Hei vaan kaikille….pakko oli tänne kirjoittaa kun tuntuu siltä että järki pakenee päästä. 9 vuotta yhteiseloa, ja yhtäkkiä huomaankin että ero kolkuttaa ovella. Mitä siinä nyt sitten pitäisi olla mieltä? Ajatukset ovat sekaisin surusta, ja tunteet heittelee laidasta toiseen…välillä toivon jotain sellaista joka ei olisi minulle hyväksi. Olen keskustellut toisen osapuolen kanssa, ja syy eroon on kuulemma se, että hän ei rakasta minua enää. Kolmatta osapuolta tilanteeseen ei kuulu. Mietin vaan että mitä niin pahaa minä olen tehnyt että minua pitää näin rangaista….onhan sitä tullut joskus nuorena oltua ajattelematon, mutta en minä nyt niin paha ole ollut? IKINÄ en ole lyönyt enkä ollut väkivaltainen, joten siitä se ei ole kiinni….en ilmeisesti ole osannut tarpeeksi arvostaa toista silloin kun olisi ollut vielä mahdollista! Nyt kaduttaa ja suoraan sanottuna v**uttaa kun en ole ollut tarpeeksi hyvä tavalla tai toisella. Olisin valmis tekemään mitä tahansa että saisin avioliittomme pysymään, mutta se näyttää olevan jo mahdotonta. En tiedä….onko nämä asiat aina näin tuhottoman tuskaisia ja vaikeita? Suututtaa kun yksikään kaveri ei kuuntele kun olen yrittänyt puhua asiasta, on meinaan puheenaihe vaihtunut just silloin….L Kaipa se paha olo joskus helpottaa, mutta ei varmaan tule koskaan olemaan helppoa…..nähdä kun toinen mies on valloittanut emännän itselleen. Se toisaalta on pienin murheista kun lapsia ei saa nähdä päivittäin, se surettaa eniten, eihän sitä jää paitsi kuin kaikesta tärkeästä….mielestäni ei ole sama asia nähdä lapsia kerran viikossa kuin että näkisi joka päivä. Loppuun asti on katkera kalkki nieltävä.
Paha olla!
eroamassa
51362
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei yhdeksän vuoden yhteiseloa pyyhkäistä noinvain
maton alle. Tunteet ne on hiirelläkin.
Näyttää aika selvältä että pelisi on menetetty.
Olet kohtaamassa kaaoksen ja monta unetonta yötä on edessäsi. Ystävät katoavat ja sukulaisten kohtaaminen pelottaa. Sinusta tuntuu että seläntakana riittää nyt " kuppikuntia "
Lienee olemassa kuitenkin kaksi totuutta. Sinun
hallussasi on niistä toinen.Mieti olisiko joku
sinun ystäväpiirissäsi jota voisit "murheinesi"
lähestyä. Hän saattaa olla juuri hän johon olet
ehtinhyt pitää vähiten yhteyttä liittonne aikana.
Etsi hänet ja puhu jotta lastisi kevenee.
Lapsista tulee matkalaukkuja joita sitten siirrellään kodista kotiin. Se on raaka totuus.
Et varmasti ole tehnyt mitään väärää. Nuppi on
yritettävä pitää nyt kirkkaana, muuten sekoat. .
Jos et löydä muualta apua niin soita vaikka
"palvelevaan puhelimeen "Terv Kohtalontoveri jolla yhteiselo kesti 15v ja sitten..?
Toipumista nyt 2 v
Hyvä, että kirjoitit edes tänne vähän tunteistasi. Puhuminen helpottaa ja olen pahoillani sun puolesta, jos et voi kavereillesi asiasta puhua. Luulisi niidenkin ymmärtävän sun tuskaa. Mutta ehkä juju onkin siinä, että ero-uutiset nostaa omat tunteet ja pelot pintaan, joten ne halutaan pitää poissa mielestä just tolla, ettei kuunnella. Se vaan on pirun väärin sua kohtaan. Meidän ihmisten pitäisi ajatella enemmän sitä, miten toivottaisi muiden kohtelevan itseämme vastaavassa tilanteessa... miksi se on niin vaikeaa!
Se todellakin tuntuu uskomattomalta, kuinka toinen voi yht'äkkiä sanoa, ettei enää rakasta, kun joskus rakkautta on ollut niin paljon, että on perustettu jopa perhe. Älä syytä liikaa itseäsi, koska eroon tarvitaan kaksi. kaikki me tehdään virheitä ja sanoit halunneesi tehdä kaikkesi, ettei ero toteudu. Sä olisit ollut valmis aloittamaan kaiken puhtaalta pöydältä ja se osoittaa sitoutumista, mitä vaimoltasi sen sijaan puuttuu. Ihmiset luovuttaa nykyään liian helposti! Sanotaan, ettei enää ole rakkautta ja LIIAN monelta naispuoliselta olen kuullut "kliseen", ettei "sitä oikeaa" rakkautta olisi muka koskaan suhteessa ollut..PASKAPUHETTA sanon minä. Ei kai kukaan voi oikeasti mennä naimisiin ja elää vuosia ihmisen kanssa, jota ei rakasta! Rakkauden olotila vain muuttuu koko ajan ja se on ihan fakta, että töitä pitää tehdä sen upeimmin ja romanttisimminkin alkaneen suhteen kanssa. Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi arkea..juhlapyhät on hyvin vähissä. Siksi juuri siihen arkeen ja pieniin tekoihin tulisi panostaa. Pitäisi antaa sille toiselle kaikkensa.. "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan".
Itse olen seurustellut muutaman vuoden ja häät olis ensi kesänä. Vierailin ensin tuolla hää-puolella ja sitten ajattelin tehdä empiiristä tutkimusta tällä toisella puolella. Näihin meidänkin vuosiin on mahtunut niitä epätoivon hetkiä, kun tuntuu, ettei rakkautta enää ole. Olen päättänyt, että niissä hetkissä yritän aina ensin katsoa peiliin ja miettiä, miksi. Useimmiten nuo tunteet nimittäin johtuu siitä, että toisessa alkaa nähdä vain vikoja ja itse on olevinaan niin täydellinen. Tolla ajattelukaavalla kaikki alkaa pian mennä päin helvettiä. On ollut ihana huomata, että kaikkein pahimpienkin epätoivon hetkien jälkeen voi kokea uudelleen tulisen rakastumisen... siihen samaiseen karvanaamaan, joka äsken oli vain sottapytty, saamaton, jne...
Sä et voi ohjailla sun exäsi ajatuskulkua, joten älä jää liikaa syyttelemään itseäsi tai jossittelemaan. Tästäkin kokemuksesta voi lopulta jäädä jotain arvokasta sun käteen. Jaksa uskoa, että ajan kanssa, ennemmin tai myöhemmin kaikki vielä järjestyy. Saat varmasti vielä kokea sen ensirakastumisen huuman ja huomaat, ettei elämä olekaan hassumpaa. Nyt tämä ei varmaankaan vielä lohduta. Muista, että elämä ei kuljeta sua, vaan sä päätät lopulta, oletko onnellinen. Yritä sen pahimmankin surun keskellä katsoa eteenpäin. Synkilläkin asioilla on tarkoituksensa, vaikka me pienet ja vajavaiset ihmiset ei niitä ymmärretä. Jos me ymmärrettäisiin, niin kaikki tällä hetkellä tuskassa ja epätoivossa elävät ihmiset olisi onnellisia.
Toivotan sulle todella paljon voimia!
-henna-
Niin se meilläkin alkoi viimeinen etappi ennen eroa, kun mies noin vuosi sitten sanoi, ettei enää välitä. Että miettii, haluaako erota vai ei. Siinä sitten vielä reilut puolisen vuotta kärvisteltiin, käytiin perheneuvolassakin pariin otteeseen, mutta mikään ei muuttunut miksikään. Rakkaus oli molemmilta hautautunut kaiken peen alle ja sen kaivaminen takaisin esille olisi vaatinut niin paljon työtä, että mies ei siihen kyennyt sitoutumaan.
Lopulta laitettiin avioerohakemus eteenpäin ja muutettiin erilleen parisen kuukautta sitten. Vaikka itsekin olin lopen kyllästynyt siihen, että lähes kaikki vastuu lapsesta ja kodinhoidosta oli minulla ja että joka asiasta joutui nalkuttamaan, josta taas sai pelkkää haukkumista osakseen, niin olisin vielä halunnut yrittää etsiä jotain keinoja parantaa tilannetta. Mutta siinä vaiheessa ennestäänkin vaikea kommunikointi miehen kanssa oli aivan tukossa, joten ainoa vaihtoehto oli erota.
Nyt sitten yritetään totutella uuteen systeemiin lapsen tapaamisten jne. kanssa. Tosin siinäkin mies on ajoittain heittäytynyt hankalaksi; peruu ja muuttelee sovittuja tapaamisia, vaatii että minun pitää ensin kysyä tekstiviestillä lupa, että saanko soittaa hänelle lapsen asioista, lasta ei voi hakea kotoaan sisältä, vaan pitää mennä parkkipaikalle odottelemaan hakua jne.
Mutta tässä yritetään sinnitellä. Minulla on onneksi ystäviä, joille olen voinut asioista puhua. Tosin yritän välttää, etten aivan uuvuttaisi heitä ongelmillani. Sinunkin pitäisi nyt yrittää löytää joku luotettava henkilö, jolle puhua, jos vain suinkin mahdollista.
Kirjoittaminenkin on hyvä keino purkaa tuntoja, kuten tänne kirjoittelitkin. (Mieheni löysi nettiin kirjoittelun kautta jo uuden eukonkin itselleen, heh heh...oikeasti ei paljon naurata). Itse olen lueskellut myös Ben Fischerin kirjaa Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy ja kirjoitellut sen herättämistä ajatuksia päiväkirjantapaista. Se on auttanut kovasti heittelevien tunteiden selvittelyssä. Olen ajatellut syksyllä myös osallistua eroseminaariin, sieltä saa vertaistukea.
Toivottavasti löydät jonkun keinon purkaa tunteitasi ja ajatuksiasi. Kaikki eron aiheuttama tuska on vain työtettävä läpi, muuten siitä ei ikinä pääse irti eikä opi mitään. Kovasti voimia ja jaksamista sinulle!
Kiitos teille jotka vastasitte. Tämä nyt jollain oudolla tavalla helpotti kun sai edes johonkin purkaa tuntojaan. Vielä tässä pitäis kärvistellä se pakollinen harkinta-aika, ja yrittää saada talo myytyä yms. "kivat" hommat hoidettua. Toivotan jokaiselle eroamassa olevalle jaksamisia. Nyt minäkin tiedän millainen h*elvetti tämä prosessi on. Ja sinulle -henna- joka teit sitä "tutkimusta": Yrittäkääpä te saada pysyvä avioliitto rakennettua.=)
HEi!
Sun kirjoituksesi vois olla suoraan mun mieheni käsialaa. Ihan samoja ajatuksia, kuin meillä. Sillä erotuksella, että olemme olleet yhdessä 5v. Meillä on samat ajatukset meneillään. Minäkään en rakasta miestäni, jonka olen hänelle kertonut 2 vuotta sitten. Siihen en ole saanut mitään vastausta. Suhdetta ei mieheni puolelta ole hoidettu mitenkään. Minä olen tämän 2 vuotta yrittänyt yksin kantaa kortta, jotta saataisiin tämä avioliitto pysymään kasassa. Tulee vaan tunne olevansa yksin yrittämässä kaikesta huolimatta. Yritin piristää seksielämääkin, mutta tuloksetta. Kun mikään ei enää tunnu miltään. Päätä vaan puristaa ja miehen kanssa on paha olla. Riidellään joka asiasta, eikä kummatkaan kunnioita toista. Niin se vain menee. Ei kukaan ole itsestäänselvyys. Avioliittoakin täytyy hoitaa molemminpuolin. Ei riitä, että vain toinen yrittää viihdyttää, muistaa tai antaa huomiota. Mun on niin paha olla, että oksettaa. Työkaveritkin jo vähän kyselee, kun olen niin allapäin ja hiljainen, eikä se kuulu luonteeseeni ollenkaan. Kaikki vain puristaa. Miksi miehet ei puhu? Epäonnistuneen suhteen jälkeen joku tajuaa kysyä mieheltä, että muistitko muuten puhua tunteista ja teistä, käsitellä asiaa sanoin vaimonkin kanssa. Vastaus on ei, ei muistanut. Minä olisin halunnut mieheltäni, että hän olisi tutustunut minuun paremmin. Olisi halunnut tuntea mun ajatuksia, sielunmaisemaa. Hänen olisi täytynyt tietää mistä pidän ja mistä en pidä...jne. Minä kyllä tiedän, mistä mies pitää ja mistä ei. Otin hänet huomioon näissäkin asioissa. Nyt vaan tuntuu, ettei mies sittenkään osannut elää mun kanssa. Olen aikas vaativa ja tempperamenttinen. Tällä hetkellä olen valmis asumiseroon. Saa nyt nähdä, missä vauhdissa asiat etenee...kun seksikin on loppunut. Ei tee mieli.