onko

itseni ylimääräiseksi tässä "uusperhe"kuviossa! (huom. ei mustasukkaisuutta tms.)Joten voi kai sanoa että luovutin koska olen niin pirstaleina :( kumpa kaikki olisi mennyt toisin..

Luettuani tekstisi ajattelin, että "vautsi, siinä fiksu likka". Oikeasti. Oma äitini on katsonut isäni alkoholiongelmaa yli 30 vuotta, enkä ajoittain voi muuta kuin olla pahoillani äitini puolesta. Kuinka hän ei saattanut tätä ongelmaa kaikkine ongelmineen tajuta vasta kuin sitten, kun oli jo liian myöhäistä?

Itse jätin oi niin rakkaan poikaystäväni jokunen viikko sitten, koska tiesin, että se ongelma joka meitä vainosi, ei hetkessä selviä. Ajattelin, että parempi erota, kun suhdetta on takana vasta 2 vuotta, kuin että olisi 20 vuotta avioliittoa. Ikävää tässä omassa tilanteessani on se, että ajattelen koko ajan yhteisiä aikoja enkä nyt jostain syystä osaa jatkuvasti ajatella sitä miksi erosimme. Odotan vain sitä päivää, että kaikki on taas entisellään. Meidän ongelmamme on sitä tyyppiä, että sen parantaa aika...

Alkoholiriippuvuutta vierestä seuranneena voin sanoa, että se on HELVETIN HANKALA asia. Mikäli miehesi ei pysty totaalikieltäytyjäksi (mikä on pakollista, mikäli ongelma on oikeasti vakava), sitten en edes harkitsisi päätöstäsi. Olet tehnyt juuri sitä mitä kannattaisi tehdä. Ja vieläpä hyvissä ajoin. Onneksi olkoon. Usko mua, tää on yksi sun elämäsi parhaita päätöksiä.

Aivan sama minulla, ei ehkä niin hyvin mennyt ne 2 vuotta mutta oli niitä hyviä hetkiä ja lopetin itse juomisen sen jälkeen kun tajusin mitä se tekee.
Sanoin myös monta kertaa että viimeinen mahdollisuus, ja lopulta myös jätin avokkini liian monien rikottujen lupauksien ja valehtelun jälkeen, kaikki viinasta.
Mutta tein sen ison virheen että otin vielä takas. Ja hetken (8kk) meni hyvin kun olin selvinpäin, kunnes hän sitten taas lähti ryyppäämään, ja itse (tekstiviestillä) ehti jättää minut.
Nyt hän vielä soittelee minulle, enkä oikein tiedä mitä tehdä. Olisipa minulla voimia ja uskallusta pysyä erossa.

särkynyt_sydän_taas kirjoitti:

Aivan sama minulla, ei ehkä niin hyvin mennyt ne 2 vuotta mutta oli niitä hyviä hetkiä ja lopetin itse juomisen sen jälkeen kun tajusin mitä se tekee.
Sanoin myös monta kertaa että viimeinen mahdollisuus, ja lopulta myös jätin avokkini liian monien rikottujen lupauksien ja valehtelun jälkeen, kaikki viinasta.
Mutta tein sen ison virheen että otin vielä takas. Ja hetken (8kk) meni hyvin kun olin selvinpäin, kunnes hän sitten taas lähti ryyppäämään, ja itse (tekstiviestillä) ehti jättää minut.
Nyt hän vielä soittelee minulle, enkä oikein tiedä mitä tehdä. Olisipa minulla voimia ja uskallusta pysyä erossa.

siis "(8kk) meni hyvin kun Hän oli selvinpäin"

tytsy kirjoitti:

Luettuani tekstisi ajattelin, että "vautsi, siinä fiksu likka". Oikeasti. Oma äitini on katsonut isäni alkoholiongelmaa yli 30 vuotta, enkä ajoittain voi muuta kuin olla pahoillani äitini puolesta. Kuinka hän ei saattanut tätä ongelmaa kaikkine ongelmineen tajuta vasta kuin sitten, kun oli jo liian myöhäistä?

Itse jätin oi niin rakkaan poikaystäväni jokunen viikko sitten, koska tiesin, että se ongelma joka meitä vainosi, ei hetkessä selviä. Ajattelin, että parempi erota, kun suhdetta on takana vasta 2 vuotta, kuin että olisi 20 vuotta avioliittoa. Ikävää tässä omassa tilanteessani on se, että ajattelen koko ajan yhteisiä aikoja enkä nyt jostain syystä osaa jatkuvasti ajatella sitä miksi erosimme. Odotan vain sitä päivää, että kaikki on taas entisellään. Meidän ongelmamme on sitä tyyppiä, että sen parantaa aika...

Alkoholiriippuvuutta vierestä seuranneena voin sanoa, että se on HELVETIN HANKALA asia. Mikäli miehesi ei pysty totaalikieltäytyjäksi (mikä on pakollista, mikäli ongelma on oikeasti vakava), sitten en edes harkitsisi päätöstäsi. Olet tehnyt juuri sitä mitä kannattaisi tehdä. Ja vieläpä hyvissä ajoin. Onneksi olkoon. Usko mua, tää on yksi sun elämäsi parhaita päätöksiä.

Mut sanokaapa voiko tuosta alkoholiongelmasta koskaan täysin parantua? Ainakin minusta tuntuu että pitäisi koko ajan elää pelossa,vaikkakin vain yhden saunakaljan joisi...Haluaisin elää normaalia elämää,ettei tarvitsisi koko ajan olla pelkäämässä ja vahtimassa.Itselleni alkoholi ei ole mikään ongelma,ja niinpä haluisin silloin tällöin vaikka pari viinilasillista juoda,mutta tuntuu sille että se rohkaisisi taas miestäni juomaan..Ja tuntuisi muutenkin pahalle.Haluaisin kuitenkin nauttia elämästä ja nuoruudesta vapain mielin..

särkynyt_sydän_taas kirjoitti:

Aivan sama minulla, ei ehkä niin hyvin mennyt ne 2 vuotta mutta oli niitä hyviä hetkiä ja lopetin itse juomisen sen jälkeen kun tajusin mitä se tekee.
Sanoin myös monta kertaa että viimeinen mahdollisuus, ja lopulta myös jätin avokkini liian monien rikottujen lupauksien ja valehtelun jälkeen, kaikki viinasta.
Mutta tein sen ison virheen että otin vielä takas. Ja hetken (8kk) meni hyvin kun olin selvinpäin, kunnes hän sitten taas lähti ryyppäämään, ja itse (tekstiviestillä) ehti jättää minut.
Nyt hän vielä soittelee minulle, enkä oikein tiedä mitä tehdä. Olisipa minulla voimia ja uskallusta pysyä erossa.

Toivon sulle kovasti voimia tuon tilanteesi kanssa. Itse vasta eronneena tiedän, että toisesta on vaikea pysyä erossa. Mutta kun kyseessä on alkoholiongelmainen ihminen, sun ei auta kuin ajatella itseäsi. Mielestäni KENENKÄÄN aikuisen ihmisen ei tarvitsisi toisen vuoksi kiinnittää huomiota omaan alkoholikäyttäytymiseen, niin kauan kuin se on terveissä raameissa. Mutta esimerkiksi meillä kotona vanhemmat eivät koskaan ole voineet opettaa "viininmaistelua", kun se on aina ollut mieletöntä ryyppäämistä. Äitini ei ole koskaan voinut ottaa edes yhtä saunasiideriä, ilman, että isä joisi, sillä se tekisi liikaa kiusaa... Mieti! Tuollaiseen se elämä ajautuu, mikäli alkoholista tulee ongelma. Se rajoittaa kaikkien elämää. Myös lasten.