lapsiystävät

se entinen poikakaverisi, joka kiinnostui pikkulikasta.
Ei ollut pojusta sinulle mieheksi.
On kait aika lapsi vielä itsekin. Eikös kaikki puhu sen puolesta.
Älä yhtään mieti pojun ratkaisua ja mitä hän nykyisin puuhailee. Keskity täysillä omaan elämääsi. Se on sinulle arvokasta.
Anna menneitten mennä.
Ja usko tämä: AINA TULEE UUSIA KAVEREITA, jotka on vielä parempia.
Miehet, jotka on tyttöjen perään on mielestäni kehittymättömiä ja jollain tavalla epävarmoja.

Luulisin siis että tässä tapauksessa exääsi viehättää teinitytön lapsellisuus.Hän ei vaadi yhtä vakavia asioita kuin sinä(enkä todellakaan tarkoita loukkauksena).Pikkutyttö on helppoa ja mutkatonta seuraa.Tyttö luultavasti tekee mitä exäsi haluaa eikä hänellä ole kovin vahvoja mielipiteitä.Ei ainakaan niin vahvoja ettei niitä vanhempi mies saisi muutettua.

Elämä pikkutytön kanssa on paljon helpompaa ja mutkattomampaa.Se sopii varmasti hyvin henkisesti kehittymättömälle pojalle,jollainen exäsikin kuulostaisi olevan.

Mies alkaa olla aikuinen vasta 30 ikävuoden kieppeillä...itse valitsinkin 8v vanhemman miehen ja olemme aikalailla "samalla tasolla" jos näin voi sanoa.

Pikkusintit kannattaa heittää takaisin järveen kasvamaan ja keskittyä niihin vanhempiin ja fiksumpiin vonkaleisiin.:)

Luin viestisi enkä malta millään olla vastaamatta. Hassua kyllä (kohta kuulet miksi), olen suurimmilta osin samaa mieltä kanssasi. Todennäköisesti edellisissä viesteissä mainitut mm. itsetunnon pönkittäminen ja helppous saattavat olla eksäsi motiiveja. MUTTA, tulevaisuuden varalle kun katselet ympärillesi, kerron sinulle erilaisen, epätodennäköisen tarinan.

Kun olin 14-vuotias, tapasin 23-vuotiaan miehen. Mies kuvitteli minun olevan 16, tämä oli kaverini valheen ansiota. Emme tavanneet treffeillä, en siis nähnyt mitään syytä heti samaan hengenvetoon korjata valhetta, koska luulin että näimme ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Toisin kuitenkin kävi. Toisella tapaamisella luonnollisestikin paljastin oikean ikäni, ja miesparalla oli hetken jauhot suussa.

Pari päivää ensitapaamisestamme suutelimme ensimmäisen kerran. Aamuyöllä 9.6.2000. Molemmat tiedostimme tilanteen omituisuuden, mutta se ei meitä estänyt. En tiedä mitä se aluksi oli, jotain ihmeen pinnallisaa huumaa molemmin puolin kai, mutta parin seuraavan viikon aikana ihastuimme toden teolla. Toisiimme, persooniin. Ei ikään, kokoon, taloudelliseen tilanteeseen, asumismuotoon, koulutustaustaan tai kokeneisuuteen, vaan persoonaan.

Olihan siinä omat ongelmansa, lähinnä ympäristön aiheuttamia. Nyt osaan kyllä nostaa hattua heille, jotka antoivat meille parina mahdollisuuden. Erityisesti tietysti vanhemmilleni, jotka kyllä syynäsivät miesparkaa päästä varpaisiin hyvin tarkkaan ennen kuin sulkivat suunsa.

Ensisuudelmastamme on nyt näppärällä matikalla laskettuna jo yli viisi vuotta. Olemme edelleen yhdessä, ja asumme nykyään saman katon alla. Nykyään äitini nimittää tätä miestä "avovävyksi" ja raahaa häntä ilomielin perhelomille mukaan =)

Miestäkin joudun kiittämään kärsivällisyydestä: Sain tehdä omia valintoja, tavata uusia ihmisiä, matkustaa yksin ja kavereiden kanssa, asua itsekseni, huolehtia omasta taloudestani hetken, käyttäytyä joskus lapsellisesti ja koko ajan kasvaa enemmän tytöstä naiseksi. En tiedä missä vaiheessa olen tuolla jatkumolla menossa tällä hetkellä, 19-vuotiaana, mutta mitä väliä sillä on? Olen edelleen sama persoona kuin 14-vuotiaana, vaikka en rajaakaan silmiäni enää mustalla ja vaikka olen oppinut mm. nauramaan itselleni.

Edelleen olen sitä mietä, että on outoa, kun 24-vuotias mies ihastuu 15-vuotiaaseen. Mutta joskus, ehkä harvoin mutta kuitenkin joskus, oudosta voi seurata jotain todella ihanaa. Muistakaa tämä kun maailmaa tarkkailette =)

Ja mitä tuohon eron jälkeiseen ahdistukseesi tulee. Olen kuullut, että se menee ohi? Anna eksäsi olla dorka jos se jotenkin häntä helpottaa... eikö olisi vaikeampaa, jos hän eron jälkeen osoittaisi olevansa fiksu ja filmaattinen? Nyt saat ainakin katsoa häntä kieroon hyvän syyn varjolla... mokoma hiippari =) Jaksamista!