Ero aluillaan, kaksitoista vuotta yhteiseloa takana.
Moni varmaan vastaa että oli ihan oikein tuossa tilanteessa erotakkin, olen samaa mieltä mutta siitähän ei olekkaan tässä tarinassa kyse.
Tapasin siis tulevan vaimoni reilu kaksitoista vuotta sitten, hän oli vasta vähän aikaa, eli n.6kk. aiemmin lopettanut suhteensa edelliseen avomieheensä, joka oli väkivaltainen, ainakin ex-vaimoni kertoman mukaan ja tästä suhteesta heillä oli n. neljä vuotias tytär.
Me ihastuimme, luulen niin ihan oikeasti että myös rakastuimme ja löimme hynttyyt yhteen melkomoisen pian tapaamisemme jälkeen, tarkoittaa käytännössä sitä että muutin hänen asuntoonsa ja ryhdyin "leikkimään" kotia heidän kanssaan.
Suhteemme ei ollut vanhentunut puolta vuottakaan kun meidän molempien ollessa kännäämässä kavereiden kanssa ulkona sain ensimmäisen kerran riidan päätteeksi ns. turpaani, eli aamulla oli kasvot raavittu kuin olisi tiikeri käynyt kimppuun.
Vastaavanlaisia rähinöitä tapahtui pikkuhiljaa tasaisin välein.
Eräänä kertana kun riita taas äityi siihen pisteeseen että minuun taas käytiin käsiksi, en enää ottanutkaan iskuja ja kynsimistä vastaan, vaan löin litsarin takaisin ja pidin hänet vahvempi ja isompi kun olin, melko rajusti irti itsestäni.
Tämän jälkeen joka kerta kun minuun käytiin käsiksi, tai minut provosoitiin mukaan riitaan, käytin aina fyysistä voimaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että en koskaan piessyt häntä, vaan saatoin antaa ihan oikeasti iskun iskusta, koko ajan tietäen että hän on heikompi kuin minä, enkä lyönyt häntä niinkuin tappelussa mies miestä vastaan, mutta en enää ollut se passiivinen herrasmies joka fleguna ottaa vastaan iskut, koska eihän naistä kohtaan voi käyttää fyysistä voimaa vallankin kun olen vahvempi kuin hän.
Useimmiten sitten aina kun tilanne karkasi tähän pisteeseen, loppuaikoina n. kolme neljä kertaa vuodessa, minä pelotin häntä enemmän kuin sillä että annoin takaisin, niin sillä että kun olin ärsytettynä saatoin huutaa kovalla äänellä tai lyödä vaikkapa nyrkin raivoissani oven läpi tai iskeä nyrkin betoniseinään.
Alkoholi oli AINA mukana kun näitä tapauksia sattui, luojan kiitos yhteiset lapsemme eivät useinkaan olleet kotona, vaan mummilla tai kyläilemässä jossain muualla kun äiti ja isi vähän ottivat mittaa toisistaan.
Nyt eron ollessa varma ja jo pitkän matkaa vireillä, sanoi ex-vaimoni minulle että hän tosiaan toivoo minun seuraavassa mahdollisessa suhteessa lyövän taas, silloin hän tietäisi että vika ei ollut hänessä.
Haluaisin palautetta eritoten miehiltä, koska minut on syyllistetty tämän avioeron jälkimainingeissa väkivaltaiseksi paskaksi yms., en puolustele itseäni ja tekemisiäni sen enempää, mutta väärin on kuitenkin oikeasti tälläisessa tilanteessa, ja näitä varmasti on muitakin, kaataa koko sopan sen fyysisesti vahvemman niskaan.
Moni varmaan vastaa että oli ihan oikein tuossa tilanteessa erotakkin, olen samaa mieltä mutta siitähän ei olekkaan tässä tarinassa kyse.
Tapasin siis tulevan vaimoni reilu kaksitoista vuotta sitten, hän oli vasta vähän aikaa, eli n.6kk. aiemmin lopettanut suhteensa edelliseen avomieheensä, joka oli väkivaltainen, ainakin ex-vaimoni kertoman mukaan ja tästä suhteesta heillä oli n. neljä vuotias tytär.
Me ihastuimme, luulen niin ihan oikeasti että myös rakastuimme ja löimme hynttyyt yhteen melkomoisen pian tapaamisemme jälkeen, tarkoittaa käytännössä sitä että muutin hänen asuntoonsa ja ryhdyin "leikkimään" kotia heidän kanssaan.
Suhteemme ei ollut vanhentunut puolta vuottakaan kun meidän molempien ollessa kännäämässä kavereiden kanssa ulkona sain ensimmäisen kerran riidan päätteeksi ns. turpaani, eli aamulla oli kasvot raavittu kuin olisi tiikeri käynyt kimppuun.
Vastaavanlaisia rähinöitä tapahtui pikkuhiljaa tasaisin välein.
Eräänä kertana kun riita taas äityi siihen pisteeseen että minuun taas käytiin käsiksi, en enää ottanutkaan iskuja ja kynsimistä vastaan, vaan löin litsarin takaisin ja pidin hänet vahvempi ja isompi kun olin, melko rajusti irti itsestäni.
Tämän jälkeen joka kerta kun minuun käytiin käsiksi, tai minut provosoitiin mukaan riitaan, käytin aina fyysistä voimaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että en koskaan piessyt häntä, vaan saatoin antaa ihan oikeasti iskun iskusta, koko ajan tietäen että hän on heikompi kuin minä, enkä lyönyt häntä niinkuin tappelussa mies miestä vastaan, mutta en enää ollut se passiivinen herrasmies joka fleguna ottaa vastaan iskut, koska eihän naistä kohtaan voi käyttää fyysistä voimaa vallankin kun olen vahvempi kuin hän.
Useimmiten sitten aina kun tilanne karkasi tähän pisteeseen, loppuaikoina n. kolme neljä kertaa vuodessa, minä pelotin häntä enemmän kuin sillä että annoin takaisin, niin sillä että kun olin ärsytettynä saatoin huutaa kovalla äänellä tai lyödä vaikkapa nyrkin raivoissani oven läpi tai iskeä nyrkin betoniseinään.
Alkoholi oli AINA mukana kun näitä tapauksia sattui, luojan kiitos yhteiset lapsemme eivät useinkaan olleet kotona, vaan mummilla tai kyläilemässä jossain muualla kun äiti ja isi vähän ottivat mittaa toisistaan.
Nyt eron ollessa varma ja jo pitkän matkaa vireillä, sanoi ex-vaimoni minulle että hän tosiaan toivoo minun seuraavassa mahdollisessa suhteessa lyövän taas, silloin hän tietäisi että vika ei ollut hänessä.
Haluaisin palautetta eritoten miehiltä, koska minut on syyllistetty tämän avioeron jälkimainingeissa väkivaltaiseksi paskaksi yms., en puolustele itseäni ja tekemisiäni sen enempää, mutta väärin on kuitenkin oikeasti tälläisessa tilanteessa, ja näitä varmasti on muitakin, kaataa koko sopan sen fyysisesti vahvemman niskaan.
Vastaukset 17
Vanhimmat
lainkaan tuollaisessa suhteessa?
Miksi olla lainkaan tuollaisessa suhteessa?
Miksi edes vaivaudut neropatti kommentoimaan noin viisaita.
Olet toiminut olosuhteisiin nähden tyydyttävästi, joskin parasta olisi ollut vaimosi päälle käymisen jälkeen ottaa aikalisä eli muuttaa pois yhteisestä kodistanne. Erossa olonne aikana vaatimus vaimon terapiaan menosta yhteiselämänne jatkumisen ehdoksi. Ensimmäistä kimppuun käymistä seuraa yleensä aina jatkoa - siksi radikaalit keinot olisivat parhaita väkivaltaisuustapauksissa. Sinä jäit ja väkivaltaisuus jatkui.
Sinun on nyt vain syytä varoa, ettet "sorru" enää väkivaltaiseen suhteeseen!
Saman neuvon olisin antanut, vaikka olisit nainen.
Jos oma käytöksesi huolestuttaa sinua ja epäilet, ettet osaisi enää toimia ilman joko elottomaan tai elolliseen kohdistuvaa nyrkin iskua riitatilanteissa, kannattaisi miettiä asioiden selvittämistä terapian keinoin.
Sama tilanne oli vuosikausia.Muijalla oli exänsä kanssa väkivaltainen suhde.Siirsi myösväkivallan seuraavaan suhteesee.
Vähän väliä oli kylkiluut multa murtuneet,leukaluutkin murtu alkoi vielä rajottaan menemisiäni ja haki jopa pois kavereilta.lenkille mennessäni hän seuras autolla perässä, siis hirveen mustasukkainenkin vielä oli.
Pikkuhiljaa totuin ja aloin pitämään sitä jopa normaalina.Itse en kertaakaan lyönyt tai käyttänyt väkivaltaa.viimein sain tarpeekseni ja otin avioeron ja muutin muualle.toipuminen ko.suhteesta on vienyt vuosia eikä vieläkään ole luottamusta naisiin.Alussa tuli jokin koston himo ja katkeruus ja aloin leikkiin naisten tunteilla varmaan kohottaakseni omaa itsetuntoa.
Vaihdoin naista viikottain kun paitaa vaikka oli monta tosihyvääkin ehdokasta ja naiset olisivat olleet tosissaan mutten pystynyt sitoutumaan.No nykyisin olen jotenkuten jo tasapainossa itseni ja ympäristön kanssa mutta vieläkin jos on mustasukkaisuutta, väkivaltaa ym en jatka sen pitempään sitä suhdetta.Ei kannata jäädä millään perusteella väkivaltaiseen suhteeseen oli sitten mies tai nainen. sillä parisuhteeseen ei kuulu väkivalta.Riidat tietysti kuuluvat kaikkiin ihmissuhteisiin ja omat mielipiteet mutta new täytyy ratkaista sivistyneesti. tahtoisin kommentteja väkivaltaa harrastavilta naisilta miksi pinna palaa. se on henkisen kasvun paikka
on tunne-elämältään sairas. Mieheni eli edellisessä suhteessa samanlaisen naisen kanssa. Kännissä aina päälle.. Nainen oli suhteen alussa kertonut, että edellinen avopuolisonsa oli todella väkivaltainen, ja mieheni tietysti sääli naista. Vaan kas kummaa, tässä suhteessa sama meno jatkui. Mies oli monesti nukkumassa kun nainen tuli kännissä kotiin, suoraan huutaen sänkyyn, repi hiuksista, löi ym. Jossain vaiheessa mies provosoitui myös ja antoi takaisin. Seuraavana aamuna nainen oli todella tyytyväinen, marttyyri-roolissaan. Näin jatkui 3 vuotta, vihdoin mies tajusi että täytyy lähteä. Olen nyt ollut tämän miehen kanssa 4 vuotta saman katon alla. Koskaan ei ole ollut väkivaltaisuutta suhteessamme. Mieheni ex-puolisolla taasen on ollut "väkivaltaisia" miehiä. Olemme kuulleet näistä mieheni tyttäreltä joka asuu äitinsä kanssa. Kylkiluut ovat olleet naisella poikki (käveli parkkipaikalla auton sivupeiliä päin! Kertoi miehelleni..) Miehiä on kokeiltu, ja kas kummaa, aina ovat aggressiivisia.
Naisen omat vanhemmat ovat olleet väkivaltaisia suhteessaan, samoin naisen siskon liitossa on samat ongelmat.
Olenkin sitä mieltä, että osin nämä asiat juurtavat lapsuuteen. On kasvettu siihen että tämä on normaalia käytöstä suhteessa. Ja olen täysin varma, että tällainen päällekäyminen ja turpiin ottamisen tarve antaa naiselle sairaalloista mielihyvää. Kun häntä on lyöty, saa hän osakseen ymmärrystä, huolehtimista, sääliä, onnettoman marttyyrin maineen. Tällä tavoin pystyy alistamaan tavallaan miestä suhteessa; sinä, iso mies lyöt heikkoa naista.. Siis täydellistä marttyyrisyyttä. Aina tarpeen tullen voi heittää tämän miehen silmille ja nostaa omia osakkeitaan.
Lähde ihmeessä pois suhteesta. Ja olen aivan varma, että kun puolisosi löytää uuden miehen on hänkin pian "väkivaltainen" mies.
Olen todellakin lähtenyt pois suhteesta, minä hain eroa.
Sen verran siitä exän kotioloista että appiukko vainaa oli tosi kiltti mies eikä exän lapsuudessa ollut kotona väkivaltaa, malli ei ole sieltä peräisin.
Olin kyllä itse jo n.puoli vuotta eroa tehnyt itselleni sen selväksi että vaikka nainen kuinka yritti provosoida minua, tungin kädet syvälle taskuun ja käännyin 180 astetta ja painuin vaikka lähi-pubiin tai kaverin luo. Tämä ärsytti naistani ylikaiken ja hän tunsi hirveää vihaa minua kohtaan kun en enää läiskässytkään, meteliä minusta kyllä lähti toisinaan mutta en kajonnutkaan häneen enää ja se tosiaan sai hänet raivoihinsa.
Ei muuta mutta tästähän on mukava lähteä jatkamaan tulevaisuutta "puhtaalta pöydältä", leima kun on jo lyöty otsaan.
pahoillani, että tavallaan syytin kotioloja. Näinhän ei aina ole. Jostakin väkivalta alkaa. Ja olen todella pahoillani siitä leimasta jonka olet saanut. Nainen on päässyt päämääräänsä, hänellä on valta. Sinä olet hänen alapuolellaan, hän on viaton uhri ja sinä kauhea paskiainen. Voi ihme miten paljon hän on joutunut kärsimäänkään. Ja kyllä hän varmasti muistaakin kertoa asiasta eteenpäin..ja saada sympatiaa. Tämä maailma on joskus niin sairas!! On niin kovin vaikea lohduttaa jollakin tavalla sinua. Tiedän, leima on ja pysyy. Mutta kun joskus löydät terveen naisen rinnallesi, niin on varmasti upeaa huomata millainen auvo onkaan elää normaalissa ihmissuhteessa. Ja usko pois, kun exäsi löytää uuden ja meno jatkuu entisellään, ihmiset alkavat pikkuhiljaa ymmärtämään mistä asiassa oikeasti on kyse..
Se on totta mitä kirjoitit siitä maailman sairaudesta.
Exä on jo tosiaankin kertonut eteenpäin uusille tuttavuuksillensa minun "väkivaltaisuudestani", sen olen saanut kuulla toisen käden tietona.
On kuitenkin muutamia lähipiirin ystäviä ja yhteisiä tuttuja jotka tietävät mitallin molemman puolen, ehkäpä he, tai ei edes ehkäpä, vaan tiedän heidän tarpeen vaatiessa (jos vielä joskus löytyy se minun naiseni) antavan sen ulkopuolisen näkemysen asian tiimoilta. Se ei minua puhdista, mutta ehkä antaa sen toisen perskektiivin asiaan.
Tässä meidän menneessä suhteessa vaan kulminoituu se kuinka kaksi ihmistä kuitenkin saattaa elää yhteiseloa melko pitkänkin ajan ja se mikä ei ole tervettä rupeaa tuntumaan asiaankuuluvalta.
Kuten kirjoitin alussa me tosiaankin rakastuimme toisiimme ja meillä oli oikeasti helvetin kivaa keskenämme melkein koko suhteen ajan, seksi toimi, yhteinen kieli löytyi, huumori pelasi yms., vaan annappa olla kun otimme maljaa ja sitä tuli kuitenkin otettua, ehkäpä se johtui juuri siitä että sisällämme molemmat tunsimme sen että kaikki ei ole niinkuin pitäisi, siinä vaiheessa oli kaikki edellytykset vaikka mihin. Myös se että tämä kiinnikäyminen ei ollut viikottaista vaan se tilanne aina riistäytyi tasaisin kolmen-neljän kuukauden välein, oli juuri sitä ennalta odotettavaa "normaali rutiinia" meidän suhteessamme.
Ihme että olette hengissä. Viina pois...jos
se ei onnistu kannattaisi asua eri kaupungeissa.
Vikaa on teissä molemmissa.Väkivaltainen ihminen
on aina vaarallinen yhteiskunnassa. Kääntykää
ammattiauttajien puoleen. Mitalin molemnmat puolet ovat tummia.
Itselläni oli aikonaan vastaavanlainen liitto joka aikoinaan purkautui siksi että en enää jaksanut ottaa "turpaani" vaimoltani.
Toimin noissa päällekäyntitilanteissa niin että sidoin hänet lattialle ja päästin irti kunnes oli hieman rauhoittunut, hänen raivarinsa oli todella mieltäkääntävää seurattavaa, ihmettelen vieläkin toisinaan kuinka ihminen voi menettää itsehillintänsä niin perusteellisesti, hän oli noissa tilanteissa aivan kuin joku viidakon villipeto.
Omaan nuoruuteeni harrastuksiini kuului monikin kamppailulaji, onneksi kuitenkin olen sellainen isokokoinen mutta hyvätapainen, monesti olen miettinyt sitä miten olisi käynyt jos olisin ollut kyvytön puolustamaan itseäni hänen hyökkäyksiltään, usein aseena oli keittiöveitset, vasara jne.
Sinun virheesi taitaa olla se että prvosoiduit, ja löit, muista kuitenkin että kun kyse on naisista, niin se että sinut on haukuttu paskaksi, sinut olisi haukuttu paskaksi joka tapauksessa olit sitten lyönyt tai et!
meillä myös näin, että kun otamme alkoholia niin varsinkin mieheni muuttuu aiva toiseksi ihmiseksi. varsinaista pieksämistä EI ole ollut. mieheni saattaa lyödä nyrkkiä tai puukkoa pöytään, rikkoa tavaroita jne. hänen silmänsäkin muuttuvat ihan kumman näköisiksi, ja joskus pelkäänkin häntä. joskus hän on minua hiuksista repinyt ja kovakouraisesti retuuttanut, mutta ei onneksi muuta. itse olen myös jonkun kerran läimäissyt (jos en ole vielä pelännyt niin paljoa), hävettää jo tuon sanominenkin. mutta mielestäni en kyllä koskaan provosoi miestä väkivaltaan.. hänen luonteensa on tuollainen äkkipikainen ja riitaa haastava. olen joskus tosi ärsyyntynyt hänen käytöksestään, joskus taas pelkään. mielipiteitä, mitä pitäisi tällaiselle suhteelle tehdä?
Minäkin olen äkkipikainen, kun suutun saatan näyttää pelottavalta tms., en kuitenkaan ainakaan tunnusta (pitäisi tietysti kuuulla se toisen osapuolen versio asiata) että minä olisin lähtenyt lyömään jotain itseäni heikompaa ihmistä todistaakseni oman "voimani".
Täältä katsottuna, nyt kun olen ihan oikeasti viisaampi, teidän tulisi hakea ulkopuolista apua tilanteeseenne, se ei muuten, olen siitä aivan varma, pitkällä juoksulla tule toimimaan.
En todellakaan halua masentaa sinua tai saada sinua heittämään kirvestä kaivoon, se vaan on niin että väkivalta ei kuulu parisuhteeseen missään muodossa.
Meidän virheemme oli se että kun kuitenkin meni pääsääntöisesti hyvin, ainakin ulkoisesti, emme tajunnet vuosiin että kaikki ei kuitenkaan ollut kohdallaan. Myös se että meillä meni arkisin hyvin ja homma toimi, sai meidät uskomaan että "näistä vastoinkäymisistä" huolimatta kyse oli vuosisadan rakkaustarinasta.
Jos rakastat miestäsi ja hän rakastaa sinua, asia on pakko nostaa pöydälle ja jos te molemmat olette valmiit hakemaan apua, toivotan teille vilpittömästi onnea matkaan.
ESTÄ vain naisen rähinöinti, ottamalla käsistä kiinni ja sanomalla "nyt rauhoitutaan" tms. Älä lyö takaisin.
noin, hyvä Sanna. Tuo ehdotuksesi toimii varmasti uhmaikäisen lapsen kanssa, mutta sairasta mielihyvää hakeva humalainen nainen ei tuosta tokene. Hänen määränpäänsä on saada osakseen väkivaltaa. Tällä asialla hän pystyy myöhemmin alistamaan miestä, ja saa itselleen uhrin ja marttyyrin osan. Tämä vaan on ihan totta. Puhumme nyt sairaalla ja epänormaalilla tavoin väkivaltaa hyväksikäyttävästä naisesta. Emme mistään menkkojen aiheuttamasta raivarista..
Ymmärrän tilanteesi. Olen itse ollut tuollainen nainen. Käytökseni syyt on ruodittu vereslihalle: en osannut puhua, eikä osannut mieskään. Väärinymmärrystilanteessa aloin huutaa, kiukutella, vittuilla. Eli jos minulle tuli todella paha olo kun ymmärsin jonkun asian tai tilanteen väärin, niin hyökkäsin sen sijaan että olisin selvittänyt miten asia on. Siis aloin vittuilla ja haastaa riitaa. (Nämä siis kun oli nautittu alkoholia, eikä välttämättä edes paljon, mutta selvin päin emme ole tapelleet). Mies vastasi samalla mitalla ja provosoi minua vielä pahempaan käytökseen. Vaikka paras tapa olisikin ollut ottaa minut syliin ja selvittää asia. Minä olin kuitenkin se heikompi osapuoli joka kaiken aloitti. Olin niin heikko, että kun sanat eivät riittäneet pahoittamaan toisen mieltä, heitin yleensä jollain esineellä. Tyynyllä, lehdillä jne. jollain kuitenkin mikä periaatteessa ei satuta. Siitä mies raivostui ja kävi kovakouraisesti käsiksi, jolloin puolustauduin hakkaamalla ja potkimalla, jonka mies kuittasi vielä voimakkaammalla pahoinpitelyllä. Yleensä se olinkin minä joka oli silmät mustina, mustelmilla ja kerran murtui käsi. Jos miehellä oli joku pieni rupi jossain, hän kyllä jaksoi muistuttaa että minä olen kaistapää.
Mietinkin usein, että olenko minä tosiaan syyllinen kun ymmärrän asiat väärin, vai aiheuttiko mies tarkoituksella nämä väärinymmärrykset. Joka tapauksessa tappelut loppuivat vasta kun ilmeisesti tunteeni miestä kohtaan viilenivät enkä enää reagoinut väärinymmärryksiin. Nykyään en enää ala tivaamaan, en hermostu. En myöskään ole opetellut "puhumaan asioista" ja selvittämään niitä, vaan annan olla. Se tulee ajoittain ilmi että olen ehkä käsittänyt jonkun asian väärin, mutta mies ei siitä tunnu välittävän.
Nykyään suhteemme on väkivallaton. Pidän miestäni jonkinverran epäluotettavana, mutta en enää pyydä enkä vaadi häneltä rehellisyyttä ja vilpittömyyttä. Meillä menee muuten hyvin. Huomioimme toisiamme, osoitamme kiintymystä, seksissä ei ole valittamista, se on jopa nautittavaa. En näe syytä eroon, ihan jo lapsen takia. Luulen, että miehelläni on toinen nainen jossain määrin (ei ainakaan kovin aktiivinen suhde), ja jos hän joskus haluaa eron tai jos tuo toinen suhde tulee ilmi, niin sitten minä haluan eron. Sitä ennen jatkamme näin. Enää en ala kyseenalaistamaan hänen sanojaan ja tekojaan, sillä ne johtavat tappeluun. Se on nähty aivan liian usein. Enää en anna tunteilleni valtaa.
Sitä, miksi juuri hän on aiheuttanut näin voimakkaat tunteenpurkaukset onkin käsittämätön juttu. Ennen häntä elin 6 vuotta miehen kanssa, joka valehteli ja petti, mutta se ei tuntunut miltään. Niin petin minäkin. Samoin oli kaksi lyhyempää suhdetta ennen häntä. Sen sijaan ensimmäinen poikaystäväni kun olin 17v ja kundi 20v., hän oli väkivaltainen. Mustasukkainen, joka humalapäissään alkoi rähistä ja syytellä mitä ihmeellisimmistä asioista, ja lopulta alkoi lyödä. Tätä tapahtui tosin vain pari kertaa ja sitten jätin hänet. En osannut lyödä takaisin. Ehkä hän sai itsetuntoni jollain tavalla maihin, enkä sittemmin uskaltanut rakastua edes, ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. Ehkä heikko itsetuntoni teki minusta haavoittuvaisen ja pelkäsin että hän loukkaa minua. Ehkä ja ehkä... nyt asiat ovat joka tapauksessa saatu raiteilleen.
Lukaisin muiden kirjoituksia ja lisään vielä pari juttua. En ole koskaan paljastanut että mieheni on aiheuttanut yhtään vammaa minussa. Olen jäänyt sairaslomalle töistä kun vammat näkyivät päällepäin. Kavereitani en tavannut, mutta miehen sukulaisia kyllä ja heille mies kertoi vammoistani että olen ne itse aiheuttanut. Siitä olemme myös yksimielisiä. Miehellä nyt ei mitään näkyvää ole ollutkaan, eikä siis seliteltävää. Olen tuntenut hirvittäviä morkkiksia käytöksestäni. Harkitsin usein hakevani lääkäriltä rauhoittavia etten hermostuisi kun mies puhuu asioita ristiin tekojensa kanssa, mutta eivätpä ne olisi auttaneet kun tilanne on päällä, alkoholista puhumattakaan... En koskaan annan itselleni anteeksi, että rakastuin ja luotin tuohon mieheen. Koska luotin hänen vilpittömyyteensä, raivostuin kun huomasin että hän olikin valehdellut. Tein itsestäni siis naurettavan idiootin kun luotin häneen. Enää siis en enää välitä onko luotettava vai ei. Hoidan osuuteni kotona ja suhteessa, enkä haikaile kunnollisen miehen perään. Sellaista kohdalleni ei enää osu. Miestä, jonka rakkauteen voi luottaa. Parempi niin, en minäkään käyttäydy aggressiivisesti.