hei! Äitini teki itsemurhan 7kk sitten. En ole toipunut asiasta täysin, mutta kaikki aikanaan. Isälläni on ollut vaikeaa, hän asuu yksin talossa jossa äitini kuoli. Nyt isäni on löytänyt naisystävän, joka tuntui (ensitapaamisella ainakin)todella mukavalta. Tämä pistääkin miettimään että onko tämä 7kk ns."tarpeeksi" pitkä aika suruun. vaikka sehän on henkilökohtaista miten ihminen suree.
Jotenkin vain hämmentää omat tunteeni (kaikki positiivisia) tätä uutta naista kohtaan ja en voi olla miettimättä asiaa isänkään kannalta, hakeeko hän lohdutusta tästä naisesta, eikö hän sure äitiäni/vaimoaan enää ym.?!
kiitos jos joku haluaa kommentoida!
Jotenkin vain hämmentää omat tunteeni (kaikki positiivisia) tätä uutta naista kohtaan ja en voi olla miettimättä asiaa isänkään kannalta, hakeeko hän lohdutusta tästä naisesta, eikö hän sure äitiäni/vaimoaan enää ym.?!
kiitos jos joku haluaa kommentoida!
Vastaukset 8
Vanhimmat
...on pitkä prosessi, vei itseltäni useamman vuoden. Kyse oli kaikessa hiljaisuudessa pitkälle edenneestä sairaudesta, jonka toteamisesta kahden kuukauden kuluttua kaikki oli ohi. Vaikka tiesin, mitä oli tulossa, kaikki kävi niin nopeasti, ettei mieli ehtinyt työstää asiaa yhtään. Voin kuvitella, että tapa, jolla äitisi kuoli, aiheuttaa vielä monet ylimääräiset miettimiset verrattuna näihin sairauteen kuolleisiin. Voimia sinulle siinä prosessissa. Älä epäröi hakea ammattiapua, jos siltä tuntuu.
Tuntuu hienolta lukea sallivasta suhtautumisestasi isäsi uuteen tuttavuuteen. 7 kk on tietysti lyhyt aika, mutta kukapa sen loppujen lopuksi määrää, minkä pituisen ajan jälkeen uusi suhde on sopiva. Anna asioiden mennä pikku hiljaa painollaan,älä sekaannu liikaa. Toivoa vain sopii, että isäsi ei hukuta suruaan uuteen naiseen, vaan jaksaa tehdä surutyönsä - sekin itse kullakin omansalainen - ja sitoutuu vasta sitten.
Niin pahalta kuin tämä saattaa kuulostaakin, on kuitenkin totta, että kenenkään poismenoon ei pitäisi liiaksi kiinnittyä: elämällä kun on taipumus jatkua.
kiitos paljon vastauksestasi! on helpottavaa kuulla toisen ihmisen mielipiteitä. Elämä on niitä ylä- ja alamäkiä täynnä ja koskaan ei tiedä mitä se tuo eteen. Olen kuitenkin päättänyt selvitä kaikista koettelemuksista kunnialla ja surra suruni ja jatkaa elämää.
Mielestäni isäni on saanut kärsiä tarpeeksi ja kerinnyt varmasti yksinäisinä iltoina miettimään asioita halki kyllästymiseen asti. Hänelläkin on oikeus elää elämänsä niinkuin haluaa ja löytää rinnalleen vaikka sitten uusi elämänkumppani. eihän siitä mitään tule jos hän vain istuu yksin mökissä ja suree entistä elämäänsä! Ja kyllä hän varmaan itse tietää milloin tuntuu sopivalta aloittaa uusi ihmissuhde.
kiitos vielä vastauksestasi ja kirjottele lisää jos siltä tuntuu!
mulla ei ole kokemusta kenenkään läheisen kuolemasta, mutta ajattelen, että vanhempana ihmiset pystyvät sitoutumaan nopeammin, homma ei ole enää "harjoittelua" ja toisaalta toisen kuolema tuo varmaan mieleen omankin eämän rajallisuuden, eli olisi nautittava silloin kun ehtii.
Minun äitini kuoli kun olin 16-vuotias. Siitä on 10 vuotta jo kulunut. Isäni tapaili kyllä vuoden sisällä tapahtuneesta erästä mukavaa naista. Hän kertoi, että halusi ystävän, ei varsinaista seurustelusuhdetta.
Hyväksyin sen, sillä mielestäni kenenkään ei pitäisi olla yksin. Tiedän, että isälleni äitini oli se ainoa suuri rakkaus, silti se ei tarkoita sitä, että isäni olisi tuomittu kulkemaan loppuelmänsä yksinäisyydessä ilman toista ihmistä. Uusien ihmisten tapailu on terapiaa hänelle.
Nyt 10 vuoden päässä tapahtumista isäni tapailee edelleen tätä mukavaa naista. Ja tästä naisesta on tullut minulle äidinkorvike. Olen onnellinen, että hän on löytänyt jonkun. Käymme kaikki yhdessä äitini haudalla.
Koita jaksaa. Minulla 10 vuotta tapahtumasta ja vielä nousevat kyyneleet silmiini äitiä ajatellessa. Mutta katkeruuden kyyneleet ovat vaihtuneet kaipauksen kyyneliksi.
olit tosi rohkea kun kirjotit asiastas tänne.. mulla on hieman samantapaisia kokemuksia, sillä mun äiti kuoli viime elokuussa, eli noin vuosi sitten,keuhkosyöpään.. tilanne oli odotettava mutta tuli silti kaikille yllätyksenä.
äiti ja isäni erosivat mun ollessa .4-5v ja mun isä alkoholisti. en pystynyt asumaan sen kanssa joten muutin tätini luo asumaan.
mun äidillä oli miesystävä ennen sen kuolemaan ja on nyt löytänyt uuden mut siihen mieheen mä en enää suuremmin pidä yhteyttä.
äidin kuoleminen sairaukden takia tai itsemurhassa on aivan eri asia mut voi olla et mä hieman ymmärrän sun tuntemuksia..
ja vaikka mäkin oo menettäny mun rakkaimman ihmisen en silti osaa sanoa sulle mitn lohduttavaa, kannustavaa jne.. ei kai sellasia oikein ole.. mut mä toivon sulle paljon rohkeutta jatkaa eteenpäin.. helppoa se ei tule olemaan mut mä oon kokenu ton saman ja se 7kk on vielä tosi lyhyt aika niin suuren asian ymmärtämiseen..
ja muista et tää oli vaan mun mielipide..
toivotan sulle kuitenkin mielettömästi voimia jatkaa :)
mun äiti rupes seurustelee puol vuotta mun isän itsarin jälkeen. ja vaikka suhde on nyt ohi, se kyllä kesti 16 vuotta. mutta tärkeää on, että siitä asiasta saa perheessä puhua. siitä sun äidistä. ja itsemurhasta. jos siitä ruvetaan olee mustasukkasia ja asiasta tulee tabu, saattaa surutyö jäädä kaikilta jollain tapaa kesken. itselleni näin tapahtu. ja vasta niitten eron jälkeen ollaan kaikki pystytty keskustelee asiasta, mun äiti, mun veli ja mä.
voimia. tiedän miltä susta tuntuu.
uskoisin..
Hei.
Mulla kuoli äiti syöpään kolme kuukautta sitten.
Kuoleman jälkeen tuntui, että elämä jatkuu ihan mallikkaasti. Oli kaiken maailman asioiden järjestelyä: Asunnon tyhjentäminen, hautausjärjestelyt jne. Mutta hautajaisten jälkeen olo muuttui huonommaksi. Yöunet katosivat. Päivisin olin todella ärtynyt ja purin sitä lapsiin ja vaimoon. Kaiken lisäksi pappani kuoli viikko äidin kuoleman jälkeen.(Äidin isä)
Kuukausi sitten otin itseäni niskasta kiinni ja kävin lääkärin juttusilla.
Mielialalääkitys on nyt päällä ja nyt koetan rakentaa "tavallista" arkea ympärilleni.
Viime kesänä poltin itseni loppuun työelämässä,
vaikka olin vasta 30 v. (Kukapa ei yksityisellä sosiaalialalla iteseään loppuun polttiaisi.)
Aika paskaa tämä elämä välillä, mutta perheen ja lasten vuoksi on taisteltava. Ei saa luovuttaa.
Tsemppiä kaikille murtuneille ja murtumattomille!
T: Kolmikymppinen mies pohjoisesta
Eihän siinä mitä.Vanhempani ovat eronneet 12 v sitten.Minun äitini kuoli 3 kk sitten ja isäpuolellani oli jo uusi nainen ennen äidin hautajaisia.Ei paljon hampaita naurata :[