Ajattelinpahan kirjoittaa omia tuntojani, kun elämä tuntuu ahdistavan.
Olemme olleet nyt 14 vuotta yhdessä ja lapsia on kertynyt 4.
en tiedä miten ja mistä aloittaisin. Mies ei ole väkivaltainen eikä juo (enempää kuin minäkään), huolehtii laskut ja taloudellisen puolen. Mutta kun en vain ole onnellinen... En rakasta miestäni, enkä ole rakastanut enää pariin vuoteen. Keskustelut on perusasioita, laskuja ja kaupassa käyntiä koskevia.
Mies rakastaa minua ja haluaa tehdä kaikkensa suhteemme eteen, mutta kun minä en vain jaksa enää... Olen yrittänyt puhua erosta, mutta se saa mieheni ihan pois tolaltaan, ja jotenkin musta tuntuu, että hän pitää minua kahleissa ihan sillä uhalla, että romahtaa täysin jos lähden lasten kanssa.
Aikuismaista keskustelua olen yrittänyt vaikka miten päin, ja koko kesä on nyt menty "ero-uhkan" alla. Nyt lupasin tas katsella vielä vuodenvaihteeseen saakka... Miten ikinä uskallan lähteä pois? Minä haluaisin vielä kokea suhteen jossa rakastaisin ja jossa minutkin huomioidaan ihan ihmisenä, ei pelkkänä kodinhoitajana.
Avioliitto-leirejä ja kahdenkeskisiä lomia on käyty, mutta mitään muutosta ei ole tullut, ei vaikka kuinka keskustellaan asioista ja sovitaan... Kuinka kauan tälläistä pitäisi vielä jaksaa? Toivon ja odotan, että mieheni löytäisi jonkun uuden naisen, joka rakastaisi häntä, ja minä saisin vapauden... taidan olla ihan pimee.
Olemme olleet nyt 14 vuotta yhdessä ja lapsia on kertynyt 4.
en tiedä miten ja mistä aloittaisin. Mies ei ole väkivaltainen eikä juo (enempää kuin minäkään), huolehtii laskut ja taloudellisen puolen. Mutta kun en vain ole onnellinen... En rakasta miestäni, enkä ole rakastanut enää pariin vuoteen. Keskustelut on perusasioita, laskuja ja kaupassa käyntiä koskevia.
Mies rakastaa minua ja haluaa tehdä kaikkensa suhteemme eteen, mutta kun minä en vain jaksa enää... Olen yrittänyt puhua erosta, mutta se saa mieheni ihan pois tolaltaan, ja jotenkin musta tuntuu, että hän pitää minua kahleissa ihan sillä uhalla, että romahtaa täysin jos lähden lasten kanssa.
Aikuismaista keskustelua olen yrittänyt vaikka miten päin, ja koko kesä on nyt menty "ero-uhkan" alla. Nyt lupasin tas katsella vielä vuodenvaihteeseen saakka... Miten ikinä uskallan lähteä pois? Minä haluaisin vielä kokea suhteen jossa rakastaisin ja jossa minutkin huomioidaan ihan ihmisenä, ei pelkkänä kodinhoitajana.
Avioliitto-leirejä ja kahdenkeskisiä lomia on käyty, mutta mitään muutosta ei ole tullut, ei vaikka kuinka keskustellaan asioista ja sovitaan... Kuinka kauan tälläistä pitäisi vielä jaksaa? Toivon ja odotan, että mieheni löytäisi jonkun uuden naisen, joka rakastaisi häntä, ja minä saisin vapauden... taidan olla ihan pimee.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kaikkiin pitkiin suhteisiin tulee kyllästymisen aikoja, ja kun se rakastumisen hulluus olisi niin ihanaa..., mut, mut ei se avioero elämää sen laaduukkaamaks tee.
Avioero on vakava ja sitten koko loppuelämää koskeva asia, ei se ero ihan noin vain "hokkus,pokkus" ole ohi. On sanonta: "Kaikki mitä elämässä teet, tulee aina oleen edessäsi". Mieti tarkkaan. p.s. tilastojen mukaan, joka kolmas katuu avioeroonsa, että, että...?
Mitä olisi elämä sitten kun lähdet? Miten lapset?
Tämä lapsellinen asennoituminen tulee ilmi joka puolelta, jos ei aina ole hekuman huipulla, pitää erota. Ei kai se elämä sellaista ole. Menet ojasta allikkoon jos juokset tunteiden perässä.Kyllästyminen ja tunteiden viileneminen varmasti tulisi siinäkin uudessa suhteessa ennepitkää eteen. Sittenkö taas uusi. Mieti hyvä nainen ja tehkää yhdessä avioliiton eteen töitä ja lasten parhaaksi. Anteeksi, että olen näin jyrkkä, mutta olen nähnyt elämää paljon.
Tuo viimeinen lauseesi tai toive että miehesi löytäisi uuden naisen, on kuin mieheni toive ent.avioliiton savuavilla raunioilla, kun ei ite uskaltanut ottaa ja lähteä.
Ootko lähes 40 vee tai jotain?
Itse oon kipuillut ja rajusti...vaikka tunnusta en mitään iän tuomia kriisejä, mutta tämä on ollut pakko tunnusta. Kun mikään ei tunnu miltään ja kaikki kuolee ympäriltä fyysisesti ja henkisesti. Ja oikein alkaa odottaa että tulee ilta ja pääsee nukkumaan.
Olkaa vähän aikaa erossa toisistanne, en tarkoita välttämättä asumuseroa, mutta lähde yksin kursseille, matkoille, älä rieku vaan kuuntele miltä mikäkin asia tuntuu -yksin.
Elät juuri arkea arkisimmillaan. Kaikki on tylsää, mitään ei tapahdu. Asiat pyörii vain kodin, lasten ja talousasioiden ympärillä. Tiedän tunteen ja jopa toistamiseen...
Oletko ajatellut, miten ITSE voisit vaikuttaa siihen, että elämäsi olisi kiinnostavampaa. Millä lailla olet itse kiinnostavampi miehellesi. Te olette molemmat samassa arjessa yhdessä viemässä perhettänne eteenpäin.
Oletko valmis tekemään viiden ihmisen kurjaksi vain siksi, että sinulla olisi parempi olla?
Ota positiivinen ajattelu avuksi elämääsi. Jos ajattelet, että elämäsi on tylsää, niin silloin se todellakin on tylsää. Mutta jos ajattelet, että vietät mielenkiintoista elämää keskellä isohkoa perhettä, jonka eteenpäin viemisessä riittää haastetta pätevälle ihmiselle. Olet keskellä kasvavia lapsia, jotka pian ovat teini-iässä. Siinä on sellainen tehtävä, että kannattaa pitää hyvät välit kumppaniinsa, että siitä yhdessä, "hengissä", selviätte.
Ala itse kohtelemaan miestäsi siten kuin haluaisit hänen kohtelevan sinua. Hemmottelua, romantiikkaa, salaisia tapaamisia ilman lapsia, seksiä erikoisissa paikoissa, romanttisia kynttiläiltoja viinin ja hyvän syömisen kera lasten ollessa nukkumassa, saunomisia hunajavoiteen kera...
Älä lähde ennenkuin tiedät, että olet kaikkesi tehnyt avioliittonne eteen.
että teillä kuitenkin on asiat kuitenkin aika hyvin ja kaikki edellytykset saada uutta potkua liittoonne varsinkin jos mies on valmis tekemään kaikkensa sen eteen, läheskään kaikki miehet eivät ole yhtä joustavia. Huonomminkin voisi olla, käypä vaikka lukemassa perheväkivalta-osastoa. Toivot että miehesi löytäisi uuden, no huh huh! Mikset etsi itse uutta jos se siitä on kiinni.
Voisin olla juuri miehesi. Illat menee kuunnellessa valitustasi kuinka kaikki on pielessä. Kysyit kuinka kauan tällaista täytyy jaksaa? En oikein tarkaan päässyt selville, että mitä. Tavallista arkielämää? Sinun jatkuvaa valitustasi? Jotain muuta?Muu perhe on varpasillaan kotona ettei vain suututettaisi perheen äitiä. Jos haluaisi ehdottaa jotain hauskaa tekemistä niin sen mieluiten jättää tekemättä ettei mielenrauhasi järky jatkuvilla muiden perheenjäsenten vaatimuksilla. Koskettaa hyväily- tai hellimistarkoituksessa ei ole uskaltanut tehdä viikkokausiin kun viimeksi ärähdit vihaisena, että älä siinä hiplaa, häiritse jne. Miksiköhän kaikki tuntuu naisen kannalta ylivoimaiselta kestää ?
Nyt varmaan loukkaannut tästäkin. Turha vaiva kirjoitin omasta elämästäni.
mies 35 v.
Milloin otit vaimosi lähellesi ja kysyit kuinka hän voi/mikä on pielessä/miten voisit auttaa/ ja sen lisäksi myös tehnyt jotain millä osoitat rakastavasi häntä. Nainen on omituinen olento, sen tietävät miehetkin. Nainen jos sanoo asiat suoraan, mies ei kuule. Kun nainen ilmaisee asiat epäsuorasti, mies ei ymmärrä. Mies ymmärtää vain että vaimo on tyytymätön valittaja. Vaimon kiukuttelu voi olla hätähuuto. Nurkkaan ajettu eläin huutaa kun ei muuta keksi. huutaa apua. Ehkä sinä et jaksa auttaa vaimoasi. Tai et osaa. Oli miten tahansa, älä ole välinpitämätön. Sinullakin on oikeus olla epätäydellinen ja oikeus kertoa se vaimollesi, oikeus kysyä neuvoa. Ja nimenomaan vaimoltasi. Nainen joka ei tunne olevansa rakastettu ja tarpeellinen alkaa käyttäytyä negatiivisesti jolloin miehen välinpitämättömyys on ikäänkuin oikeutettua.
Vaimollasi on jokin ongelma ja sinulla, hänen miehellään, on oikeus ja velvollisuus auttaa ja ennen kaikkea osoittaa hänelle että sinä olet se joka häntä rakastaa ja tukee.
Minun mieheni ei välittänyt eikä kuunnellut kun puhuin asioista rauhallisesti, silloin kun miehelle sopi kuunnella. Mitään reaktiota en saanut vaikka olin pitkään hissukseen. Mies ei välittänyt edes siinä vaiheessa kun muutin pois ja jätin eropaperit. Tarkoitan: ei välittänyt minusta. Kun olin poissa ei mennyt kahta kuukautta kun ainoa lapsemme kieltäytyi menemästä isän luo viikonloppuisin: isällä oli nainen, joka esittäytyi isän monivuotiseksi ystäväksi. Toivottavasti teillä ei ole samoin.
Jos nainen vain valittaa niin mies taatusti ymmärtää sen vain valitukseksi eikä hätähuudoksi tms. Meneekö veikkaukseni kauhean pieleen jos sanon, että naiset reagoisivat miehen valitukseen täsmälleen samoin? Nimittäin itse en ainakaan voisi sietää kaikesta valittavaa miestä; etenkin kun kaikki valitukset liittyisivät siihen millainen MINÄ olen ja millainen MINUN PITÄISI olla. Eihän sellaista kukaan kestä.
Jos minulla on ongelma niin MINUN täytyy se myös ratkaista. Ei mieheni ole mitenkään velvollinen ratkomaan minun ongelmiani. Hän ei sitäpaitsi edes pysty siihen: Miten hän voisi ratkaista minua koskevan asian paremmin kuin minä itse??
Sitten vielä; luuleeko jotkut (valittaja)naiset todella, ettei miehellä ole samanlaisia henkisiä kriisejä ym., jotka liittyvät vaimoon ja lapsiin? Ehkä miehen itsesuojelu toimii niin, ettei hän kuuntele/ymmärrä naisen vuodatuksia, kun itselläkin on tarpeeksi tekemistä omien ongelmiensa parissa. Valittajavaimot olisivat todella pinteessä jos mieskin alkaisi valittaa asiasta kuin asiasta. Se, ettei valita ei tarkoita kaiken olevan kunnossa. Kodin ilmapiiri on rakkaudenosoituksia tärkeämpi; vai sanotaanko, että sydämellinen käyttäytyminen luo tyytyväisyyttä/iloa/onnea koko perheeseen. Valittaminen on uhka kodin ilmapiirille.
"Kysyit kuinka kauan tällaista täytyy jaksaa? En oikein tarkaan päässyt selville, että mitä."
Naiset valittavat kaikesta siksi, että ovat tyytymättömiä OMAAN elämäänsä. Luojan kiitos mieheni on ymmärtänyt tämän. Kun lapset olivat pieniä ja elämä yhtä puurtamista niin yritin minäkin kiukutella. Mieheni tulkitsi minua oikein ja sanoi aina "ai jaaha. Etkös menisi ystäviesi kanssa rokkia kuuntelemaan tai tekemään jotain muuta kivaa, ettet olisi niin äksy". Auttoi meinaan 100%:sesti ;D.
"Mutta kun en vain ole onnellinen... "
Katso; sinun onnesi ei ole sen enempää miehestäsi kuin muistakaan miehistä kiinni. Sinusta itsestäsi vain.
...ja sitten ihan käytännön seikkoihin. Luuletko todella, että yksinhuoltajana tuntisit itsesi enemmän rakastetuksi ja vähemmän kodinhoitajaksi. Eeiiiiiii. Ts. älä eroa. Sen sijaan kehitä itseäsi sellaiseen suuntaan, että olet tyytyväinen/onnellinen. Unohda miehesi "kehittäminen" ja anna olla sellainen kuin on.
Vaikka osa eronneista katuu eroaan, suurin osa ei kadu. Jos parisuhteessa tökkii jatkuvasti ja suurimman osan ajastaan tuntee elävänsä epätyydyttävää elämää, on varmasti parempi vaihtoehto erota kuin jatkaa suhdetta.
On ihan eri asia tuntea itsensä ei-rakastetuksi kuin olla yksin. Jos ihminen elää parisuhteessa, suurin osa odottaa rakkautta ja puolison hyväksyntää. Yksin ollessa tällaista oletusta ei ole. Eipä ole kyllä päivittäisiä pettymyksiäkään.
Olen ihan samaa mieltä, että toista ei voi muuttaa. Mutta ei aikuiset ihmiset itseäänkään voi kovin paljon kehittää ja varsinkaan toisen takia. Jos parisuhteessa kasvetaan klassisesti erilleen, on väärin itseään kohtaan yrittää koko ajan mukautua toisen tarpeisiin ja kärsiä. Jotkut suhteet ovat niin tukahduttavia, että niistä on vain päästävä pois.
En tarkoittanut, että itseään pitäisi mukauttaa toisen tarpeisiin! En sinnepäinkään. Pitäisi vain olla sellainen kun on ja "antaa" toisenkin olla. Ongelmat alkavat, kun toinen tai molemmat yrittää muuttaa toista. Tämän prosessin jälkeen sanotaan usein "kasvoimme erilleen", kun toinen ei vain muutu sellaiseksi kun haluaisi.
...kuuloista. Itselläni on ollut koko kesän samantapainen olo kuin sinulla ja olin todellakin romahtamispisteessä kun olo oli niin kurja ja halusin päästä miehestäni eroon 20 yhteisen vuoden jälkeen. Onneksi kuitenkin keskustelimme asioista ja mahdollinen erokin otettiin puheeksi. Se oli kyllä miehelleni hirveä shokki. Onneksi saatiin sovittua asia eikä erottu, tarvittiin vain yhteisen ystävämme synttärijuhlat telttayöpymisellä, niin muistui mieleen miksi häntä loppujenlopuksi rakastan. Sain myös kolmen vuorokauden hengähdystauon, isä otti tenavat ja häipyi pienelle lomalle ja minä sain jäädä ihan YKSIN kotiin, todella yleellistä. Suosittelen...
Ei ihminen jaksa olla aina toista varten:lapsia varten, puolisoa varten, sairastavia vanhempiaan varten.
Siinä pyörityksessä oma minuus katoaa, häviää se ns."kosketuspinta", että miltä minust oikeesti tuntuu---ja yks kaks mikään ei tunnukaan miltään. Sitä samaa rumbaa jota arjeksi kutsutaan.
Kunpa tämän ketjun aloittaja saisi myös lapset ja miehet vähäksi aikaa pois jaloistaan...saisi olla kotona yksin tai muualla yksin---ehkä kotona mieluummin, ettei kauhea kaaos ole sitten vastaanottamassa elämänsä selvittäjää, joka siinä pikaistuksissaan, pyykkivuoren edessä tekee sitten lopullisen niitin avioliitolleen.
Itse kelluin järvessä lomallani---ja vaikka miten oli ihanaa, niin minua vaan vitutti. Ajattelin liikaa---suunnittelin halvaantuneen isäni roudaamista kesämökille, suunnittelin kevyitä kesäkekkereitä, että mieheni ja hänen sisarensa välit paranisivat ja minä alkaisin tulla jotenkin toimeen anoppini kanssa ja sitten miten muistais muut sukulaiset ja entäs lapset....just joo. Sitten tyhjensin pääni ja otin itseäni niskasta kiinni ja sanoin:Entäs jos elettäis ensin tämä aamu.