olen 35-vuotias nainen ja tässä elämän kulussa mennyt niin jumiin etten osaa olla äiti enkä puoliso-
omat esikuvani lapsuudenperheessä olivat olemattomat ja vanhempani eivät tukeneet minua elämässäni. Minut on tavallaan hylätty- eli emme pidä juuri yhteyttä- kaikki kontaktit tulevat minulta päin ja ovat lähinnä pyyntöjä synttäreille-
Päätin siis lapsena onnistua ja pärjätä-NÄYTTÄÄ KAIKILLE, että minustakin voi tulla muuta kuin ujo hyljeksitty häiritsevä kakara. Tässä sitä ollaan omakotitalon, kahden lapsen ja parisuhteen kanssa nyt niin ihmeessä- en jaksaisi osallistua mihinkään ja mieheni on saanut tarpeekseen- ero häämöttää kun vaan jaksaisi sen käynnistää-
Lapset ovat isänsä perään- minä olen menettänyt tässä showssa siis oman sukuni, ystäväni, seitsemäntoista vuotta elämää valheessa ja viimeiseksi lapset karttavat minua.
Mieheni on hyvä palkkaisessa työssä ja hänen sukunsa on pitänyt hänestä ja "meistä" aina huolta- olemme olleet heidän mökillään yms. aina niin etten minä ole oikein kuulunut joukkoon- olen ollut siihen niin väsynyt ja riekaleina- olisin lähtenyt vuosia sitten jos olisi ollut paikka minne mennä- joku jolle puhua, mutta kun ei niin ei-
kyllä elämä on outoa- kaiken pinnistelyn jälkeen kun on romahduksen aika ja joutuu myöntämään tappionsa kun on yrittänyt olevinaan elää turvallista peruselämää sitä huomaa olleensa PAHA JA INHOTTAVA IHMINEN-
omat esikuvani lapsuudenperheessä olivat olemattomat ja vanhempani eivät tukeneet minua elämässäni. Minut on tavallaan hylätty- eli emme pidä juuri yhteyttä- kaikki kontaktit tulevat minulta päin ja ovat lähinnä pyyntöjä synttäreille-
Päätin siis lapsena onnistua ja pärjätä-NÄYTTÄÄ KAIKILLE, että minustakin voi tulla muuta kuin ujo hyljeksitty häiritsevä kakara. Tässä sitä ollaan omakotitalon, kahden lapsen ja parisuhteen kanssa nyt niin ihmeessä- en jaksaisi osallistua mihinkään ja mieheni on saanut tarpeekseen- ero häämöttää kun vaan jaksaisi sen käynnistää-
Lapset ovat isänsä perään- minä olen menettänyt tässä showssa siis oman sukuni, ystäväni, seitsemäntoista vuotta elämää valheessa ja viimeiseksi lapset karttavat minua.
Mieheni on hyvä palkkaisessa työssä ja hänen sukunsa on pitänyt hänestä ja "meistä" aina huolta- olemme olleet heidän mökillään yms. aina niin etten minä ole oikein kuulunut joukkoon- olen ollut siihen niin väsynyt ja riekaleina- olisin lähtenyt vuosia sitten jos olisi ollut paikka minne mennä- joku jolle puhua, mutta kun ei niin ei-
kyllä elämä on outoa- kaiken pinnistelyn jälkeen kun on romahduksen aika ja joutuu myöntämään tappionsa kun on yrittänyt olevinaan elää turvallista peruselämää sitä huomaa olleensa PAHA JA INHOTTAVA IHMINEN-
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et varmastikaan ole huono äiti, mutta olet masentunut ja tarvitset apua. Olisit tarvinnut sitä jo aikaisemmin lapsuuden traumojen käsittelyyn. Jos teillä on yhteistä halua yrittää ja haette ulkopuolista apua, uskon että tilanne olisi korjattavissa.Elämä kantaa, vaikka se joskus heittääkin. Kaikkea hyvää sinulle, voimia ja uskoa parempaan.
Hei olen samanlaisessa tilanteessa. Hae ihmeessä apua, minäkin hain. Minulla alkoi olemaan alkoholin kanssa ongelmia.Lopulta tajusin kärsivani myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, josta oikeastaan kaikki ongelmat johtuivatkin. Nyt olen aloittanut uuden elämän ilman alkoholia ja käyn terapiassa vaikean lapsuuteni vuoksi. Sinä olet TÄRKEÄ ja miehesi varmasti haluaa jatkaa elämää kanssasi, kunhan saat apua!
Tiedän juuri mitä käyt läpi. Itselläni myös taustalla vähättelevä, hyväksikäyttävä karsea suku. Henkiset eväät oli tässä mistä ponnistaa. Halusin sanoa sinulle että kävin läpi samat tunteet kuin sinä, en mennyt terapiaan mutta se olisi ehkä ollut hyvä idis. Päätin haistattaa pitkät koko suvulle ja pärjätä yksin. Ja ei kyllä ole ollut valittamista, kunhan pääsi henkisesti jaloilleen.Uskon että sä selviät takuulla kans ok. Selvisinhän minäkin!
Mikään ei ole raskaampaa kuin yrittää elää elämää jossa ei ole itselleen rehellinen. Keksii tekosyitä tekemilleen ratkaisuille...ja matkaa tietä jonka uskoo jonkun muiden hyväksyvän paremmin, vaivautumatta miettimään mitä sitä itse oikeastaan haluaisi. Tuolla tiellä rupeaa elämään toisen kautta ja saattaa päätyä oman elämänsä sivustakatsojaksi.
Nyt revit itsesi sieltä masennuksen jamasta!!! Ja lähdet vaikka terapiaan, sillä kaikki mitä olet kantanut lapsuuden ajoista, ei tule putoamaan harteilta ja lopeta vaikutustaan nykyelämääsi, ennen kuin rupeat itsellesi rehelliseksi! Löytäisit syyn sille miksi et ole tyytyväinen elämääsi...vaikka olisitkin päässyt "näyttämään kaikille". Oppisit kehittämään itseäsi siksi kolmiulotteiseksi ihmiseksi joka sinun kuuluisi olla eikä sellainen jonka uskot MUIDEN mielestä olevan vähemmän "paha ja huono".
Valittamalla ja omaa epätyytyväisyyttään sietämällä et oikeasti ole kymmenen vuoden päästä muuta kuin valittava ja epätyytyväinen ihminen. Yksinkertaisesti päätä että teet elämästäsi sellaisen johon voit olla tyytyväinen ja aloitat tuon urakan tänään! Jos katkeruus painaa harteilla, opettele antamaan anteeksi...itsellesi ne kaikki puolet missä koet olevasi vajavainen...suvullesi se että olette tosi huonoja pitämään yhteyttä. Opettele ottamaan asiat sellaisenaan ja stressaamaan vähemmän...
Jos ero miehestäsi on vaistämätön, eikä asioita voi enään korjata, sille et voi mitään. Jos kuitenkin teillä on mahdollisuus "pyyhkiä pöytä puhtaaksi" ja aloittaa uudestaan, ota asia puheeksi miehesi kanssa ja oikeasti yrittäkää. Tietääkö hän ne vaikuttimet miksi olet ihmisenä (ja vaimona) sellainen kuin olet? Tai miksi koet olevasi huono vaimo tai huono äiti? Pystyisikö hän tukemaan sinua jos lähtisit terapiaan ja lähtisikö hän myös kanssasi pariterapiaan? Keskusteletteko te mistään muusta kuin kuka vie roskat tai käy kaupassa? Tehkää ratkaisu lähentyä tai erota yhdessä.
Se suunta mihin suhteesi lapsiin kehittyy, se tuskin on vielä menetetty, olethan lastesi AINOA ÄITI. Jos luulet heidän karttavan sinua, johtuukohan se siitä että olet tahtomattasi toistanut "kotona" opittua tapaa olla lastesi kanssa. Oletko tukenut heitä ja ollut läsnä? Tiedätko mitä lapsesi kaipaavat sinulta...? Oletko seurannut lastesi vuorovaikutusta isänsä kanssa ja miten hän on läsnä heidän elämässään (miten hän tekee asiat erilailla)?
Muista...ainoa ihminen jonka onnesta olet täysin vastuussa, olet sinä itse.
Minä uskon että kun pääset tästä miehestä ja suvusta eroon, jaksat kyllä olla taas "hyvä" äiti, mitä se ikinä lieneekään. Kun kuitenkin olet heille äiti, turvallinen tuki ja huolenpitäjä, ei sinun muuta tarvitse olla. Tottakai lapset roikkuu isän perässä jos isä on se leikittäjä niinkuin meillä, mutta sinä olet kuitenkin se Äiti :) Häntä pystyyn!
On muuten pirun tuttua tuo "en kuulu joukkoon" tunne, itse kamppailen täysin samojen asioiden kanssa nyt, enkä tiedä mitä tehdä. Asiaa ei yhtään auta se, että olen vihdoin ja viimein löytänyt ihmisen jonka kanssa olen samalla aaltopituudella.
kiitos vastauksista- tuntuu uskomattomalta,että joillain on jotain kannustavaa tai myötätuntoista ajateltavaa tilanteestani-
myönnän olevani aivan sairaan katkera - jossain vaiheessa kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen päätin päästä kaikesta katkeruudesta eroon ja silloin alkoi se leikkiminen ja kotionnen perustaminen... Yritin saada kaikkea sitä mitä olin kaivannut ja jätin paljon asioita tekemättä ja kapinoimatta- kaipa olisi nyt, kun huomaan että perheonni ei ole minulle luontevaa, niin aika sanoa sopimus irti, jotta omat lapset eivät kärsisi-
toisaalta olisi ihanaa kun tätäkin alaa(perhe-elämä) voisi jossain treenata- mitä äidit tekee kun tulee töistä, mitä jouluna tai miten ne hoitaa jne
me muuten mieheni kanssa keskustelimme ja teimme sovintoa - yritämme taas- en vain hahmota mikä olisi oikeasti muuttunut ja kohta olen taas aivan puhki-
mistä muuten tämän ikäiset vielä löytävät ystäviä tai aikaa möyhentää asioita niinkuin nuorempana- pitäisi kai vaan aikuistua ja jämäköityä