Voiko omaan tasaiseen elämäänsä kyllästyä?!?!?
Yhdessä olomme mieheni kanssa on alkanut jo teineinä noin 20 vuotta sitten. Nyt tuntuu että olen lopen kyllästynyt samoihin kuvioihin jotka jatkuvat vuodesta toiseen. Elämämme on kaikin puolin hyvää, mieheni on erittäin kiltti oikea joka äidin unelmavävy. Teini-ikäiset tyttäremme ovat ihania eli kaiken pitäisi olla hyvin, mutta miksi itsestäni tuntuu että kuihdun tähän elämääni. Olen käynyt ulkona tyttökavereideni kanssa noin vuoden ajan, viime kevät meni niin että melkein joka vklp olin menossa johonkin. Mieheni ei halua käydä missään, nyhjätä vain kotona ja katsoa tv:tä perheen kesken, mikä ei enään liiemmälti tyttöjäkään kiinnosta. Itse olen erittäin ulospäin suuntautunut ja varsin ylisosiaalinen ja nautin suunnattomasti tansseissa käymisestä ja miesten huomion keskipisteenä olemisesta. Kertaakaan en ole pettänyt miestäni ja vain kerran moinen on tullut mieleeni mutten kuitenkaan.
Nyt olen vatvonut avioeroa mielessäni pitemmän aikaa ja tunnen itseni tosi oudoksi, koska haluan elää elämääni ilman miestäni. Olen jo miettinyt mihin muuttaisin asumaan että lapset voisivat asua vuoroin kummankin meidän luona. Nyt varmaan tulee loistavia neuvoja siitä että lasten vuoksi kannattaisi yrittää parantaa suhdetta, mutta kun toisessa kaikki ärsyttää. Samat jutut, muistot, laulelut ja kaikki! on jo kahdessakymmenessä vuodessä niiiiin moneen kertaan kuultu et... :(
Jos päätyisimme eroon niin tuskin ottaisin ketään miestä saman katon alle asumaan, haluaisin ehkä seurustella, mutta asuisin yksin tyttärieni kanssa.
Olen kyllä tosi kummajainen omastanikin mielestä...
Löytyykö ketään jolla on samanlaisia tuntemuksia ja voisi antaa jonkun vinkin, että saisin helpotusta elämääni.
Yhdessä olomme mieheni kanssa on alkanut jo teineinä noin 20 vuotta sitten. Nyt tuntuu että olen lopen kyllästynyt samoihin kuvioihin jotka jatkuvat vuodesta toiseen. Elämämme on kaikin puolin hyvää, mieheni on erittäin kiltti oikea joka äidin unelmavävy. Teini-ikäiset tyttäremme ovat ihania eli kaiken pitäisi olla hyvin, mutta miksi itsestäni tuntuu että kuihdun tähän elämääni. Olen käynyt ulkona tyttökavereideni kanssa noin vuoden ajan, viime kevät meni niin että melkein joka vklp olin menossa johonkin. Mieheni ei halua käydä missään, nyhjätä vain kotona ja katsoa tv:tä perheen kesken, mikä ei enään liiemmälti tyttöjäkään kiinnosta. Itse olen erittäin ulospäin suuntautunut ja varsin ylisosiaalinen ja nautin suunnattomasti tansseissa käymisestä ja miesten huomion keskipisteenä olemisesta. Kertaakaan en ole pettänyt miestäni ja vain kerran moinen on tullut mieleeni mutten kuitenkaan.
Nyt olen vatvonut avioeroa mielessäni pitemmän aikaa ja tunnen itseni tosi oudoksi, koska haluan elää elämääni ilman miestäni. Olen jo miettinyt mihin muuttaisin asumaan että lapset voisivat asua vuoroin kummankin meidän luona. Nyt varmaan tulee loistavia neuvoja siitä että lasten vuoksi kannattaisi yrittää parantaa suhdetta, mutta kun toisessa kaikki ärsyttää. Samat jutut, muistot, laulelut ja kaikki! on jo kahdessakymmenessä vuodessä niiiiin moneen kertaan kuultu et... :(
Jos päätyisimme eroon niin tuskin ottaisin ketään miestä saman katon alle asumaan, haluaisin ehkä seurustella, mutta asuisin yksin tyttärieni kanssa.
Olen kyllä tosi kummajainen omastanikin mielestä...
Löytyykö ketään jolla on samanlaisia tuntemuksia ja voisi antaa jonkun vinkin, että saisin helpotusta elämääni.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ala elää uudelleen menetettyä nuoruutta ja eroa,takaan että kolmen kuukauden ajassa huomaat että asiat olivat sittenkin hienosti ja haluat takaisin (jos vielä pääset)Kokemusta on.
Olipa tyhmä neuvo nimim. kokemusta.
Hän varmaan saa vaihtaa 3-5 vuoden välein koko elämänsä. Koska siitä tulee elämäntapa.
Aina tulee kaveriksi myös eronnut ja ei sitä enää kerran eronnut niin vakavasti ajattele.
Seuraavat tuttavuudet solmitaan hetken ihanuuden tai joidenkin etujen vuoksi, ei niistä molemmat ajattelekaan ikuista.
Sitten tulee 40-50 vaihe kun kyllästytään vaihtoon ja päätetään katkaista kierre ja elää loppuelämä yhdessä vaikka kuinka huonosti menisikin.
Moni asuu eri huoneissakin, TIEDÄN!
SINULLE KIRJOITTAJA
MIETIPPÄ, ei sitä uutta kovin helpolla löydä, kaikki ne on sellaisia vaihtureita kuin autotkin.
Elä omaa elämääsi älä odota mieheltä liikaa.
Sopikaa yhteiset asiat, ne voivat kaikki olla vain kodin sisällä.
Ei se ole miehen vika jos on hiljaista.
Minäkin olen ”hiljainen”, vaimo käy yksin jumppaamassa, laulamassa, kyläilemässä, ulkoilemassa,
ym. E
.. mutta luitko tekstini kokonaan, EN ole etsimässä uutta miestä itselleni.
Ja toiseksi, olen viettänyt tiivistä kotielämää viimeiset 19 vuotta ja haluaisin kokea jotain muutakin. Ja siihen ei kuulu uusi mies saman katon alla.
jos asuisit ilman miestäsi?
Mikä huono osa elämästäsi olisi poissa?
Sekö se lopulta on että olisit vapaa kokeilemaan toisia miehiä,, sekö sen ilon toisi elämään?
Jotenkin oli nin tutun kuuloista tuo sinun kirjoitus,sillä et ole ainoa nainen,itse olen nyt asumuserossa omasta vaimosta ja kahdesta lapsestamme,juuri tuollaiset ajatukset tuli omallekkin vaimolle mieleen niin voimakkaana 15 vuoden yhteisselon jälkeen,että hänkin halusi erota,hänkin sanoi,että ei hänenkään elämässä ole mitään valittamista,on siisti talo,lapsetekkaan ei mitään kauhukakaroita, ja taloudellinen tilanne ihan ok,mutta hänellekkin tuli jokin menovaihe elämässään.ja tiedän muutamia muitakin naisia jotka on tehnyt saman ratkaisun 15-25 vuoden jälkeen.Itse en ole edes vielä seurustelua aloittanut,sillä niin hullua kuin se onkin niin edelleen jaksan rakastaa ex-vaimoani..tyhmä minä
... mutta olisi kiva tietää myös mitä vaimollesi kuuluu tätänykyään, onko tullut katumapäälle?
20 vuotta yhdessä on todella pitkä aika varsinkin jos yhteiselo on alkanut jo 16 vuotiaana, niinkuin meillä. Sitä jotenkin kasvaa toiseen kiinni mutta tunteet muuttuvat aika sisarellisiksi. Kirjoitin että kerran meinasin pettää miestäni, mutten sit onneksi, niin se tunnemyrsky oli niin Uskomaton etten voinut kuvitellakkaan sellaista olevan olemassakaan ja se tapahtui ihan tanssiessa. Sellaista tunnetta en ole kokenut kertaakaan oman mieheni kanssa, harmi :(
niin vaimonikin sanoi minulle,että meidän välit on nyt kuin erittäin hyvillä ystävillä ja olen kuulemma silti tärkeä hänelle,mutta intohimo on hävinnyt minua kohtaan häneltä.olen mnyt pitänyt häneen tarkoituksella hiukan välimatkaa ja ollut yhteyksissä ainoastaan kun olemme sopineet lasten olosta minun luona.En tiedä kuvittelenko, mutta vaimolla on suhtautuminen lämpöisempää minua kohtaan nyt kuin viimeisinä kuukausina ennen eroa,tosin hänellä on nyt eräs yhteinen ystävämme vähän niinkuin "poikakaverina".mutta se olikin eräs syy siihen että menimme erilleen,että vaimoni saa selvittää ajatuksiaan siitä mitä hän tuntee ketäkin kohtaan,hän kyllä itse sanoi,että oli rakastunut siihen meidän kaveriin.Meillä on nyt menossa vasta harkinta vaihe,se loppuu lokakuussa,katsotaan nyt mitä sen jälkeen seuraa.mutta kuten kirjoitin tossa aikasemmin,niin meidän välit on kyllä parantunut tänä aikana,en tiedä miten paljon hän on asiaa miettinyt,mutta sen hän on jo sanomnut,että ei se ruoho taida niin vihreää ollakkaan aidan toisella puolella..
takana,mies rakastui,ihastui tulisesti nuorempaan. Tuli ero,mies eli uutta nuoruutta parisen vuotta,nyt lähtö kuopissa ja palaamassa entiseen.Ei elämä sillä parane jos muutat sen tulet huomaamaan,siis näitä tunnemyrskyjä ei kannata ottaa vakavasti.ETSI SE MYRSKY SIELTÄ ETISEN KAINALOSTA,KUN MUUTEN KUNNON MIES.
Se on kova paikka miehellesi kun asian hänelle ilmoitat!Itse koin sen n.1kuukausi sitten!Arvaa onko ollu unettomia öitä!Siinä on käyty kriisikeskuksessa puolin ja toisin.Tuntuu varmaan helpolta hänestä jolla on tullu mitta "täyteen" ilmottaa että minä tästä lähden,mutta kyllä se sattuu moneen!Tätä ei tajua ennen kun sattuu omalle kohdalle!Tästä vois kirjottaa vaikka romaanin mutta!Mieti vielä tarkkaan!Se voi nyt kulettaa baareissa ja muualla mutta mieti oisko hänen kanssa kiva vahana istua kiikkustuolissa ja miettiä elettyä elämää.
Itse olin kovin samanlaisessa tilanteessa vielä viime keväänä, sillä erotuksella, että olimme lapseton pariskunta. Seurustelu oli alkanut jo 16-vuotiaana ja suhdetta kestänyt 11 vuotta, 8 vuotta naimisissa. Kovin pitkään olin kaivannut omaa tilaa, jo vuosia olin suunnitellut uuden asuntoni sisustuksenkin... Pelkäsin vain kovasti loukkaavani miestäni ja perhettäni, jotka kuvittelivat minun olevan onnellisesti aviossa.
Pari kuukautta sitten muutimme erilleen ja ainakin tämä ero on sujunut varsin kivuttomasti. Pidämme edelleen yhteyttä, sillä yhteisiä ystäviä on vuosien varrella kertynyt runsaasti. Helpotus on ollut suuri, kaikki vuosien varrella kertynyt ahdistus ja stressi on kaikonnut. Nautin kovasti yksinolosta ja vapaudestani. Miestä en vierelleni edes kaipaa.
Varmaan se on helpotus sille joka eron haluaa,mutta entä se joka saa kenkää!Ei oo helppoo!
mielessäsi. Vatvo miehesi kanssa. Vaikka hän viihtyy kotona ja haluaa katsella tv:tä niin ehkäpä hänelläkin on jotain sanottavanaan.