Mies lähti, yhteisestä päätöksestä. Ollaan oltu kauan yhdessä vain lasten vuoksi. Lapset ovat nyt ensimmäistä viikonloppua isän luona. Alkujärkytyksen jälkeen lapset voivat olosuhteisiin nähden hyvin. Asiasta jutellaan päivittäin. Minulla itsellänikin on helpottunut olo, kun se helvetti päättyi. Asiaan ei liity kolmatta osapuolta. Mutta pelottaa... Onko tämä vain alkuhuumaa,kun tuntuu niin hyvältä? Tuleeko se suru sieltä joskus ja kaataa paskaa saavillisen niskaan. Vai voinko selvitä näin vähällä???
milloin suru?
Nimetön
3686
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ehkä suru ei tulekaan sen suuremmalla voluumilla.
Olette molemmat tehneet parhaan mahdollisen ratkaisun. Jos yhdessä ei ole hyvä olla, niin eri ruokakunnissa hyvä olo löytyy paremmin.
Haikeutta ja surua voi tuntea mitä ihmeellisimmistä asioista. Kun ajoin kolme vuotta vanhalla autolla, tein surutyötä autosta luopumisesta. Vein auton 500 km:n päähän samalle autokauppiaalle. Sain tietää jotain seuraavasta omistajasta. Kun näen samanlaisen auton tiellä, tuntuu siltä, että itse istun ratissa.
Yleensä suruu liittyy myös voimakkaita kiukun tunteita. Jos tunnet sellaista, niin pidä sitä vain terveenä asiana. Kiukku on voimaa ja energiaa.
Eroperheenä eläminen on osoittautunut vuosien saatossa erittäin toimivaksi ratkaisuksi. Lapsilla on erittäin hyvä suhde isäänsä. Hänellä on paljon aikaa lapsilleen. Pitkä sairasloma tekee sen mahdolliseksi. Olen sitä mieltä, että lapsillani on maailman paras isä. Sanon sen heille joka päivä monta kertaa.
Mulla meni puolitoista kuukautta huumaavassa helpotuksessa. Ei mitään vapauden hurmaa, baareissa juoksemista, irtosuhteita; en tosiaan kaivannut. Vain vapautta olla oma itseni ja avioliittovankilasta poissa.
Nyt olen keskellä tunnemyrskyä. Työstän surua, pettymystä, katkeruutta ja epäonnistumisen tunteita vihaamalla entistä miestäni siitä, että hän kohteli minua huonosti ja itseäni siitä, että annoin kohdalla itseäni niin huonosti - liian kauan. Yksikin päivä tuntuu liialta, kun niitä päiviä joutuu nyt läpikäymään. Tämä kaikki siitä huolimatta, että ero oli niin sanottu sopuero, niinsanotusti etukäteen surtu ja että avioliittomme kaksi viimeistä vuotta olivat pelkkää pariterapiaa, eli kaikkemme yritettiin.
Käytit liitostasi sanaa "helvetti" - siksipä uskoisin Sinullakin olevan vielä jotain tunnepitoista hampaankolossa ja varoittelin, kun kerran kysyit. Mutta nauti myös helpotuksesta ilman syyllisyyttä! Tuntui ihanalta, kun olisi "pitänyt" näyttää murheenmurtamaa naamaa, enkä näyttänyt!
No minulla meni noin vuosi ennen kuin tajusin, että sen vuoden sisältämät tunnemyräkät johtuivat erosta. Ero pistettiin vireille minun halusta ja alussa ei ahdistanut. Olin vapautunut, kun se onneton suhde oli vihdoinkin saatu päätökseen. Tapailin exääni silloin tällöin puoli vuotta eron jälkeen, kunnes hän löysi uuden, eikä halunnut pitää minuun enää mitään yhteyttä. En kyllä oikeastaan enää kaivannutkaan. Omaa tilannettani helpotti se, että minulla oli työpaikka, jossa sain seuraa ja siellä oli hyvä olla. Mutta kun tulin esim. vanhempieni luota (asuivat 100 km:n päässä) takaisin kotiini, itkin vapisten eteisessä ja hoin, että ei ketään missään, ei ketään missään... En voinut puhua kenellekään asioistani, sillä työkaverit olivat liian etäisiä, eikä ystäviä ollut. Aina kun lähdin vanhempieni luota, aloin itkeä. Hävetti.
Erilleen muutosta on nyt kulunut 2 vuotta. Vasta nyt olen päässyt itkuisuudesta eroon. Itsetuntoni on kohonnut, nautin elämästä ja yksinäisyydestä, vaikka välillä kaipaan kovasti seuraa.
Ero oli oikea ratkaisu, mutta odotettua raskaampi. Kyllä se aurinko paistaa eronkin jälkeen, mutta kurjastakin suhteesta eroaminen aiheuttaa oman surunsa; pettymystä, vihaa...
Mutta nyt tiedän, että minä selviän tästä ja monesta muustakin asiasta. Tsemppiä kaikille!