Olen ehdottomasti pesunkestävä ja jyrkkä ateisti vakaumukseltani, mutta ihailen Mozartia kaikkien aikojen suurimpana säveltäjänä ja siksi kuuntelen myös hänen vähempiarvoisempiakin messujaan kirkkolatinasta niin välittämättä, sillä se ei ole liturgiana suurta runoutta, vaikka jotkin messutekstin sanakäänteet saattoivat liikuttaa Mozartin sielua ohi liturgisen elementin, arvelee Hildesheimer.
Mozartilla ei tarkasti ottaen ole oikeastaan ainuttakaan kirkkomusiikkiteosta, joka edustaisi hänen säveltaiteensa parasta luomiskauttaan, vaikka lähimmäksi sitä hän pääsi c molli messullaan ja sen musiikista sovitetussa hengellisellä kantaatillaan tai oratoriollaan Davide Penitente ja nimenomaan sen vuoden 1785 likimain parasta musiikillista laatutasoa vastaavalla parilla uusina teoksen osina siihen sävelletyllä aariallaan, ja onkin kuvaavaa että jotakin tiettyä ideologista aatetta varten säveltämänsä teos, joka kuuluu hänen kaikkein merkittävimpään tuotantoonsa edustaakin kirkollisen musiikin sijasta vapaamuurari symboliikkaa, nimittäin vapaamuurarien surumusiikkia orkesterille KV 477, jonka Hildesheimer arvosti hyvin korkealle, mutta en nyt enää muista mitä hän siitä täsmälleen sanoi. Karl Böhmillä on hieno levytys siitä teoksesta. Requiem ei kuitenkaan kuulu likimainkaan Mozartin merkittävimpiin kirkkomusiikkiteoksiin. Glenn Gould oli oikeassa todetessaan, että Mozart lakkasi olemasta nero myöhemmällään iällään.
Valitettavasti en muista tarkalleen kaikkia Hildesheimerin sanoja Mozartin Requiemiin liittyen, mutta muistan kummeksuneeni kovin hänen erästä teosta imartelevaa lausumaansa, enkä haluaisi siteerata väärin hänen sanojaan, mutta se meni suurin piirtein niin, että "Requiemissa yhtyy Mozartin viimeisin ja suurin elämään liittyvä kokemuksensa". "Emme halua väittää tätä täysin varmasti, mutta meillä on hyvät syyt olettaa niin", hän toteaa. Valitettavasti Hildesheimer on tässä asiassa täysin väärässä, mutta hänellä on oikeus omaan tulkintaansa Requiemin merkityksestä ihailemansa neron tuotannossa.
Mutta vaikka jotakin levytystä Requiemista kuunnellessani saatoin joskus aikaisemmin kokea jonkinlaisen lievemmin henkistyneen tilankin, niin on pakko todeta, että tämä musiikki on jo viimeisiä hengenvetojaan vetelevän entisen neron "vanhuuden syntejä", johon hän ei enää objektivoimiskykynsä menetettyään kyennyt valamaan juurikaan elävää neroaan ja puhaltamaan sitä täyteen valon ja rakkauden henkeä tai saavuttamaan edes varhaisten 18 -20 vuotiaana sävellettyjen litanioidensa tai 23 vuotiaana sävellettyjen vespereidensä musiikillista laatutasoa, ja niiden mukanaan tuomia syvempiä sielullisia alueita, enkä usko, että se vetäisi vertoja monille varhaisille ja jopa hieman rutiininomaisille messuillekaan, joissa on enemmän nuoruuden raikkautta, sillä Requiemin musiikin välittämä surun ja kärsimyksen tunne on hyvin suuressa määrin pikemminkin hänen henkilökohtaisen kokemuksensa värittämää ja subjektivoitua tunneilmaisuaan säveltäjän kuvitellessa kuumehoureissaan säveltävänsä omaa sielunmessuaan objektiivisen sieluntilan eteemme loihtimisen sijaan, Mozartin tietämättä että harrastajamuusikko kreivi Walsegg-Stuppach oli tilauksen takana ja tämä halusi oikealta säveltäjältä tilaamallaan sielunmessulla aikoen julkaista sen omissa nimissään, kunnioittaa tällä tavoin vaimonsa muistoa, mutta jota asiaa Mozart ei voinut salaperäisen sanansaattajan tilattua teoksen häneltä etumaksua vastaan tietenkään tietää laisinkaan ja siksi elämäkerroissa kerrotaan hänen mielikuvituksensa laukanneen asian suhteen rajustikin.
Mutta musiikillisesti Mozartin Requiemin syvällisyys on hyvin suhteellista, koska se ei ole enää säveltäjän luomisvoiman hiipumisen takia tosineron työtä, ja siksi sen näennäinen ja surun tunteen tuottama syvällisyyden tuntu on niin ymmärrettävää ja helposti aistittavaa kuolemaan liittyvän aiheensa takia ja jollain tavoin yleisinhimillistä luonteeltaan, että se tuottaa illuusion säveltäjänsä syvällisimmästä musiikillisesta saavutuksesta, eikä teos varmasti ole juuri reseptiivisen väärinymmärryksen takia luonnottoman syvällinen säveltäjänsä ikään nähden, vaikka Alain Rich perusteetta niin arveleekin, sillä Mozartin todellinen emotionaalinen syvyys on usein musiikin duurivoittoisen ilon peittämää ja saavuttamattoman tuntuista, johon ei ole helppo saada otetta pohjaan asti sitä musiikkia luodatakseen näennäisen iloisuuden kätkiessä sisäänsä pohjattoman syviä objektivoituja emootioita, joilla on kompetenssi ottaa kuulijan tajunta ja jopa osittain fyysinen keho valtoihinsa tunteen voimakkuuden ja sen musiikin todellisen luonnottoman syvällisyyden ansiosta, ja "jolle kaikki pintapuolinen on vierasta", kuten Hildesheimer toteaa.
Mozartilla ei tarkasti ottaen ole oikeastaan ainuttakaan kirkkomusiikkiteosta, joka edustaisi hänen säveltaiteensa parasta luomiskauttaan, vaikka lähimmäksi sitä hän pääsi c molli messullaan ja sen musiikista sovitetussa hengellisellä kantaatillaan tai oratoriollaan Davide Penitente ja nimenomaan sen vuoden 1785 likimain parasta musiikillista laatutasoa vastaavalla parilla uusina teoksen osina siihen sävelletyllä aariallaan, ja onkin kuvaavaa että jotakin tiettyä ideologista aatetta varten säveltämänsä teos, joka kuuluu hänen kaikkein merkittävimpään tuotantoonsa edustaakin kirkollisen musiikin sijasta vapaamuurari symboliikkaa, nimittäin vapaamuurarien surumusiikkia orkesterille KV 477, jonka Hildesheimer arvosti hyvin korkealle, mutta en nyt enää muista mitä hän siitä täsmälleen sanoi. Karl Böhmillä on hieno levytys siitä teoksesta. Requiem ei kuitenkaan kuulu likimainkaan Mozartin merkittävimpiin kirkkomusiikkiteoksiin. Glenn Gould oli oikeassa todetessaan, että Mozart lakkasi olemasta nero myöhemmällään iällään.
Valitettavasti en muista tarkalleen kaikkia Hildesheimerin sanoja Mozartin Requiemiin liittyen, mutta muistan kummeksuneeni kovin hänen erästä teosta imartelevaa lausumaansa, enkä haluaisi siteerata väärin hänen sanojaan, mutta se meni suurin piirtein niin, että "Requiemissa yhtyy Mozartin viimeisin ja suurin elämään liittyvä kokemuksensa". "Emme halua väittää tätä täysin varmasti, mutta meillä on hyvät syyt olettaa niin", hän toteaa. Valitettavasti Hildesheimer on tässä asiassa täysin väärässä, mutta hänellä on oikeus omaan tulkintaansa Requiemin merkityksestä ihailemansa neron tuotannossa.
Mutta vaikka jotakin levytystä Requiemista kuunnellessani saatoin joskus aikaisemmin kokea jonkinlaisen lievemmin henkistyneen tilankin, niin on pakko todeta, että tämä musiikki on jo viimeisiä hengenvetojaan vetelevän entisen neron "vanhuuden syntejä", johon hän ei enää objektivoimiskykynsä menetettyään kyennyt valamaan juurikaan elävää neroaan ja puhaltamaan sitä täyteen valon ja rakkauden henkeä tai saavuttamaan edes varhaisten 18 -20 vuotiaana sävellettyjen litanioidensa tai 23 vuotiaana sävellettyjen vespereidensä musiikillista laatutasoa, ja niiden mukanaan tuomia syvempiä sielullisia alueita, enkä usko, että se vetäisi vertoja monille varhaisille ja jopa hieman rutiininomaisille messuillekaan, joissa on enemmän nuoruuden raikkautta, sillä Requiemin musiikin välittämä surun ja kärsimyksen tunne on hyvin suuressa määrin pikemminkin hänen henkilökohtaisen kokemuksensa värittämää ja subjektivoitua tunneilmaisuaan säveltäjän kuvitellessa kuumehoureissaan säveltävänsä omaa sielunmessuaan objektiivisen sieluntilan eteemme loihtimisen sijaan, Mozartin tietämättä että harrastajamuusikko kreivi Walsegg-Stuppach oli tilauksen takana ja tämä halusi oikealta säveltäjältä tilaamallaan sielunmessulla aikoen julkaista sen omissa nimissään, kunnioittaa tällä tavoin vaimonsa muistoa, mutta jota asiaa Mozart ei voinut salaperäisen sanansaattajan tilattua teoksen häneltä etumaksua vastaan tietenkään tietää laisinkaan ja siksi elämäkerroissa kerrotaan hänen mielikuvituksensa laukanneen asian suhteen rajustikin.
Mutta musiikillisesti Mozartin Requiemin syvällisyys on hyvin suhteellista, koska se ei ole enää säveltäjän luomisvoiman hiipumisen takia tosineron työtä, ja siksi sen näennäinen ja surun tunteen tuottama syvällisyyden tuntu on niin ymmärrettävää ja helposti aistittavaa kuolemaan liittyvän aiheensa takia ja jollain tavoin yleisinhimillistä luonteeltaan, että se tuottaa illuusion säveltäjänsä syvällisimmästä musiikillisesta saavutuksesta, eikä teos varmasti ole juuri reseptiivisen väärinymmärryksen takia luonnottoman syvällinen säveltäjänsä ikään nähden, vaikka Alain Rich perusteetta niin arveleekin, sillä Mozartin todellinen emotionaalinen syvyys on usein musiikin duurivoittoisen ilon peittämää ja saavuttamattoman tuntuista, johon ei ole helppo saada otetta pohjaan asti sitä musiikkia luodatakseen näennäisen iloisuuden kätkiessä sisäänsä pohjattoman syviä objektivoituja emootioita, joilla on kompetenssi ottaa kuulijan tajunta ja jopa osittain fyysinen keho valtoihinsa tunteen voimakkuuden ja sen musiikin todellisen luonnottoman syvällisyyden ansiosta, ja "jolle kaikki pintapuolinen on vierasta", kuten Hildesheimer toteaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.