä. Miten tällaisessa ruljanssissa ehtii mistään mitään jutella, kun ei synny edes aiheeseen sopivaa tunnelmaa. Tänäänkään ei varmasti tehdä yhtään mitään muuta kuin katsotaan töllöä.
Epäröin siis yhä, nostaako kissa pöydälle vai ei. Ehkä on vaan parempi odotella suotuisampia tuulia. Ehkä aika ei ole oikea. Ja mitä se sormus muuttaa... Hah, ei mitään!
edes kyselemään meiltä vinkkejä jos keksit koko ajan tekosyitä... Oletko kenties huomionhakuinen vai onko sulla edes miestä ? Kannattaisko lopettaa turhat jupinat jos sulla ei ole edes tarkoitus tehdä mitään asian eteen.. Ei kivaa luettavaa tämä viimeinen kirjoituksesi.. Tekosyitä, et taidakkaan rakastaa miestäsi.
Olen turhautunut ja tunnen itseni peräti yksinäiseksi silloin tällöin. Ehkä tuo aiempi kirjoitus oli lähinnä itseruoskintaa.
Sä oot tyhmä pillunriiputin.
Miksi et voi itse kosia miestäsi?
niin yksinkertaista kuin luulette! Minussa on selkeästi jotain vikaa, kun en uskalla tätä asiaa miehen kanssa puheeksi kunnolla ottaa. Eikä hän tule edes vastaan millään lailla vaikka sitä toivoisin. Juu'u, olen typerä, koska kirjoittelen tänne. Ei vaan ole ketään kelle itkeä tätä kaikkea. Viimeinen kirjoitus oli tämä. Pyydän anteeksi ja hei nyt.