Täällä on nyt paljon puhuttu lapsista ja tuli mieleen jatkokysymyksenä, että miten suhtautuisit kumppanin lapsiin? Mitkä tekijät vaikuttavat näkemykseesi tässä asiassa? Onko esim lasten iällä tai lukumäärällä merkitystä?
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 84
Vanhimmat
No jos niin sekaisin vielä menisin, että mahdollisen eron jälkeen pariutuisin vielä, niin ehkä jopa mielummin haluaisinkin äiti-ihmisen, kun lapsetonta. Miksi, mulla on lapsia ja ihan sama minkä ikäisiä kummankin lapset olisi, koen jotenkin jakavani enemmän ihmisen kanssa, joka on ns. samalla viivalla tässä asiassa.
Jolle ei tarvitse selittää miksi ne lapset on yhä ne tärkeimmät vielä aikuisinakin.
Hyvin perusteltu.
Koen myös tärkeäksi sen, että kumppani ymmärtää vanhemmuuden tärkeyden, oli hänellä itsellään lapsia tai ei. En voisi olla ihmisen kanssa, joka ei kunnioittaisi äitiyttäni.
Jeps. Omalla kohdallani se, että ovat tärkeimpiä aikuisenakin menee sen ohi kunnioittaako vai ei. Mutta valitsen aina lapseni ennen ketään muuta.
Siksi kuvittelen, että ihminen jolla on lapsia saattaa sisäistää paremmin ehdottomuuteni.
Tuo juuri on tärkeää, että toinen ymmärtää selittämättäkin, miksi sellaista aikaa elämässä ei tule, että lapset lakkaisivat olemasta tärkeämpiä kuin mikään muu.
Ei sitä kyllä kaikki vanhemmatkaan aina ymmärrä, mutta optimismi jollassa on hyvä olla. 😄
Aikuiset lapset, kumppani haluaa olla ykkönen. Tottakai onkin ykkönen mitä tulee parisuhteeseen, muttei ikinä voi syrjäyttää lapsia. Jos lapset on valittava syystä tai toisesta, valinta on helppo.
Totta. On itseasiassa yllättävänkin paljon sellaisia, jotka ajattelevat lasten tulevan vasta parisuhteen jälkeen.
Lapset eivät tietysti voi korvata parisuhdetta eivätkä koskaan voi täyttää sitä osaa elämässä, mikä liittyy romanttisiin ja eroottisen tarpeisiin. Lapset silti tulee aina ensin.
En edes haluaisi miestä, joka asettaisi minut lastensa edelle. Se ei tarjoita, ettenkö haluaisi olla miehelle tärkeä ja tietysti lastenkin suhteen täytyy säilyä tietynlainen tervehenkisyys, mutta jos mies on isä, on tärkeää, että hän on sitä täysillä.
Minulla on omassa lähipiirissä tuosta karu esimerkki, kun mies/isä asettaa vaimonsa lapsensa edelle.
Ei ymmärtänyt tuo mies noina vuosinaan, että esimerkiksi omien vanhuuspäiviensä kannalta olisi ollut tärkeämpää panostaa jälkipolveen kuin vaimoon.
Ja minusta tämä on muutenkin enemmän miesten ongelma, että se oma rakas on rakkaampi kuin lapset.
-keinovaginamies-
Hahahaa!
Sinä et millään voi olla oikea äiti!
Niin minustakin, miehissä on niitä jotka ei siihen lapseen sitoudu yhtä epätoivoisesti tai vakaasti, kun naiseen. Outo juttu mutta havaittu.
Tiedän myös joitain tapauksia, missä nimenomaan isä on asettanut uuden puolisonsa lasten edelle. Muuttanut kauas lapsistaan ja laittanut käytännössä välit poikki lapsiin, jotta voi keskittyä uuteen suhteeseen..
En voisi kunnioittaa tuollaista miestä enkä todellakaan olla suhteessa sellaisen kanssa.
Tuossa tapauksessa ei ollut kyse uudesta kumppanista, vaan ihan siitä entisestä samasta, hieman muuttuneessa tilanteessa.
Mutta ei se asiaa muuksi muuta. Panokset ja arvotus oli väärin asetettu. Nyt tuo mies maksaa siitä loppuelämänsä hintaa - yksinäisyydessään.
-keinovaginamies-
Vaikea ymmärtää tuota. Minulle oma lapsi on niin itsestäänselvästi niin tärkeä, etten koskaan asettaisi häntä kakkossijalle.
Joistain virheistään joutuu maksamaan lopun elämää, niin surulliselta kuin se kuulostaakin.
Tiedän vanhempia, joilla lapset eivät todellakaan mene ensimmäisiksi ja jokin oleellinen siitä asemasta puuttuu. Ja tiedän lapsettomia, jotka ovat todella hyviä lasten (ja ihmisten) kanssa ja ymmärtävät muutenkin enemmän kuin jotkut sukusolujaan yhdistämään onnistuneet henkilöt.
Siksi tuo kriteeri ei merkitse mulle mitään.
Hrrrr 🦝
Tiedän minäkin. Mutta ideaalia olisi, että lapset menee ensimmäisiksi arvomaailmassani. Ja kokemukseni mukaan parhaiten tämän on vastaanottaneet ne joilla lapsia itselläänkin on.
Ja yleensähän aikuisia lapsia ei tarvitse kantaa, vaan pätjäävät itse. Mutta voi tulla myös tilanteita kuten sairaus, onnettomuus tms. mikä laittaa jälkeläisen asemaan, tarvitsen jälleen vanhempiani. Silloin mulle olis kyllä turha kenenkään sanoa, et auta kun meillä on tää oma parisuhde se tärkein.
Jos se on tärkeä, myös minä ja mun lapsien hyvinvointi on tärkeä.
Haen tässä tätä, tilanteet voi muuttua. Kumppanin tulee ymmärtää tämä. En välttämättä ole ikuisesti kainalossa ensimmäisenä enkä ehkä viimeisenäkään.
Ajattelen tuon asian erilailla. Kuten tuolla alempana kirjoitin, niin tärkeys on lomittaista. En usko, että sinäkään jättäisit kuolevan ystäväsi sovittua viimeistä tapaamista väliin, jos lapsesi pyytäisi sinua samaan aikaan makutuomariksi vaatekaupoille.
Jos ihmisillä ihan oikeasti menee aina lapset etusijalle, siitä kärsii niin lapset kuin muutkin ihmiset. Ja itse elää vain lastensa kautta.
Jotenkin nää keskustelut jää aina kiillottamaan pyhää ja uhrautuvaa äitimyyttiä, eikä kukaan uskalla sanoa että todellisuus ei ole sitä, jos se on terveellä pohjalla.
Hrrrr 🦝
No en toki. Mutten myöskään jättäisi kumppania yksin ellei lapsi ihan oikeasti tarvitse minua. Ajattelin ettei ääriesimerkkejä kaivata.
Kun on elänyt yhtä kivisen tien mitä minä, ymmärtää miksi mun asenne on tämä. Lasta ei jätetä. Omilta vanhemmilta saatu malli rakkaudesta, ei mikään äitimyytti.
Ja en ole kyllä niitä ihmisiäkään, jotka kumppanin ekana heivaa. Mä heivaan kaikki muut ihmiset elämästäni mielummin kun ne joita rakastan. Mun rakkaus on ehkä intensiivistä, huvittavaakin toisista mutta se kertoo musta sen etten ole huithapeli.
Kaverin kanssa voi olla helppoa, kumppanin kanssa vaikeaa ja yhä silti mä valitsen sen kumppanin, en kaveria. Esimerkkinä vaan.
Mä taas luulen, että ihmisiä karhistaa juurikin nuo ääritapaukset. Ei ne normaalit elämän tilanteet.
Yksi entinen kaverini jätti aina kaikki menosuunnitelmat muiden kanssa väliin, jos joku lapsistaan ilmoitti tulevansa käymään. Sen ymmärtäisi, jos tapaisivat harvoin, mutta kun asuivat suht lähekkäin ja tapasivat usein muutenkin. Ja jää vaikka konserttiliput käyttämättä sen vuoksi.
Joiltakin ihan oikeasti puuttuu suhteellisuudentaju tuosta tärkeysjärjestyksestä. Minä näen aina ensin sen ääripään, kun puhutaan tärkeysjärjestyksestä. Olisi parempi, kun saisi joitain esimerkkejä, missä se tärkeysjärjestys muodostuu.
Hrrrr 🦝
Nojuu, aina voi mennä äärimmäisyyksiin. Kyllä mä nyt sovitut asiat teen jollei toisella ole oikeasti hätä. Ja mikään kauppa tms. reissu ei ole mun mittapuulla hätä.
Sen verran särmä olen, etten mä kavereitani jallita. Sovitut tehdään.
Ihan ehdin jo unohtaa.. entisellä kaverillani tärkeysjärjestyksen yläpäässä oli myös tolkuton juopottelu. Ja sen piilottelu lapsiltaan 😄
Hrrrr 🦝
Mutta sitten voi tulla, kuten mulla on nyt pari päivää ollut. Että sovitaan jotain, mutta olosuhteet siellä toisella muuttuu jolloin mun on vaan pakko mukautua. Ei itsepäisesti mennä ovista läpi, mä tulin nyt vaihtaa renkaat rai nyt tehään tää homma heti, kun mä olen valmis. Kun toinen ei ole. Sitten mä venaan.
Huono huvi. 😑
Tosiaan ihan yhtälailla toiseen suuntaan. Pahaa ajattelisin, jollei omista jälkeläisistään huolehtisi, jos apua pyytävät vaikka sairauden vuoksi. Tuollaisenkin tapauksen tiedän.
Hrrrr 🦝
Nojuu, kyllä se kylmältä ihmiseltä tuntuu sellainen. Ja onkin eikä vaan tunnu.
Sitähän ei tiedä, oliko kyse oikeasta syystä vai pikemmin "kätevästä tekosyystä" laistaa asiasta, joka ei ehkä hirveästi napannut. Esimerkiksi oma äitini harrastaa todella usein juurikin noita käteviä tekosyitä.
Lähtökohtaisesti varmaan pitäisin ihan ihmisinä.
Tuossa teoreettisessa tapauksessa koettaisi varmasti vähän tutustua ko. tapauksiin, jotta tietäisi miten toimia siinä ympäristössä noiden yksilöiden kanssa.
Ihan vauva- / pikkulapsiarkeen en kyllä alkaisi sotkeutumaan. Pari kertaa historiassa olen saanut lähestymisyrityksiä pikkulapsiporukan naisvetäjältä ja joutunut toteamaan, että tuossa elämänvaiheessa naisen on parempi keskittyä lapsiinsa. Tosin en tiedä minkä örkin ovat sitten sinne raahanneet. Toivottavasti eivät minkäänlaista, tai sitten aiheesta kiinnostuneen pikkulasten isän.
-keinovaginamies-
Hienosti ajateltu tuo, että haluaisit tutustua lapsiin. He ovat jokainen omanlaisiaan, joten pääsisi itsekin helpommalla, kun oppisi tuntemaan heitä.
Pidän lapsista ja olen nauttinut ihan mielettömästi kaikesta siitä, mitä liittyy pikkulapsiaikaan, iltasaduista, puistoleikeistä, hippasista, iltapalahetkistä.. Mutta minullakin olisi korkea kynnys hypätä uudelleen pikkulapsiarkeen. Nykyään arki on niin paljon kevyempää ja seesteisempää teinin kanssa 😊
Se on kaikkien ihmisten kanssa niin, että kun vähän tuntee, tietää mistä naruista vedellä ja millä tavalla, jolloin yhteistyö sujuu paljon helpommin :)
Hyvin kasvatettu teinipoika on varmaan aika helppo. Mopoauto sille vaan alle, niin kyllä se lähtee kartsalle tyttöjen perään :))
-keinovaginamies-
Olet aivan oikeassa, ihkisten kanssa on helpompaa toimia, kun tuntee pelikenttää. Olet ilmeisesti hyödyntänyt tuota oppia joskus jossain 😄
Poikani on kyllä helppo tapaus ja olisi sitä todennäköisesti kumppanillenikin. Hän on fiksu, itseohjautuva nuori, joka osaa käyttäytyä. Olen päässyt aika helpolla hänen kanssaan, vaikka toki hän on edelleen teini ja osaa myös käyttäytyä kuin teini sille päälle sattuessaan 😊
Todetaan tuohon ykköskappaleeseen, että voihan sekin mahdollista olla ;)
-keinovaginamies-
Eli osuin oikeaan 😁
Hyvin viihdyn plssteb ja nuorten ksnddaxparhsrn päätä riippimTta
Nyt oli vähän mystinen viesti, mutta tulkitsen, että viihdyt lasten ja nuorten kanssa?
Lähtökohtaisesti en mitenkään sen ihmeemmin. Tilannehan on se, joka tuon ratkaiseen. Jos ei asuta yhdessä, niin ei lasten kanssa silloin välttämättä ole edes missään tekemisissä.
Itse ajattelen niin, että en minä kovin helposti ketään lapselleni esittele, joten pitäisin siksi hieman outona, jos heti pitäisi lasten kanssa alkaa aikaa viettämään.
En minäkään esittelisi lapselleni miestä kuin vasta sitten, kun olen tunnetasolla siinä pisteessä, että koen tilanteessa jatkuvuutta.
Minulle olisi oikeastaan hieman red flag se, jos toinen yrittäisi kovin nopeasti lapsiaan mulle esitellä. Tulisi nopeasti mieleen, että mitä siinä tavotellaan.
Totta. En minäkään heti haluaisi ottaa lapsia mukaan kuvioihin. Arvostan lasten osalta pysyvyyttä ja tasapainoista arkea ja mielestäni on syytä harkita tarjoin, milloin esittelee lapsille uuden ihmisen.
Ja niitäkin tässä maailmassa riittää, jotka etsivät käytännössä ilmaista lapsenvahtia niille lapsilleen, silloin kun heidän itse kuuluisi viettää aikaa näiden kanssa. Itselleni homma menee niin, että vaikka olisi jo vakava ja vakaa suhdekin, niin lasten vanhemmat hoitavat ne vanhempien hommat. Isä siis saisi ihan itse hoitaa lapsensa, jos siis sen ikäisiä olisivat, että hoitoa kaipaavat. Minä voin olla vakaa ja luotettava aikuinen, mutta huoltajaa en ala esittää.
Ajattelen myös niin, että lähtökohtaisesti lasten vanhemmat huolehtivat lapsistaan, ja vanhemman uusi puoliso on lapsille turvallinen aikuinen.
Itseni tuntien en silti osaisi olla mitenkään tyystin sivussa siinä mielessä, että pidän lapsista ja kyllä minä lapsille vaikka iltasatuja lukisin, pelaisin lautapelejä tms. ja touhuaisin kaikenlaista lasten iän mukaisesti tietty. Tekisin parhaani, että lapset kokisivat minut positiivisesti ja aina lasten ehdoilla edeten. Pysyisin kuitenkin omalla paikallani enkä koskaan yrittäisi tunkeutua sellaiselle alueelle, joka ei minulle kuuluisi.
Mä en ole erityisen äidillinen. Omani on poikkeus. Vaikka mä lapsista pidänkin, niin en sillä tasolla, että heidän peräänsä hössöttäisin. Inhosin hiekkalaatikoita jne. omakin muksuni kanssa. Ihan hiton tylsää touhua, minusta.
No mutta juu niitäkin on, jotka suurinpiirtein viikon tapailun jälkeen alkavat kysellä, että hakisitko lapseni päiväkodista, kun mulla on pitkä päivä. Ei kiitos.
Olen aina pitänyt lasten kanssa touhuilusta. Niin omani kuin muidenkin. Lähisuvussa kun oli pienempiä lapsia niin minä olin useimmiten se, joka meni lasten kanssa leikkipuistoon tai rannalle uimaan. Olen lukenut loputtomasti satuja ja pelaillut pelejä, leikkinyt metsissä rosvoa ja poliisia ja kiipeillyt lasten perässä kiipeilytelineillä. Parasta on se, kun lapsi osoittaa pienin teoin, että hänellä on hyvä ja turvallinen olla. Ottaa kädestä kiinni tai könyää kainaloon kuuntelemaan iltasatua.
Mutta vaikka minulle lasten kanssa oleminen on mieluisaa ja tekisin sitä kyllä kumppaninkin lasten kanssa, niin silti päävastuu on aina lasten omilla vanhemmilla. En minäkään oleta yhdenkään miehen alkavan isäksi minun lapselleni (hänellä on jo isä) tai huolehtivan hänestä kuten vanhempi huolehtii.
Tämä on taas se miten kukakin sen touhuilun määrittää. Kyllä minäkin olen pelannut lautapelejä ja videopelejä oman lapsen, siskon lasten ja ystävien lastenkin. Askarrellut, tehnyt erilaisia tiedeprojekteja, pyörinyt metsäretkillä tutkimassa luontoa. Se kuitenkin vaatii minulle se, että se touhu on mullekin mielekästä. Mitään tyhjänpäiväistä hiekkakakkujen lätkytystä en montaa minuuttia jaksa.
Tehän olette erinomaisia vanhempia ja hyvä niin! Todellisuudessa moni vanhempi uhraa jälkeläisensä uudelle parisuhteelle. Erityisesti naisten on vaikea hyväksyä että miehellä menisi lapset edelle. Tilastot on karuja. Ehkä naiset ei tajua tätä itsestään kuin vasta tositilanteessa.
Onhan sitä surullisen paljon tilanteita, joissa ei ole lainkaan ajateltu lasten etua. Lasten vaun oletetaan sopeutuvan mihin vain.
Enkä sano, etteikö vanhemmalla saisi olla suhdetta tai etteikö uurpehearki voisi toimia, mutta lasten etua ei saisi koskaan unohtaa.
Miten perusarvoa muka voisi olla hyväksymättä? Lapset menee edelle, mies tai nainen. Kellä ei mee, en rupeis.
Itselläni ei ole lapsia, joten mieluummin niin ettei miehelläkään ole. Kun on käsitellyt tämän seikan, että todennäköisesti jää lapsettomaksi, ei ole kovin halukas uhrautumaan uusperhekuvioon, jossa miehen lasten ja hänen exänsä aikataulut sanalisivat elämän. Eli mieluummin kahden rakkaudellista parisuhde-elämää, kuin äitipuolena tai isin uutena naisena.
Tuo on hyvä näkökulma aiheeseen. Uusperhearki saattaa olla monella tavalla haastavaa enkä itsekään sellaiseen kevyesti lähtisi, vaikka minullakin on lapsi.
Kahden aikuisen parisuhde ilman lapsia voi olla juuri se oikea vaihtoehto monelle.
Ymmärrä ja samalla en ymmärrä. Mä ymmärrän, että henkilö, joka ei pidä lapsista, ei halua lapsia elämäänsä. An sijaan tuo aikataulujuttu tuntuu minusta aina melko teennäiseltä perustelulta. Vaikeaa tästä maailmasta on löytää ihmistä, jolla on oma elämä, mutta ei lainkaan omia aikatauluja.
Kysehän ei ole siitä ettenkö olisi halunnut perustaa perhettä. Nyt vain ikä todennäköisesti sanelee sen ettei omia lapsia todennäköisesti tule olemaan.
Olen myöskin nähnyt kuinka helvetillisiä uusperhekuviot saattavat olla. Kahden aikuisen parisuhde kuulostaa kovin kuivahtaneelta ja juurikin miehenaikuiset lapset aiheuttaisivat mielikuvan isin uudesta naisesta. Pienempien taaperoiden kohdalla taasen lasten äiti eli miehen ex sanelisi oman osansa elämän rytmeistä.
Tietenkin jokaisella on aikataulunsa. pariskunnalla on kuitenkin vapautensa järkätä aikataulunsa keskenään mieleisiksiin.
Ihan alkuun voisi todeta useamman henkilökohtaisen kokemuksen otannalla että naisilla ei ollut ongelma se että miehellä on lapsia mutta muuri nousi pystyyn kun kerroin että olen lähivanhempi. En osaa asia selittää mutta ekana tuli mieleen aikataululliset haasteet mutta toisaalta kukaan ei kysynyt miten meillä tapaamiset on sovittu.
Lapsien määrällä ei ole juurikaan merkitystä vaan iälllä on suurempi painoarvo. Toki jos on enemmänkin lapsia niin todennäköisesti ikähaarukka on laajempi.
Lähtökohtaisesti toiveissa olisi että lapset olisivat samaa ikäluokkaa omien kanssa. Nyt ei niin merkitystä kun omat on jo mailmalla mutta kun olivat nuorempia niin ihan ekana olisin tutustunut niin että oltaisiin kaikki menty yhdessä esim syömään; eli eka kerta neutraalissa paikassa molempien lapset mukana.
Iällä on sellainen merkitys että jos on ensin tutustunut ja sitten tuleekin ero niin kovin nuori olisi alkanut ihmetellä ja huonossa tuurissa jopa alkanut syyttää itseään tilanteesta. Teinit ja vanhemmat lapset osaavat suhtautua eri tavalla asiaan.
Niin, se kiintymys siinä on se riskinsä aina. Muusta kun kaverin äiti tapaili miehiä ja yksi oli sitten vuosia siinä kuviossa, kunnes äiti pisti poikki. Mun kaveri oli silloin 13-14 ja otti todella raskaasti sen. Teiniydestä huolimatta. Hällä ei ollut ikinä isää kuin paperilla ja kaipasi kovasti tätä äidin exää isähahmona.
Siinä sitten oikeen kukaan muu mies ei viihtynytkään kovin kauaa kuvioissa. Jo siksi ettei kaveri siskonsa kanssa hyväksynyt ketään tuon isähahmon jälkeen.
No tiedän että lopulta hyväksyi jo 30 vuotta sitten. Ja kaverin äiti onkin ollut ja on yhä saman miehen kanssa.
Tuo on ehdottoman tärkeä asia huomioida, että lapset saattavat kiintyä kovastikin isän tai äidin uuteen puolisoon sekä näiden lapsiin. Saatetaan elää perheenä vuosikausia saman katon alla ja jos kaikki loppuu, ei pahimmassa tapauksessa mitään yhteyttä enää pidetä. Se saattaa olla lapsille äärimmäisen vaikea paikka sekä horjuttaa perusturvallisuuden tunnetta. Tämän takia yhteenmuuttoa ei koskaan pitäisi tehdä kevyin perustein.
Kukaan ei tietysti voi ennustaa tulevaa. Eroja tapahtuu ja kyllä niistä selvitä voi, mutta jos lapset ovat eläneet lapsuudessa esim neljässä eri perhemuodostelmassa, niin silloin on aikuisen syytä katsoa peiliin, että onko hän huomioinut yhtään lapsia päätöksissään.
Varsinkin jos kumppani on varattuviiden lapsen äiti niin en mitenkään. Pientä jännitystä elämään ja seksiä hain. Kusipää ämmä!
Kolmevitosella voi jo olla aikuiset lapset.
Keskustelusta on vähän unohtunut, että niistä lapsista tulee (toivottavasti) itsenäisiä aikuisia, jotka eivät todellakaan kaipaa vanhempiaan siihen omaan elämäänsä päsmäämään yhtään ylimääräistä.
Eikä vanhempien pidä lähteä hyppimän aikuisten lastensa pillin mukaan.
Vaan elää omaa elämäänsä.
Hrrrr 🦝
Lähipiirin tärkeysjärjestyksestä muutenkin... Se menee lomittain. Kaikki mahtuvat ykkösiksi ja kaikkien on välillä kestettävä sivuuttamista. Itsenkin on kestettävä, ettei voi hoitaa joka asiaa. Ja muistettava, että minullakin on oma yksityinen elämäni erillään heistä jokaisesta / ainakin vuorollaan.
Jos mua aletaan testailemaan omalla tärkeydellä, saattaa saada aika pikaisen palautteen. Oletukseni on, että aikuiset ovat aikuisia ja heidän tunne-elämänsä ja järkensä on sen verran kehittyneet ettei tarvitse vauvailla ja etsiä äitihahmoa.
Hrrrr 🦝
Eihän lapset (aikuiset tai nuoremmat) tietysti voi sanella vanhempansa elämää. Ajattelen niin, että tätä ei tapahdu kun vanhemman ja lasten välinen suhde on tervhenkinen. Tällöin asioista voidaan keskustella avoimesti, välit ovat lämpimät ja molemmin puolin kunnioitetaan toisten rajoja.
Ihmisiä kun ollaan, niin toki tilanteisiin saattaa liittyä esim mustasukkaisuuden tunteita tai muuta, mikä aiheuttaa kitkaa perhesuhteisiin. Silloin asioista pitäisi pystyä puhumaan ennen kuin ne kasvavat liian isoiksi.
Miten suhtautuisin kumppanin lapsiin?
En ole ihan varma käyttäytyisinkö kaverillisesti vai isällisesti, sekoitusta molemmista ajatusmaailmoista? Lapsen ikä vaikuttaa mahdolliseen käyttäytymiseen. Tuskin ottaisin roolia missä ajattelisin olevani oikeassa, en kertoisi ainoina oikeina malleja...miten tulisi käyttäytyä tai toimia.
Yhdellä sanalla kuvattuna, varmaan suojelevasti.
Antaisin kuitenkin oikealle isälle sen suuremman roolin, jonkinlaisena ohjaajana ja tukena voisi itsensä ajatella.
Tärkeää olisi myös se miten lapsi/lapset minuun suhtautuisivat.
Suhteiden tulisi olla tässä asiassa kitkattomia ja avoimia.
AV
Hyvä kommentti. Se tosiaan määrittää paljon, minkä ikäisiä laoset ovat ja miten he tilanteeseen suhtautuvat. Tämä määrittää sitä, muodostuuko suhteesta enemmän isällinen/äidillinen vai enemmän kaveripohjainen.
Lapset ovat itselleni niin tärkeitä, että olipa tilanne mikä hyvänsä, pyrkisin aina siihen, että lapsilla on tilanteessa hyvä olla. Toivoisin olevani heille henkilö, johon he kokisivat voivansa luottaa ja että he tietäisivät, etten ikinä tulisi heidän ja isänsä väliin.
No. Olisin aikuinen. En yrittäisi olla äiti, koska lapset tietävät "et ole minun äiti" ja aika alussa se on heille kerrottava, ettei pyrikään viemään äidin paikkaa. Samaa voi mies ajatella.
Ihmisillä nyt aikuistuttuaan ja erottuaan olla lapsia. Mitä minä sille voin.
Kasvattaminen kuuluu asiaan, mutta lapsen isää myötäillen, ellei ole väkivaltainen tms. Ja sehän päättyy sitten heti. Kenties huoli-ilmoitukseen.
Vilma
Tuo on todella tärkeää, ettei yritä viedä lasten vanhemman paikkaa vaan antaa lasten vanhempien olla vanhempia. Se tuntuu joskus ihmisiltä unohtuvan, kun olen lukenut tällaisista tilanteista jostain perheryhmistä.
Eihän lapsissa mitään vikaa ole. Saatan tehdä niille aamiaiset joskus ja laittaa kouluun tai johonkin, mutta koska eivät ole minun, en lähde vanhempainiltaan enkä lukisi mitään Vilmaa, vaikka omia olisivat. Ei sellaista ennenkään tarvittu. Ope laittakoon paperilapun, jos on asiaa.
Saattaa jopa olla että pidän oman asuntoni ja kaikkea, jos toinen on yh. Sehän ei silti suhdetta estä.
Mielestäni on fiksua säilyttää tietyt rajat siinä, mitkä asiat kuuluvat lasten vanhemmille. Eikä aina tarvitse muuttaa yhteen. Parisuhdetta voi ylläpitää vallan mainiosti myös omista kodeista käsin.
Miten niihin pitäs suhtautua se miksi mä en tapaile naista jolla on lapsi tai lapsia jonkun toisen kanssa on se että siinä on aina se eksä vinkumassa pillua kun ei keltään muulta saa
Ei se varmaankaan kaikissa tapauksissa noin mene. Se, että ihmisillä on yhteisiä lapsia edellisestä suhteesta, ei tarkoita, että heidän välillään olisi enää mitään seksuaalista kiinnostusta. Aika vinoutunut käsitys ihmissuhteista ja vanhemmuudesta.
Useimmiten tilanteeseen ei liity mitään tuollaista vaan vanhemmat keskittyvät lasten asioista huolehtimiseen.
En hyväksy muiden lapsia.
Ihan hyvin suhtaudun lapsiin jne ei ole ongelmaa.
Ihmisinä.
Se miten se kumppani kohtelee omia lapsiaan, määrittelee onko hän minun kumppani. Jos on, niin silloin hän kohtelee heitä rakastavasti ja minun ei tarvitse sitä sen kummallisemmin miettiä, vaan pitää heitä ihmisinä, kuten muitakin.
Vanhemmuus ei sinäällään pitäisi olla mikään yli-inhimillinen asema, että se tekisi ihmisestä sen erikoisemman kuin mitä on.
Enpä usko itselläni olevan suuriakaan ongelmia siihen miten suhtaudun heihin, suurempi ongelma tulee olemaan luultavasti se miten he suhtautuvat piiriin pyrkivään muukalaiseen.
Kenenkään isukiksi en lähde tunkemaan, lapsilla on jo isä...biologinen ainakin.
Otaksun myös että jos nyt vahingossa johonkuhun tutustun niin mukelot alkavat olla iältään niinsanotusti itsehuoltavaa ikäluokkaa vähintäänkin...
Lasten reaktiot voivat vaihdella melkoisesti tilanteesta ja lasten luonteesta/temperamentista riippuen. Eräs tuttuni kertoi, että hänen esiteini-ikäisellä pojallaan oli vaikeuksia alkuun hyväksyä sitä, että äidillä oli uusi miesystävä (vanhempien erosta tässä vaiheessa oli vuosia aikaa), mutta hiljalleen tilanne parani. Tuttuni tuolloin jo täysi-ikäiset tyttäret taas hyväksyivät tilanteen ollen enemmänkin iloisia äitinsä puolesta.
Esi-teini on kovin nuori ja saattaa kokea tilanteen juurikin niin, että joku ventovieras on tunkemassa hänen isänsä/äitinsä paikalle ja tällöin on todella tärkeää, että aikuiset osaavat hoitaa tilanteen niin, että lapsi saa tuntea, että hänen molemmat vanhempansa ovat edelleen siinä eikä kukaan ole heidän paikkaa ottamassa.
Omallakin kohdalla todennäköisintä olisi, että miehen lapset ovat jo vähintäänkin pikkulapsi-iästä yli ja se sopisi itsellenikin, sillä vaikka pukkulapsiaika oli ihanaa, nautin suunnattomasti tästä, kun lapsi on jo teini-ikäinen. Arki on niin paljon kepeämpää 😊
Tästä on periaatteessa kokemusta itsellä avioerolapsena ja uusioperheen jäsenenä. Siinä vain sattui käymään niin että isäpuoli alkoi katsomaan kieroon liiton mukana tullutta elättiä siinä vaiheessa kun liitto alkoi rakoilelmaan.
Vaan ystäviä ollaan tänä päivänä, että siinä mielessä kaikki ok.
Kyllähän keski-iässä monilla on jo aikuiset lapset, eikä näinollen pyöri jatkuvasti huollettavina. Tietysti sitten on miehilläkin helposti niitä muksuja vähän siellä ja täällä, jolloin voi ollakin pari aikuista ja sitten ne taaperot. Nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kun poikkeus.
Mutta noihan sitten selviää ihan kysymällä.
Hienoa, että kaikki on nykyään hyvin, mutta eihän aikuisen saisi lapsen päälle koskaan purkaa omia tuntemuksiaan. Se voi olla vaikeaa, ihmisiä me aikuisetkin vain ollaan ja on selvää, että ero ja vastaavat isot elämänmuutokset aiheuttaa kuohuntaa myös aikuisissa, mutta silti pitäisi aina yrittää pitää lapset ulkona kaikesta.
Näinpä. Valtosalla suht ikäisistäni alkaa lapset olla vähintään 10-vuotialta, muutamalla on vielä alle kouluikäisiä, mutta teinejä suurimmalla osalla.
Ei minulla mitään pieniäkään lapsia vastaan sinänsä ole. Jos niin kävisi, että rakastuisin mieheen, jolla on pienet lapset, niin sitten vain pitäisi saada se toimimaan. Yleensä lapset pitävät minusta ja minä heistä, niin ei se kovin kauhealta kuulosta 😊 Mutta kun itse on jo henkisesti jättänyt pikkulapsivaiheen taakse ja kaipaisi ehkä enemmän sellaista kypsää, aikuista suhdetta, niin kynnys on silti korkeampi, jos kuvioissa on kovin pieniä lapsia.
Sama, vaikka ne vuoden ikäiset taaperot ovat ihania mussutettavia ja parhaassa iässä...unehtuu ne hetket jolloin jostain syystä oli väsynyt lähes koko ajan. Tuo aika taaperoiden kanssa on kyllä Jumalalta melkoinen, sillä siinähän tehdään pohjaa tulevaisuuden lojaalisuudelle.
Kaiken se kestää jne...äiti lapsisuhde...isä lapsisuhde...
Mjoo, en kyllä tarkemmin ajateltuna itsekään enää niin hirveesti kaipaa vaippaikäisten seuraa silleen kokonaisuutta ajatellessa.
Kunnia heille joilla sellaisia on.
AV
Taaperoaika on suloista ja ihanaa aikaa, mutta se voi olla myös hyvin kuormittavaa ja sitovaakin.
Koko arki rakentuu sen ympärille, että ylläpidetään lapsen rutiineja. Ruokailut, levot, ulkoilut, iltatoimet.. Kaikki nuo ovat ihania arjen hetkiä ja nautin mielettömästi siitä ajasta, kun lapseni oli pieni, mutta laosen tarpeet sanelee elämänrytmin hyvin vahvasti. Ja se on täysin ok, mutta nyt osaan nauttia myös siitä, että arki on kevyempää ja vapaampaa. Tähän kuvioon mahtuu paljon parempi toinen aikuinen ihminen ja parisuhteelle olisi paljon paremmat edellytykset.
Helppo kysymys. Kumppanin lapset on toteutumaton sanapari omalle kohdalle. Molempien lähtökohtien pitää olla samanlaiset, kuten edellä mainittu. Se sisäinen rauha pitää säilyttää.