Reilu parikymmentä kesää on nähty.
Ja niistä neljä ja puoli vuotta on yhdessä kävelty tyttöystävän kanssa. Rupesimme joskus lukion alkuvaiheilla seurustelemaan ja molemmille ensimmäinen kunnon seurustelu. Ikinä ei suhteessa ole ollut suurta valittamista, yhdessä on aina hauskaa ja rakastamme toisiamme. Kuitenkin jo pari vuotta sitten rupesin miettimään että minkälaista olisi elää edes osa nuoresta aikuisuudesta sinkkuna, ja olen lähes varma että tyttönikin päässä on liikkunut samoja ajatuksia edes joskus.
Emme ole koskaan asunut samassa asunnossa erilaisista syistä, mutta käytännössä aina on muutama viikko asuttu toisen luona, jonka jälkeen vastaavasti nukuttu toisen sängyssä.
Nyt syksyllä tiemme erkanevat siten väkisten että lähden Helsingistä pohjoissuomeen opiskelemaan ja sovimme kauan sitten, että jos meistä jompikumpi lähtee opiskelemaan muualle, ei saa jäädä pelkästään sen takia että toinen pidättelisi. Kyllähän junia ja lentokoneita kulkee mihin vain, silti fakta on, että ei kumpikaan jaksa pidemmän päälle jatkuvasti juosta toisella puolella Suomea, kun tuppaa maksamaan rahaakin tuollainen suhteen ylläpitäminen. Ja yhteisiä suunnitelmiakaan ei ole enää samaan kaupunkiin muuttamisesta.
Joten katson turhaksi enää pitkittää siihen pisteeseen, missä tulisimme toisillemme täysin kaukaisiksi ja suhde loppuisi siihen että emme yksinkertaisesti kuulisi enää toisistamme.
Pelkään tuota tilannetta jossa kerron aikeistani. En yksinkertaisesti näe itseäni sanomassa sitä. Kuitenkin se on pakko tehdä. Ja luulen että tilanne on tyttönikin päässä samanlainen. Niin iso osa elämästä on yhdessä kuljettu että tuntuu aivan hullulta koko ajatuskin erkanemisesta. Mitähän tapahtuu yhteisille kavereille? Varsinkin kun kummallakaan ei ole asiasta aikaisemmin kokemusta.
Kaikista eniten odotan kuitenkin pelolla sitä tunnetta, kun tajuaa että ei olekaan enää ketään kenelle soitella vähän väliä. Tai ketään kenen oven taakse ilmestyä ruokatarpeiden kanssa kertomatta. Eikä ketään kenen viereen käpertyä yömyöhällä.
Vielä keväällä kaikki tuntui niin helpolta ja selvältä. Elettiin päivä kerrallaan ja hauskaa oli.
Joka tapauksessa tiedän, että ellen lopeta suhdetta nyt, vihaan itseäni viiden vuoden päästä kun en antanut itselleni edes mahdollisuutta nähdä muuta maailmaa.
Kiitos lukemisesta ja hyvää yötä tai huomenta tai päivää tai miten vain.
Ja niistä neljä ja puoli vuotta on yhdessä kävelty tyttöystävän kanssa. Rupesimme joskus lukion alkuvaiheilla seurustelemaan ja molemmille ensimmäinen kunnon seurustelu. Ikinä ei suhteessa ole ollut suurta valittamista, yhdessä on aina hauskaa ja rakastamme toisiamme. Kuitenkin jo pari vuotta sitten rupesin miettimään että minkälaista olisi elää edes osa nuoresta aikuisuudesta sinkkuna, ja olen lähes varma että tyttönikin päässä on liikkunut samoja ajatuksia edes joskus.
Emme ole koskaan asunut samassa asunnossa erilaisista syistä, mutta käytännössä aina on muutama viikko asuttu toisen luona, jonka jälkeen vastaavasti nukuttu toisen sängyssä.
Nyt syksyllä tiemme erkanevat siten väkisten että lähden Helsingistä pohjoissuomeen opiskelemaan ja sovimme kauan sitten, että jos meistä jompikumpi lähtee opiskelemaan muualle, ei saa jäädä pelkästään sen takia että toinen pidättelisi. Kyllähän junia ja lentokoneita kulkee mihin vain, silti fakta on, että ei kumpikaan jaksa pidemmän päälle jatkuvasti juosta toisella puolella Suomea, kun tuppaa maksamaan rahaakin tuollainen suhteen ylläpitäminen. Ja yhteisiä suunnitelmiakaan ei ole enää samaan kaupunkiin muuttamisesta.
Joten katson turhaksi enää pitkittää siihen pisteeseen, missä tulisimme toisillemme täysin kaukaisiksi ja suhde loppuisi siihen että emme yksinkertaisesti kuulisi enää toisistamme.
Pelkään tuota tilannetta jossa kerron aikeistani. En yksinkertaisesti näe itseäni sanomassa sitä. Kuitenkin se on pakko tehdä. Ja luulen että tilanne on tyttönikin päässä samanlainen. Niin iso osa elämästä on yhdessä kuljettu että tuntuu aivan hullulta koko ajatuskin erkanemisesta. Mitähän tapahtuu yhteisille kavereille? Varsinkin kun kummallakaan ei ole asiasta aikaisemmin kokemusta.
Kaikista eniten odotan kuitenkin pelolla sitä tunnetta, kun tajuaa että ei olekaan enää ketään kenelle soitella vähän väliä. Tai ketään kenen oven taakse ilmestyä ruokatarpeiden kanssa kertomatta. Eikä ketään kenen viereen käpertyä yömyöhällä.
Vielä keväällä kaikki tuntui niin helpolta ja selvältä. Elettiin päivä kerrallaan ja hauskaa oli.
Joka tapauksessa tiedän, että ellen lopeta suhdetta nyt, vihaan itseäni viiden vuoden päästä kun en antanut itselleni edes mahdollisuutta nähdä muuta maailmaa.
Kiitos lukemisesta ja hyvää yötä tai huomenta tai päivää tai miten vain.
Vastaukset 2
Vanhimmat
voihan se olla,että jos teidät on tarkoitettu yhteen,te löydätte toisenne vielä uudelleen eron jälkeen=)
Asiallista tekstiä:)ja nyt tää jäin mun päätä vaivaamaan:D