Eroprosessi (I-vaihe) vireille reilu 1,5 kk sitten. Miehen halusta ero ja hänellä jo uusi ollut muutamia kuukausia (en tiennyt eli ero täysin yllärinä).
Kysyisin lähinnä "kanssasisariltani" (toki miehetkin voi vastata), että voiko 11 v yhteiselon (naimisissa 4-vuotta) jälkeen itselläni tämän hetkiset tunteet todellakin olla tyyliin "suunta tulevaisuuteen"? Eli olivatko loppupeleissä omatkin tunteet jo kuolleet, vaikka olinkin sitoutunut mieheeni (ilmeisesti hän ei minuun)...?
Síksi kyselen, koska olen jo tavannut erään erittäin kiinnostavan miehen (eli tavallaan nyk. mieheni antoi vapauden mennä ja tutustua uusiin ihmisiin)...mutta todellakin itseäni hämmästyttää omat tunteeni, voiko tällaisesta historiasta todellakin toipua vajaassa 2 kuukaudesa? Kenelläkään kokemuksia vastaavasta?
Kysyisin lähinnä "kanssasisariltani" (toki miehetkin voi vastata), että voiko 11 v yhteiselon (naimisissa 4-vuotta) jälkeen itselläni tämän hetkiset tunteet todellakin olla tyyliin "suunta tulevaisuuteen"? Eli olivatko loppupeleissä omatkin tunteet jo kuolleet, vaikka olinkin sitoutunut mieheeni (ilmeisesti hän ei minuun)...?
Síksi kyselen, koska olen jo tavannut erään erittäin kiinnostavan miehen (eli tavallaan nyk. mieheni antoi vapauden mennä ja tutustua uusiin ihmisiin)...mutta todellakin itseäni hämmästyttää omat tunteeni, voiko tällaisesta historiasta todellakin toipua vajaassa 2 kuukaudesa? Kenelläkään kokemuksia vastaavasta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itselleni miehen suhde toiseen selvisi n. vuosi sitten. Se oli hirveä shokki josta pääsin paremmille vesille ja miehen kanssa päätimme jatkaa. Mies ei kuitenkaan kestänyt kun en luottanut ja on päättänyt muuttaa pois minun ja lasten luota. Ensimmäinen kuukausi tuosta päätöksestä meni hyvin, ajattelin että olin jo suruni surrut mutta välimme lämpenivät vähän ja silti mies muuttaa tuli paha olo takaisin. Tuntuu että se toinen nainen voitti sittenkin. Hän on mieheni mielestä pyhimys ja minä kaikkine vikoineni se paholainen. Tuntuu niin pahalta mutta kaippa sitä tästäkin selviää.
minäkin olin paholainen,nyt jostain kumman syystä olen ainakin melkein pyhimys.Kyllä sinä selviät osat voivat vaihtua,aivan yllättäen.
En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta tapauksessasi maltti on valttia. 11 vuotta saman ihmisen kanssa on pitkä aika, ja lopulliseen toipumiseen kuluu yhtä monta vuotta kuin liittokin on kestänyt.
Tiedän kokemuksesta, että alussa on ihanan kutkuttava vapauden tunne; vähän samanlainen kuin teininä. Mutta ei kannata rynnätä uuteen suhteeseen hätiköiden, koska taustalla voi ollakin vain pelko yksin olemisesta.
Pidä se uusi mies rakastajana, seurustelukumppanina, ystävänä, mutta älä kiirehdi yhteenmuuttoa tms. Muutoin voi käydä niin, että eron jälkeinen surutyö jääkin tekemättä ja tulee kummittelemaan uuteen suhteeseesi pikkuviiveellä.
Kuitenkin...onnea uuteen elämään!!!
samaa mieltä olen lianan kanssa. Uuteen suhteeseen ei kannata lähteä hätiköiden..surutyö on käytävä. Määrätyt asiat seuraavat sinua uuteen suhteeseen ellet ole pohjamutia myöten selvittänyt niitä ensin itsellesi. On "vapauttava" tunne lähteä muualle, ja saada jonkun toisen ihailu tällaisen jälkeen osakseen, mutta entäs, jos kaikki toistuu..oletko tarpeeksi vahva kohtaamaan samat vaikeudet ja, välitätkö edelleen miehestäsi.?..Siinä muutama asia pohdittavaksi. Hyvää loppukesää joka tapauksessa sinulle, ja voimia!
Jos olet kypsä uuteen suhteeseen kahdessa kuukaudessa, niin teidän välinen side ei ole ollut kovin vahva enää pitkiin aikoihin - jos edes koskaan. Eräs hyvä kaverini valitti että ei pystynyt olemaan seksisuhteessa moneen moneen vuoteen toisen naisen kanssa oman eronsa jälkeen.
"Eräs hyvä kaverini valitti että ei pystynyt olemaan seksisuhteessa moneen moneen vuoteen toisen naisen kanssa oman eronsa jälkeen."
Minulla ei ole edes tarvetta ja halua solmia minkäänlaisia miesjuttuja avioeroni jälkeen.
Aion pysyä vannoutuneena erotettuna naisena lopun ikääni.
Luin eilen uusimmasta Seurasta, että Sinkkuelämää-sarjan Mr. Big eli Isokiho on myös vannoutunut poikamies.
George Glooney ja monet muut suosikkini elävät vapaana. Yksineläminen on vapaaehtoinen ja fiksu valinta. Ei siinä ole mitään valittamista eikä itkemistä.
Itse olen elänyt suurimman osan elämästäni sinkkuna. Mutta esim. kesämökille ei viitsi lähteä yksin.
Kyllä hyvässä parisuhteessa elämä on ollut rikkaampaa kuin sinkkuna. Sinkkunakin oli hyvä olla, mutta aikansa kutakin. Jätettynä oleminen ei tunnu samalta kuin sinkkuna oleminen.
Jotkut vaurioituvat pysyvästi jätetyiksi tullessaan. Hyvin kauan sitten löysin ihanan naisen (paljon ennen nykyistäni) joka olisi sopinut minulle täydellisesti, mutta suhdetta en saanut käyntiin vaikka kuinka yritin monta vuotta tämän ikisinkun kanssa. Syy miksi hän on nyt ikisinkku on se että hänet jätettiin. Jättämistä hän suri viisi vuotta. Soitin muutama viikko sitten hänelle ja keskustelin jätetyksi tulemisesta nyt kun on itsellä samanlainen kipeä kokemus. Hän sanoi että ei halua eikä uskalla alkaa koskaan enää mitään suhdetta koska pelkää erokipua. Sanoi kasvattaneensa kuoren ympärilleen.
Minä en kuitenkaan aio olla yksin loppuikääni. Ei se pelaa joka pelkää.