Tajusin vastikään pitäväni eräästä miespuolisesta kaveristani enemmän kuin kavereille on tavallista. Olemme tunteneet vuosia ja siksi oli aluksi outoa olla uudella tavalla läheisiä. Emme ole koskaan olleet mitään parhaita ystäviä, kavereita vain, mutta nyt en tiedä mikä on meininki. Juu, hänkin pitää minusta... :)
Kaunis tarina sinänsä, mutta meidän välissämme on satoja kilometrejä, eikä suhde tunnu oikein pääsevän alkuun epäsäännöllisen työni vuoksi (ts. en pääse reissaamaan sinne suuntaan). Kun syksyllä alan taas opiskella, asioiden pitäis olla eri tavalla, mutta silti tapaamiset on harvassa.
Olen harkinnut sitäkin, että onko tässä mitään järkeä? Eräs ystäväni sanoi minulle: "älä helvetissä ala miettiä onko siinä mitään järkeä, katso vaan mihin se johtaa!" Sitä mä olen tehnyt, edelleen odottelen, että mihinkäs se mahtaa johtaa.
Olisin kiinnostunut kuulemaan ihmisten kokemuksia kaukosuhteista, jotka on alkaneet niin, että ihmiset asuu eri paikkakunnilla. Ehkä mielipiteitäkin tästä tilanteesta.
Kaunis tarina sinänsä, mutta meidän välissämme on satoja kilometrejä, eikä suhde tunnu oikein pääsevän alkuun epäsäännöllisen työni vuoksi (ts. en pääse reissaamaan sinne suuntaan). Kun syksyllä alan taas opiskella, asioiden pitäis olla eri tavalla, mutta silti tapaamiset on harvassa.
Olen harkinnut sitäkin, että onko tässä mitään järkeä? Eräs ystäväni sanoi minulle: "älä helvetissä ala miettiä onko siinä mitään järkeä, katso vaan mihin se johtaa!" Sitä mä olen tehnyt, edelleen odottelen, että mihinkäs se mahtaa johtaa.
Olisin kiinnostunut kuulemaan ihmisten kokemuksia kaukosuhteista, jotka on alkaneet niin, että ihmiset asuu eri paikkakunnilla. Ehkä mielipiteitäkin tästä tilanteesta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vilkaiseppa tuota kirjoitusta: "eläköön kaukosuhteet". Antaa perspektiiviä.
Voi kaukosuhde ihan hyvin onnistua ja johtaa vaikka mihin,jos palaset sopivat kohdalleen ja osapuolilla on riittävästi rohkeutta ja tahtoa sitoutua suhteeseen. Kaikki siis riippuu teistä kahdesta. Itse tutustuin Elämäni Mieheen 2½ vuotta sitten, välimatkaa oli 480 km. Kirjoittelimme, puhuimme ahkerasti puhelimessa ja tekstailimme pari kuukautta ennen ensi tapaamista ja sen jälkeen se oli menoa. Meillä oli kummallakin kaksi lasta huollettavanamme, mutta niin vain kävi (oli tietysti tuuriakin mukana) että tapasimme toisen kerran kolme viikkoa ekan kerran jälkeen ja heti sen jälkeen etsin itselleni työpaikan (aluksi viransijaisuuden) Suuren Rakkauteni kotipaikkakunnalta ja panin omakotitaloni myyntiin. Sain vuokra-asunnon puolen kilometrin päästä rakkaani kodista ja muutin sinne vajaa 3kk ensitapaamisesta. Sen jälkeen vietimme yhdessä käytännössä kaiken vapaa-aikamme, enimmäkseen lapsetkin olivat mukana. Ensitapaamisesta n. 10 kk muutimme saman katon alle, tapaamisen vuosipäivänä kihlauduimme, vuodenvaihteessa sain vakituisen viran ja tänä keväänä menimme naimisiin ja muutimme väljempiin tiloihin omakotitaloon. Tunnen edelleen itseni sadun prinsessaksi ja olen mielettömän onnellinen siitä, että uskalsin tehdä tuon kaiken . Ehkä näin keski-ikäisenä itseluottamus on parempi, nuorena olisi voinut jäädä tekemättä...
lukea, kun kaikki päättyi kuitenkin hyvin:)
Upeaa lukea että noin rohkeita ihmisiä vielä on...
miesystäväni asuu 260 km päässä, ollaan viikonloppuja yhdessä aina kun voidaan. Tunnettu vasta muutamia kuukausia, katsotaan mihin tämä johtaa... jos minulla ei olisi lapsia, muuttaisin hänen kotikaupunkiinsa mutta lasten kanssa en voi tehdä pikalähtöjä koemielessä. Kuka tietää sitten jos ollaan vielä ensi keväänä yhdessä...
Uskon että tosi rakkaus kestää myös välimatkan.
Mutta olenkin parantumaton romantikko...