Minua on Hildesheimerin Mozart kirjaa joskus aikoinaan luettuani askarruttanut se kysymys, miksi tämä kirjailija ja esseisti ei perehdy verbaalista ilmaisua käyttäen perinpohjaisemmin Mozart kokemukseen kuvailemalla sitä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin, vaan tekee huomioita usein varsin lakoniseen tyyliinsä Mozartin sävellysprosessista tai itse asiassa hänen musiikkinsa ominaislaadusta ja luonteesta tarkkanäköisessä analyysissään huolimatta mieleen jääneistä sitaateista päätellen hänen tekstistään, jossa hän vain saattaa todeta jonkin teoksen reseptioon liittyen, että "meillekin tapahtuu jotakin".
Hildesheimer väittää, että Mozartin musiikki toistaa elämyksen syvyyden ilman elämystä, jota se ei saavuta koska ei haluakaan saavuttaa sitä.
'Musiikissaan hän on toisin kuin tahto-ihminen Beethoven, tahto itse, joka ei tiedä mitä imperatiivia se tottelee.
Mozartin musiikki ei vetoakaan mihinkään abstraktiin, vaan taikurin runsaasta varastosta tarjoamiin suggestioihin.
Mozartin musiikki nousee niin paljon suggestionsa aiheen yläpuolelle että se häviää näköpiiristämme, sen luoja jää luoksepääsemättömäksi.
Kun hänen loppuun kulunut ja riutunut ruumiinsa laskettiin köyhäinhautaan ei kukaan aavistanut, että maan poveen kätkettiin käsittämättömän suuren hengen maalliset jäännökset, ansaitsematon lahja ihmiskunnalle, luonnon ainutkertainen taideteos, jolla ei milloinkaan ole löytynyt vertaistaan.
Nautimme aivan kuten Beethoveninkin kohdalla erään ihmisen katastrofin sublimoinnista ja koemme katharsiksen.
Mörike ja Adolf Goldschmitt olivat oman aikansa lapsia jolloin uskonnolliseen sfääriin ja jumaluuteen vetoaminen oli tieteellisanalyyttisen tarkastelun sijasta muotia ja niinpä heidän tulkintansa avuttomuus kuvastaa tällaisista lauseista kuin, Jumaluuden ilmestys, sitä on Mozartin musiikki. Ihmisyyden ilmestystä sen sijaan oli hänen elämänsä.
Mozartille oli annettu välittömän jumalallisen ilmoituksen lahja.
Ainoastaan viittaus sieluun ja Mozartin musiikin sielulliseen alkuperään yhtyy jossain määrin hildesheimerilaiseen näkemykseen jossa säveltäjä tunkeutui uudelle sielulliselle alueelle a molli pianosonaatissa joka oli sävelletty äitinsä kuoleman jälkeen Pariisissa.
Hildesheimer myös toteaa, että Mozart on sielua järkyttävää musiikkia jonka kanssa wieniläiset aateliset eivät halunneet olla missään tekemisissä.
Mörike pitää jumalallisena ihmeenä sitä reaktioita jossa meidät ( no ne jotka ymmärtävät hänen musiikkiaan) nostetaan pois tavanomaisesta minästä ja jota ihminen samalla toivoo, mutta myös pelkää tapahtuvaksi.
Hän kirjoittaa että tuntuu kuin ääretön koskettaisi rintaa, tahtoisin laajentaa sitä ja riistää sielun pois.
Hän kuvaa sitä kenties suurimmaksi ja puhtaimmaksi ylpeydeksi jonka milloinkaan saamme kokea.
Olen kokenut sen ja allekirjoitan suuren kirjailijan väittämän täysin.
Hildesheimer väittää, että Mozartin musiikki toistaa elämyksen syvyyden ilman elämystä, jota se ei saavuta koska ei haluakaan saavuttaa sitä.
'Musiikissaan hän on toisin kuin tahto-ihminen Beethoven, tahto itse, joka ei tiedä mitä imperatiivia se tottelee.
Mozartin musiikki ei vetoakaan mihinkään abstraktiin, vaan taikurin runsaasta varastosta tarjoamiin suggestioihin.
Mozartin musiikki nousee niin paljon suggestionsa aiheen yläpuolelle että se häviää näköpiiristämme, sen luoja jää luoksepääsemättömäksi.
Kun hänen loppuun kulunut ja riutunut ruumiinsa laskettiin köyhäinhautaan ei kukaan aavistanut, että maan poveen kätkettiin käsittämättömän suuren hengen maalliset jäännökset, ansaitsematon lahja ihmiskunnalle, luonnon ainutkertainen taideteos, jolla ei milloinkaan ole löytynyt vertaistaan.
Nautimme aivan kuten Beethoveninkin kohdalla erään ihmisen katastrofin sublimoinnista ja koemme katharsiksen.
Mörike ja Adolf Goldschmitt olivat oman aikansa lapsia jolloin uskonnolliseen sfääriin ja jumaluuteen vetoaminen oli tieteellisanalyyttisen tarkastelun sijasta muotia ja niinpä heidän tulkintansa avuttomuus kuvastaa tällaisista lauseista kuin, Jumaluuden ilmestys, sitä on Mozartin musiikki. Ihmisyyden ilmestystä sen sijaan oli hänen elämänsä.
Mozartille oli annettu välittömän jumalallisen ilmoituksen lahja.
Ainoastaan viittaus sieluun ja Mozartin musiikin sielulliseen alkuperään yhtyy jossain määrin hildesheimerilaiseen näkemykseen jossa säveltäjä tunkeutui uudelle sielulliselle alueelle a molli pianosonaatissa joka oli sävelletty äitinsä kuoleman jälkeen Pariisissa.
Hildesheimer myös toteaa, että Mozart on sielua järkyttävää musiikkia jonka kanssa wieniläiset aateliset eivät halunneet olla missään tekemisissä.
Mörike pitää jumalallisena ihmeenä sitä reaktioita jossa meidät ( no ne jotka ymmärtävät hänen musiikkiaan) nostetaan pois tavanomaisesta minästä ja jota ihminen samalla toivoo, mutta myös pelkää tapahtuvaksi.
Hän kirjoittaa että tuntuu kuin ääretön koskettaisi rintaa, tahtoisin laajentaa sitä ja riistää sielun pois.
Hän kuvaa sitä kenties suurimmaksi ja puhtaimmaksi ylpeydeksi jonka milloinkaan saamme kokea.
Olen kokenut sen ja allekirjoitan suuren kirjailijan väittämän täysin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tässä vähän laajensin ja syvensin vakavan ja moniulotteisen filosofisen esityksen suuntaan edellistä viestiä Schopenhauerin esikuvaa seuraten:
Mörike ja Adolf Goldschmitt olivat oman aikansa lapsia, ja tuolloin uskonnolliseen sfääriin ja jumaluuteen vetoaminen oli tieteellisanalyyttisen tarkastelun sijasta muotia ja kätevä tapa päästä eroon vaikeatajuisista ja neron mielenliikkeitä syväluotaavista tulkinnoista ja antaa selittämättömälle mysteerille joku yksinkertainen ja kansantajuinen valmiiksi pureskeltu selitys, ja jossa vedottiin ajalle ominaiseen ja vallitsevaan, mutta sovinnaiseen ja konventionaaliseen käsitteistöön, ja niinpä Goldschmittin tulkinnan naiiveus, avuttomuus, epätieteellisyys ja syvällisempää tulkintaa kaihtava ja ulko-musiikillisin ja neron luomisaktiin liittymättömin termein suoritettu yliolkainen asian tarkastelu mystifioimalla neron luomistyötä kuvastuu tällaisista ympäripyöreistä ja mitään sanomattomista hurskastelevista lauseista kuin: Jumaluuden ilmestys, sitä on Mozartin musiikki. Ihmisyyden ilmestystä meille sen sijaan oli hänen elämänsä, hän kirjoittaa.
Mozartille oli Godschmittin mukaan annettu mukamas välittömän jumalallisen ilmoituksen lahja.
Taidehistorian professori lienee ollut harras kristitty viljellessään kirjassaan kristilliseen dogmatiikkaan liittyviä käsitteitä kykenemättä kuitenkaan sen sijaan vielä edes siihen aikaan vuonna 1945 tieteellisempään selitys-ja tulkintamalliin Mozartin neroutta koskien, tai edes humanistisiin tieteisiin lukeutuvan ja Schopenhauerin filosofiaa edustavan neroutta käsittelevän käsitteistön puitteissa, siitä huolimatta että looginen empirismi filosofisena suuntana antimetafyysisessä kannassaan olikin tuolloin ollut jo pitkään vallitseva ja kaiken lisäksi mielsi jumala kysymyksetkin sellaisiksi näennäiskysymyksiksi, joita luonteensa puolesta ei voi ratkaista niiden ollessa sen mukaan asiallisessa suhteessa mielettömiä.
Neron luomisakti oli sitä paitsi ainakin vielä Hildesheimerinkin aikana 70 luvulla vielä psykoanalyysinkin tunnustamana tutkimaton tieteenala ( eikä varsinkaan mikään uskonnon asia), mutta luomisprosessi luovan neron miellekyvyn ylimäärää ja sen objektiivisuutta ajatellen edellyttää näin ollen neron tietotavan puhtautta kaikesta tahtomisesta, ja myös jumalan tahdosta suhteineen, koska vain tahdon ja sen kaikkien aikeiden herruudesta irti tempautunut ja vapaasti toimiva sekä alkuperäistä tehtäväänsä palvella tahtoa paljon voimakkaammin kehittynyt äly kykenee luomaan oman joustavuutensa varassa, sekä tahdon kannustamatta sitä sittenkin energisesti ja omaehtoisesti toimivana valtavassa ja yhteen ainoaan pisteeseen kohdistuvassa neron kaikkien hengenvoimien lujassa keskityksessään aitoa, eikä vain omaksumaan aitojen taideteosten ulkokuorta niiden ytimen sijasta, kuten se joka luulee tahdolla onnistuvansa.
Mutta juuri tuo (hyvä) tahto pyrkiä luomaan suurta taidetta tekee siinä tehtävässä onnistumisen mahdottomaksi, koska se tähtää vain persoonallisiin tarkoituksiin tahtovalla subjektilla, eikä taiteilemisesta voi silloin tulla täyttä totta objektiiviseen vakavuuteen kohdistuvassa mielessä omalle itselleen ja omilleen tarkoitetun hyvän sijasta, subjektin älyn tiedoitessa tahdon harrastuksen mukaan tällöin myös vain olioiden välisiä suhteita persoonallisine tarkoituksineen ja päämäärineen olioiden puhtaasti objektiivisen olemuksen käsittämisen ja omaksumisen sijasta objektiivisessa havainnossa sinänsä.
Sillä äly pysyy aina siinä mihin luonto on sen juurruttanut ja useimmilla se antautuu vain yksilön tahdon palvelukseen, eikä olioiden objektiivisen olemuksen käsittäminen ja ilmaiseminen voi onnistua ilman älyn ja tahdon välisen siteen katkeamista jolloin vasta äly saavuttaa ratkaisevan ylivallan tahtomisesta ylivoimaisuutensa painolla, niiden erottautuessa nerolla toisistaan vaistomaisen välttämättömyyden ohjaamassa ja kuin ulkoapäin tulevan ja valtoihinsa ottavan geniuksen toiminnassa älyn vapautumisen tuloksena tarkoituksetta ja ilman mielivaltaa, älyn leijuessa vapaasti objektiensa yläpuolella, ja jolloin luodaan suurten taideteosten sielu, kun älyn puhtaus on mitä suurin ja siitä tulee maailman kirkas kuvastin, älyn ollessa nyt itse yhteen tajuntaan keskitetty maailma mielteenä hengen heräämiseksi kuvatussa luomisaktissa ilmiömaailman väikkyessä neron objektiivisessa käsityksessä kontemplaation esineenä tunkien tahtomisen ulos tajunnasta.
Ainoastaan Goldschmittin viittaus ihmisen sieluun mm. lauseessa: " Mozartin teokset ovat säilyneet niin ajattomina siksi, että ne kaikesta maallisuudesta vapautuneina yltävät sielumme viimeisiin uumeniin asti", yhtyy kuitenkin näin jossain määrin hildesheimerilaiseen näkemykseen, jossa säveltäjän musiikillinen ilmaisu tunkeutuu hänen lahjojensa luonnollisena laajennuksena uudelle sielulliselle alueelle mm. a-molli pianosonaatissa, joka oli sävelletty hänen äitinsä kuoleman jälkeen Pariisissa 1778 22 vuoden iässä.