Minulla on ollut vaikea saada lapsia.Ensimmäinen kuoli vähän ennen syntymää,sit 6 keskenmenoa.Sain sitten pojan joka ei ollut ihan terve.Kuitenkin hoidoilla tuli normaaliksi.Nyt hän on 33v hän on sairastanut pahaa atmaa 23 vuotta.Saanut siihen kovia lääkkeitä.Hänellä on perhe.Nyt ollaan siinä pisteessä,keuhkot ei toimi kaikilla lohkoilla,sitten tuli kova verenpaine.Sen takia katkesi päästä verisuoni.Nyt sitten taas uusi tieto sydän on laajentunut kovasti ja keuhkoissa on nestettä.Keuhkolohkoista enää muutama osa toimii.En tiedä miten auttaa häntä kun itsellä on kouristuutava möykky sisällä ja hirvee pelko...Olen kyllä hänen aikana rauhallinen, vaan yksin tuntuu ettei voimat riitä,pelko ja epätoivo risteilee.Miten minä tämän kestän.
epätoivoinen
äiti
31193
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Epäoikeudenmukaiselta tuntuu tämä elämä joskus. Me kun emme vain voi asioille mitään, niin surullista kuin se onkin.
Eihän kaikkea toivoa ole menetetty. Miten poikasi perhe, jaatteko heidän kanssaan tämän raskaan asian? Lapsi/lapset taitavat olla aika pieniä vielä?
Jos sinulla ei ole ketään joka voisi tukea sinua tuskassasi ja tuntuu ettet yksin jaksa, kannattaisi vaikka terveyskeskuksen kautta kysyä apua. Tiettääkseni on vertaistukiryhmiä / psykologin apua saatavilla elämän kriiseissä. Sinulla on vielä takana tuo lapsensaantiin liittyvä ongelma useine pettymyksineen.
Sinä myös tarvitset apua, on todella raskasta kantaa asiaa sisällään ja yrittää hillitä tunteitaan.
Toivon pojallesi paranemista ja sinulle jaksamisia tämän raskaan ajan yli. Pyydä tosiaankin apua. Netissäkin on joku sivu (en muista mikä, mutta kyllä sen varmaan löytäisin jos rupeaisin kaivamaan) jossa voi keskustella ammattiauttajan kanssa.
Juu onhan niitä lapsia 4 alle 8v.ja vauva tulossa.Kyllä minulla on aikamoinen hätä mutta olen porukan vahvin lenkki ja tiiviisti mukana aina tarpeen mukaan.Minulla on hyviä ystäviä ja yksi yli muiden hyvin reälistinen ja osaa todella auttaa,höpöttämättä minulle satuja.Joskus vaan yksinään iskee epätoivo.Elämän eväät on tällä hetkellä tosi huonot vaan toivon että voimani riittää meille kaikille.
Tuntuu hirvittävän epäoikeudenmukaiselta, että ainokaisesi joutuu tuollaisiin koettelemuksiin, etkä äitinä voi kuin katsella vierestä. Menettämisen pelko on varmasti valtava, mutta ehkä koet, ettei niin saa edes ajatella, sillä toivoa on aina kun on elämää.
Äidiksi tulo ei ole ollut sinulle itsestään selvyys. Siksikin tuntuu pahalta puolestasi, että joudut elämään äidin pahinta painajaista. Isoäitinä tuo epätoivo vielä kaksinkertaistuu, luulisin.
Olen kuullut sanottavan, että ihmiselle ei anneta enempää kannettavaa, kuin mitä hän jaksaa kantaa. Uskon sen. Olen läheisteni elämän kohtaloita seuratessani todennut tämän pitävän paikkansa. Sisarellani oli myös vaikea tie kuljettavanaan ennen kuin hän sai pienen pojan. Kaikista maailman sattumuksista juuri sisareni ja hänen miehensä kohdalle oli kuitenkin tullut kantaa geenejä, joiden yhdistelmän johdosta heidän pienokaisensa sairastui 8kk:n iässä harvinaiseen etenevään aivosairauteen. Hän kuoli pitkän ja kivuliaan taistelun jälkeen oman äidin syliin vuoden ja neljän kuukauden iässä. Hän ei koskaan leikkinyt, juossut tai oppinut puhumaan. Menettämisen tuska oli musertaa sisareni, mutta hän -jota minä koin aina kannattelevani, selvisi surun läpi. Tälle matkalle hän joutui lähtemään yksin, sillä surussa on kuljettava omin jaloin. Meille ystäville ja rakkaille kuuluu antaa toivoa, valoa ja tukea sekä läsnäoloa.
Anna rakkauden kannatella sinua surussasi. Rakkaus on todellakin kaikista suurin, se että tunnet tuskaa ja epätoivoa, ei sinua muserra. Sinä olet suojassa, sillä rakkaus ympäröi sinut kaikkialta, se hoitaa ja sen avulla sinäkin jaksat. Toivon sinulle kaikkea mitä tarvitset, viisaita ystäviä, tukea, valoa ja rakkautta vaikealle matkallesi.