Olen nuoruuden Mozart rakkauteeni verrattuna tehnyt vanhemmiten sellaisen empiirisen havainnon, että kykenen nyttemmin nuoruuden aikojen paljon suppeampaan lukumäärään keskittyneiden Mozartin teosten pohjaan asti luotaavien järisyttävien emotionaalisten kokemusten sijaan ja joihin en usko enää millään kykeneväni, paljon laajemmalla skaalalla kokemaan jonkinlaisia, vaikkakin edellisiä suunnattomasti pinnallisempia, mutta erästä fyysistä katharsista lukuun ottamatta yhtä kaikki kuitenkin henkistä laatua olevia tiloja musiikkiin valetun objektivoidun tunteen ja eteemme loihdittujen objektiivisten sieluntilojen ( Hildesheimerin sanastoa) aikaansaamien ja jopa rinnassa hehkuvien ja aivojen alueella eräänlaisina tajunnantilojen kihelmöivinä muutoksina vaikuttavien potentiaalisten reaktioiden myötä niin, että voin, kuten en milloinkaan aiemmin, todeta monien ennen jopa täysin mitättöminä, vähäarvoisina ja tyhjänpäiväisinäkin mieltämieni teosten, kuten nyt vaikka tämän eräässä jutussa mainitun Spatzen messun, olevan ennakkokäsityksiä ja ulkoisesti huomiota herättämätöntä habitustaan merkittävämpiä luomuksia, joissa on substanssia.
Kuuntelen juuri Mozartin itsensä mukaan ilmeisesti hovin roskamusiikkisävellystehtäviin lukeutuneen varhaisen D duuriserenadin levytystä ja totta tosiaan, musiikki vaikuttaa minuun ensimmäistä kertaa milloinkaan selvästi merkille pantavin ja havaittavin jonkinasteisin tajunnantilan muutoksin jo lievemmälläkin kontemplaatiolla, ja varsinkin sen pienen sisään rakennetun viulukonserton osalta, ilman että tahtominen olisi täysin ulos tajunnasta tungettu suurimpien musiikillisten kokemusten tavoin.
Musiikki meni jonnekin syvempiin mielenkerroksiin tuottaen henkistä mielihyvää, ja jota en ole sitä kuunnellessa milloinkaan ennen kokenut, vaan olen suhtautunut siihen hyvin pinnallisen ja tilapäisluonteisen musiikin tavoin, jolle Mozartin musiikillinen äly ei musiikkiin valetuin objektivoiduin sydämenliikkein suonut emotionaalista voimaa luodata syvempiä sielullisia alueita ja mielen kerroksia, vaikka jo tämä kokemukseni osoitti jossain määrin päinvastaista.
Mutta erään brittiläisen kriitikon Mozartin tuotannon kvalitatiivista tasaisuutta kritisoivan "Nerouskin pätkii" artikkelin vastaisesti kallistun ennemmin Alan Richin toteamukseen, kun hän kirjoittaa, että " Mozart ei kyennyt kätkemään suuruuttaan edes silloin kun hän toimi kaikkein käsityöläismäisimmin" ihmetellessään sitä voiko eräs Mozart kaunopuheinen varhainen serenadi olleen todellakin tarkoitettu käyttömusiikiksi.
Freelance musiikkikriitikko Hartford sen sijaan mm. kirjoittaa artikkelissaan Helsingin sanomista ja vain osittain hänen kirjoitustaan siteeraten mm. seuraavaa:
"Mozartin palvontaan on hyvä vastalääke. Oletetaanpa, että joku haluaa kuunnella Mozartin D-duuri-divertimenton - mikä tahansa käy, sillä niitä on monia. Hän ei kuule siinä mitään nerokasta, koska teoksessa ei ole sitä. Tällainen ihminen pitää käsityskykyään vajavaisena. Onneksi Mozartin palvontaan, tähän kuumeiseen Amadeus-syndroomaan, on lääke. Tarvitaan ankara dieetti serenadeja, divertimentoja, kontratansseja, marsseja ja menuetteja."
Tämä freelance musiikkikriitikon väite on mielestäni ehdottomasti väärä koskien esim. serenadien nerokkuutta sävellyksinä, riippuen totta kai aivan siitäkin mitä nerokkuudella tarkoitamme, sillä Mozartin tilapäisluonteisiinkin teoksiin sisältyy substanssia ja niihin on kylvetty nerouden siemen ollessaan peräisin siitä samasta alkukalliosta, josta suuret teokset lohkeavat, sillä siitä huolimatta, että Mozart sävelsi yhtä helposti kuin hengitetään hänen musiikillinen älynsä on kyennyt luomaan niistäkin jotain ajatonta ja kestävää säveltaidetta, joka vaikuttaa tunteisiin ja mielen syvempiin kerroksiin.
Ensin pitäisi määritellä mitä nerokkuudella tarkoitamme ennen kuin alamme kritisoimaan sen puutteesta todellisen neron vähemmänkään merkittäviä teoksia jotka eivät tietenkään saavuta kypsimpien suurteosten emotionaalista syvyyttä, mutta eivät ole vaille henkevyyttä ja neroutta tiettyyn pisteeseen asti mutta joka kaihtaa määriteltävyyttä sillä nerouden ominaisuus ei ole täysin toteen näytettävissä ja siis konkreettisesti määriteltävissä.
Tämän tekemäni havainnon vuoksi voin todeta ainakin jossakin asiassa kehittyneeni kuulijana ja jossakin muussa taantuneeni rutkasti Mozartin neron luomien aitojen hengentuotteiden reseption syvintä luotaamista ajatellen, vaikka hänen tiensä vei monessa mielessä, kuten on todettu, siitä missä oli jo jotain johonkin sellaiseen, jossa sitä ei ollut enää aivan täysin, tarkoittamatta siis kuitenkaan sitä, etteikö miltei mistä tahansa Mozartin laajamuotoisemmasta teoksesta ja miltä tahansa säveltäjän luomiskaudelta, ehkä joitakin vähäarvoisia lauluja lukuun ottamatta, ja jopa jotkut tanssitkin mukaan lukien, voisi saada elämyksiä ja henkistyneitä meditatiivisia tiloja ilman suurempaa kunnianhimoa ja keskittyneisyyttä sisältävään vastaanottavaiseen tilaan virittäytynyttä kontemplaatiotakin.
Kuuntelen juuri Mozartin itsensä mukaan ilmeisesti hovin roskamusiikkisävellystehtäviin lukeutuneen varhaisen D duuriserenadin levytystä ja totta tosiaan, musiikki vaikuttaa minuun ensimmäistä kertaa milloinkaan selvästi merkille pantavin ja havaittavin jonkinasteisin tajunnantilan muutoksin jo lievemmälläkin kontemplaatiolla, ja varsinkin sen pienen sisään rakennetun viulukonserton osalta, ilman että tahtominen olisi täysin ulos tajunnasta tungettu suurimpien musiikillisten kokemusten tavoin.
Musiikki meni jonnekin syvempiin mielenkerroksiin tuottaen henkistä mielihyvää, ja jota en ole sitä kuunnellessa milloinkaan ennen kokenut, vaan olen suhtautunut siihen hyvin pinnallisen ja tilapäisluonteisen musiikin tavoin, jolle Mozartin musiikillinen äly ei musiikkiin valetuin objektivoiduin sydämenliikkein suonut emotionaalista voimaa luodata syvempiä sielullisia alueita ja mielen kerroksia, vaikka jo tämä kokemukseni osoitti jossain määrin päinvastaista.
Mutta erään brittiläisen kriitikon Mozartin tuotannon kvalitatiivista tasaisuutta kritisoivan "Nerouskin pätkii" artikkelin vastaisesti kallistun ennemmin Alan Richin toteamukseen, kun hän kirjoittaa, että " Mozart ei kyennyt kätkemään suuruuttaan edes silloin kun hän toimi kaikkein käsityöläismäisimmin" ihmetellessään sitä voiko eräs Mozart kaunopuheinen varhainen serenadi olleen todellakin tarkoitettu käyttömusiikiksi.
Freelance musiikkikriitikko Hartford sen sijaan mm. kirjoittaa artikkelissaan Helsingin sanomista ja vain osittain hänen kirjoitustaan siteeraten mm. seuraavaa:
"Mozartin palvontaan on hyvä vastalääke. Oletetaanpa, että joku haluaa kuunnella Mozartin D-duuri-divertimenton - mikä tahansa käy, sillä niitä on monia. Hän ei kuule siinä mitään nerokasta, koska teoksessa ei ole sitä. Tällainen ihminen pitää käsityskykyään vajavaisena. Onneksi Mozartin palvontaan, tähän kuumeiseen Amadeus-syndroomaan, on lääke. Tarvitaan ankara dieetti serenadeja, divertimentoja, kontratansseja, marsseja ja menuetteja."
Tämä freelance musiikkikriitikon väite on mielestäni ehdottomasti väärä koskien esim. serenadien nerokkuutta sävellyksinä, riippuen totta kai aivan siitäkin mitä nerokkuudella tarkoitamme, sillä Mozartin tilapäisluonteisiinkin teoksiin sisältyy substanssia ja niihin on kylvetty nerouden siemen ollessaan peräisin siitä samasta alkukalliosta, josta suuret teokset lohkeavat, sillä siitä huolimatta, että Mozart sävelsi yhtä helposti kuin hengitetään hänen musiikillinen älynsä on kyennyt luomaan niistäkin jotain ajatonta ja kestävää säveltaidetta, joka vaikuttaa tunteisiin ja mielen syvempiin kerroksiin.
Ensin pitäisi määritellä mitä nerokkuudella tarkoitamme ennen kuin alamme kritisoimaan sen puutteesta todellisen neron vähemmänkään merkittäviä teoksia jotka eivät tietenkään saavuta kypsimpien suurteosten emotionaalista syvyyttä, mutta eivät ole vaille henkevyyttä ja neroutta tiettyyn pisteeseen asti mutta joka kaihtaa määriteltävyyttä sillä nerouden ominaisuus ei ole täysin toteen näytettävissä ja siis konkreettisesti määriteltävissä.
Tämän tekemäni havainnon vuoksi voin todeta ainakin jossakin asiassa kehittyneeni kuulijana ja jossakin muussa taantuneeni rutkasti Mozartin neron luomien aitojen hengentuotteiden reseption syvintä luotaamista ajatellen, vaikka hänen tiensä vei monessa mielessä, kuten on todettu, siitä missä oli jo jotain johonkin sellaiseen, jossa sitä ei ollut enää aivan täysin, tarkoittamatta siis kuitenkaan sitä, etteikö miltei mistä tahansa Mozartin laajamuotoisemmasta teoksesta ja miltä tahansa säveltäjän luomiskaudelta, ehkä joitakin vähäarvoisia lauluja lukuun ottamatta, ja jopa jotkut tanssitkin mukaan lukien, voisi saada elämyksiä ja henkistyneitä meditatiivisia tiloja ilman suurempaa kunnianhimoa ja keskittyneisyyttä sisältävään vastaanottavaiseen tilaan virittäytynyttä kontemplaatiotakin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.