avun tyrkyttäminen

halusin olla yksin,en halunnut tavata ketään melkein vuoteen.Tietty joka ihminen suree erilailla.Odottaisit,että hän ottaa itse yhteyttä.Suruadressin voisit laittaa.

Meillä oli upeat yhteiset vuodet kunnes nainen alkoi käyttäytymään enemmän kuin röyhkeästi, katselin sitä huono käytöstä ja kuuntelin omaa surkeuttani kaikessa vuoden päivät ja ilmoitin, että nyt se on ohi. Tuntui sen jälkeen todella pahalta, mutta yli pääsin ja ihmisiä oli tukena, mutta liika on liikaa.

Ps. Kyllä sen pitää pikkuhiljaa päästä takaisin elämään kiinnikin....2kk on maksimi-aika ettet tapaa, sitten mene jo soittamaan ovikelloa jos olet oikea ystävä. Aina on aikaa 30min käväistä ja vie vaikka kahvipaketti mukana. Ei kannata liikaa aristella ja miettiä, hän voi kaivata juuri sun kanssa juttelemista juuri nyt.Tosin jokainen on oma tapauksensa, itse vetäydyin ja halusin olla yksinäisyydessä, ja kokemuksesta tiedän että läheisen kuolema ja parisuhteen katkeaminen jättämällä tai kuolemalla on melkein sama asia.

Seuraa sydäntäsi ja mene tapaamaan

Älä tyrkytä, olet selkeästi tarjonnut seuraasi, joten kyllä hän sen tietää, ja arvostaa sitä kyllä, mutta hänen tapansa surra on olla ottamatta "ulkopuolisia" mukaan suruprosessiin.

On toki sellaisiakin ihmisiä, jotka haluavat jakaa asian heti kaikkien kanssa. Mutta ystäväsi kohdalla ei näemmä varmastikaan ole niin.

Suru voi tuntua niin kovin henkilökohtaiselta asialta, että esim. perheen sisällä tapahtuneessa kuolemantapauksessa voi olla siten, että perheenjäsenet haluavat käsitellä asian keskenään, koska tuntuu siltä, että se voimakkuudessaan on niin hyvin yksityinen asia.

Surevasta voi tuntua, että surun kaikenkattavasta jakamisesta ulkopuolisille ihmisille tulisi surevalle sellainen olo, että hän on repinyt itsensä hajalle, takki on aivan tyhjä. Ja tuntuu todella pahalta, jos joku esim. kaveri koittaa väkisin repiä surevaa vuodattamaan hänelle koko henk.koht. senhetkisen ajatusmaailman. Sureva kun tuntee, että hänen maailmansa on niin äärettömän kaukana muista normaalia arkielämää elävistä ihmisistä.

Näin oli itsellänikin.

Oman kokemukseni mukaan, minä en jaksanut lähteä mihinkään. Joten turhaan odotat että ystäväsi jaksaa tulla luoksesi.
Menen sinä käymään jos hän ei jaksa jutella, niin ole vaikka hiljaa. Auta arkipäivän asioissa kuten tiskaus, kaupassa käynti yms. Se on korvaamatonta apua. Minä olisin toivonut että joku olisi tullut ja auttanut arkipäivän jutuissa kun itse ei jaksanut tiskata ei siivota.
Miehen kuolemasta oli mennyt yli viikko kun huomasin että en ole käynyt edes suihkussa. Itsestä huolehtimen on työlästä silloin kun suru on suurinta. Jokaista joka tuki arkipäivän asioissa ajattelen edelleen suurella lämmöllä.
Ole rohkea, sureva todellakin tarvitsee apua ihan pienissäkin asioissa.

Itselläni mies kuoli vuonna 1996,ollessani alle kolmikymppinen.Nuorempi lapsista oli noin yksivuotinen,enkä alkuun jaksanut pitää minkäänlaista yhteyttä kehenkään.Arjen pyörittäminen tuntui jo ylivoimaiselta.Näin jälkikäteen olen tyytyväinen,että yksi ystävistäni jaksoi pitää minuun sitkeästi yhteyttä,vaikka saatoinkin olla aika tyly joskus.

Sinun kaltaisiasi ystäviä on harvassa.Älä kuitenkaan väsytä itseäsi;pidä pientä taukoa,jos et tunne saavasi mitään vastakaikua,ja yritä uudelleen! Ystäväsi kyllä tarvitsee sinua,mutta ehkä hän elää nyt niin syvän surun vaihetta elämässään,ettei kykene ottamaan yhteyttä ulkomaailmaan.

Kirjoitin samankaltaisen kysymyksen tänne aimmin, se on tippunut seuraavalle sivulle, nimi on : kaipaan käytännön neuvoja.

Rohkaisin mieleni ja ystäväni on ollut mielissään siitä että rohkenin mennä käymään. Vlillä kävin useammin ja välillä on mennyt viikkokin että en ole käynyt, vain laittanut sähköpostia. Alku on ollut kaikkein vaikeinta hautajaisjärjestelyjen yms kanssa. Alussa pidin aina huolen että sain ystäväni syömään palan leipää ja juomaan appelsiinimehua. Kävin myös kaupassa, ystäväni oli niin huonossa kunnossa aluksi ettei uskaltanut ajaa autoa. Näin alkeita sitä piti käydä läpi.

Olen eläväinen ihminen ja yritin aina kuitenkin jutella sekä vakavia, kuunnella, että pikkasen naurattaakin. Aluksi nauru tuntui pelästyttävän ystävääni, ja hän sanoikin ettei saisi nauraa. Pidin kuitnkin linjani ja hänkin sopeutui siihen, en minä normaalistikaan osaa olla jotain vitsiä vääntämättä jostakin, yleensä itsestäni.

Ystävälläni on myös lapsia jotka kaipaavat naurua vaikka isää ei olekaan enää. Olen myös näitä lapsia yrittänyt huomioida, äiti on niin väsynyt kun ei saa nukuttua yms.

Surua on tietysti monenlaista. Mutta minun ystäväni ei vastannut puhelimeen eikä tekstiviesteihin. Mutta oli tyytyväinen kun menin käymään.

Kiitokset vielä kaikille jotka kannustivat minua menemään käymään ystäväni luona vaikka sitä arkailinkin aluksi- nyt en tiedä miksi.