Mistä johtuu, että suhteen alussa miehelle voi puhua kaikesta, tunteista ja ongelmista. Hän kuuntelee ja puhuu itsekin, mielellään. Alussa en hänen mielestään ollut mitenkään epänormaali jos halusin selvittää riidan ym. mutta nykyään jauhan kuulemma aina samaa paskaa. Tähän vastaan kysymällä, että miten voin jauhaa samaa paskaa kun en koskaan pääse edes asiaan ennen kuin hänellä naksahtaa. Miten asian saa pois päiväjärjestyksestä jos sitä ei selvitä. Poikaystäväni sanoo vain aina että joitakin asioita ei vain voi selvittää, eikä parantaa.
Eikö avoimuus ja mieltä painavan asian kertominen ja siitä puhuminen pitäisi parantaa asioita. Yleensäkin jos on paha olo niin minulla helpottaa kun kerron siitä jollekin esim. poikaystävälleni. Poikaystäväni on sitä mieltä, että mieleni parantuu koska aiheutan hänelle pahan olon kertomalla mieltäni painaneesta asiasta.
Ymmärrän että ihmiset hoitavat asioita, pahaa oloaan erillä tavalla ja haluaisinkin tähän mielipiteitä muiltakin ihmisiltä.
En todellakaan kerro poikaystävälleni kaikkia pikku murheita tms. juttuja. Ystävät ovat sitä varten. Mutta sellaiset asiat jotka koskettavat meitä molempia ja ovat päivänselvästi tulleet esille ja poikaystävänikin myöntää, että ongelma on, niin siltikään ei saa enää puhua.
Outoa on minusta se ettei me edes kovin usein jouduta keskutelemaan suhteen ongelmista. Mutta viimeksi kun sanoin hänelle, että nukuin vähän huonosti ja mietiskentelin asioita ,kun ei uni tullut niin heti hän hermostui. Sanoi, että jätä miettimiset hänelle ja ole vaan äläkä mieti.
Itsekään en ole kovin kiinnostunut vatvomaan samoja asioita enkä pidä itseäni kauheana tunteista höpöttelijänä.
Jotenkin vain tuntuu, että aina minä olen paha ja se syyllinen ja hullu akka tms.
En tiedä sainko asiani ihan oikein nyt esitettyä ja tuli aika pitkä viesti.. mutta pointti oli se, lyheneekö miehen pinna seurustelun edetessä vai tulevatko naiset oikeasti sekopäisiksi riidanselvittelijöiksi?
Eikö avoimuus ja mieltä painavan asian kertominen ja siitä puhuminen pitäisi parantaa asioita. Yleensäkin jos on paha olo niin minulla helpottaa kun kerron siitä jollekin esim. poikaystävälleni. Poikaystäväni on sitä mieltä, että mieleni parantuu koska aiheutan hänelle pahan olon kertomalla mieltäni painaneesta asiasta.
Ymmärrän että ihmiset hoitavat asioita, pahaa oloaan erillä tavalla ja haluaisinkin tähän mielipiteitä muiltakin ihmisiltä.
En todellakaan kerro poikaystävälleni kaikkia pikku murheita tms. juttuja. Ystävät ovat sitä varten. Mutta sellaiset asiat jotka koskettavat meitä molempia ja ovat päivänselvästi tulleet esille ja poikaystävänikin myöntää, että ongelma on, niin siltikään ei saa enää puhua.
Outoa on minusta se ettei me edes kovin usein jouduta keskutelemaan suhteen ongelmista. Mutta viimeksi kun sanoin hänelle, että nukuin vähän huonosti ja mietiskentelin asioita ,kun ei uni tullut niin heti hän hermostui. Sanoi, että jätä miettimiset hänelle ja ole vaan äläkä mieti.
Itsekään en ole kovin kiinnostunut vatvomaan samoja asioita enkä pidä itseäni kauheana tunteista höpöttelijänä.
Jotenkin vain tuntuu, että aina minä olen paha ja se syyllinen ja hullu akka tms.
En tiedä sainko asiani ihan oikein nyt esitettyä ja tuli aika pitkä viesti.. mutta pointti oli se, lyheneekö miehen pinna seurustelun edetessä vai tulevatko naiset oikeasti sekopäisiksi riidanselvittelijöiksi?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Joo sellaisia me miehet ollaan kuten voit lukea toisesta kirjoituksestani:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=708&posting=22000000009875557
Tietsä, muä tunnistin oman suhteeni välittömästi tekstistäsi. Ollaan oltu yhdessä vuoden verran ja, ironista kyllä, ihastuin miehessäni juuri siihen että pystyimme puhumaan kaikesta, ajattelin että tämän miehen kanssa pystytään kaikki riidat yms selvittämään. Toisin kävi. Nyt mies ärsyyntyy ja suuttuu kun mä taas haluan selvittää riidat puhumalla. Turha kuulemma puhua. Asiat pitäis vain unohtaa. Mua tää satuttaa ja saa vain huonommalle mielelle. Nyt mietinkin eroa, koska mä en voi kuvitella eläväni elämääni suhteessa, jossa ei voida puhua asioista. Miten sen miehen oikein saisi puhumaan??? Mulla olis vielä haluja pelastaa suhde mutta kun en enää voi oikein näistä asioista puhuakaan: jankutan kuulemma vain sitä samaa..
Minulla oli edellisessä suhteessa sama ongelma. Sekin suhde kesti reilun vuoden. Aluksi kaikki ok, mutta siinä vaiheessa kun mies oli jo muutenkin kyllästymässä minuun, hän ei sietänyt minkäänlaista puhetta minulta. Ihan sama mitä sanoi, hän hermostui.
Siksi olenkin vähän peloissani nyt, että onko tämä merkki siitä, että mieheni on kyllästymässä eikä ehkä itsekään tiedosta sitä vielä. Kun kuvittelee tilannetta toisinpäin, en itsekään jaksaisi kuunnella ihmistä josta en välitä.
Viimeksi nykyinen mieheni jopa sanoi, että on täysin kyllästyny. Tosin hän sanoi sen päissään ja aamulla taas oli niin mielenkielin. Minä olin jo valmis eroamaan. Kyllästyttää tää syyllisyyden tunteminen, vaikkei edes tee mitään väärää!
Mieheni inhoaa riitoja yli kaiken ja ottaa ne todella vakavasti. Voisikohan olla, että hänelle on jäänyt niistä jotain " traumoja."
Hänen mielestään minun kanssani ei voi puhua ja, että aina käy samallalailla ja tulee riita tms ja siksi hän ei halua puhua yhtään mistään.
Tiedän kyllä että olen hankala ja minussa on vikaa, mutta en minäkään yksinäni tappele. Mies syyttää minua, mutta ei näe tekevänsä itse aivan samaa kuin minä.. jankkaa samaa paskaa, nyt ei ehdi tai väsyttää tai ei tästä kannata edes puhua.Aina sama juttu.
Nykyään hän ei edes yritä, kääntää selän vaikka puhuisin ihan niitä näitä, jos hänellä sattuu olemaan parempaa tekemistä. Ja siitäkös loukkaannun ja vasta se riita syttyy. Mikään ei ole niin loukkaavaa kuin hiljaa oleminen ja selityksenä, HÄNEN mielestään on parempi ettei puhuta. AINA hänen mielestään ja AINA hän on oikeassa. Pitäisiköhän siirtyä miehen logiikka- palstalle ?!!
huaah..on tää niin vaikeaa. Musta tuntuu että mä en enää jaksa tätä. Mä oon itkenyt lähes päivittäin jo jonkin aikaa. Tottakai tää satuttaa miestänikin ja hän on sanonut että rakastaa jne mutta ei silti puhu. Harmi vain että se alkaa olla myöhäistä. Enkä mä voi sullekaan suositella elämää puhumattomassa suhteessa, en kenellekään. On se sen verran raastavaa, et mä tulisin hulluksi jos sitä pitäis jaksaa vuosia ja vuosikymmeniä eteenpäin. Mä alan uskoa että en saa toista ymmärtämään itseäni enkä muuttumaan. Kiva silti kuulla, et jollakin on sama ongelma. Etten mä oo yksin.
Tuleeko teillä ihan päivittäin tilanteita jolloin sinä juttelet ja hän ei kuuntele? Vai onko vain riidan yhteydessä tai puhuttaessa suhteeseen liittyvissä asioissa?
Meillä tämä on siis vain parisuhteessa puhuttaessa. Toki olen huomannut että laimeammin hän kuuntelee muitakin juttuja, kuin silloin aluksi. Mutta tätä en koe ongelmana. On hänelläkin jotain juttuja jotka saavat minut haukottelemaan.
Meillä tämä ilmenee riitojen yhteydessä. Tosin välillä niitä riitoja saattaa olla lähes päivittäin, välillä menee viikkojankin ilman. Silloin me ollaan kyllä onnellisia..mutta..Jos juttelen tavallisista asioista, niin kyllä mies silloin kuuntelee, yleensä. Ei ainakaan käske olla hiljaa, kuten riidellessä:) Kurjinta tässä on se, että pienenpieni riita saattaa paisua valtavaksi mökötyssessioksi ihan siitä syystä että mulle se asioiden selvittäminen olisi niin äärettömän tärkeää ja toinen ei halua mainitakaan mistään riitoihin tai suhteen tilaan liittyvistä asioista. ELi samanlainen tilanne ilmeisesti kuin teillä. Mä en aio asiasta luovuttaa, vaan annan miehelleni kaksi vaihtoehtoa: joko hänen kielenkannat heltiää ja alkaa kuunnella mua;) tai sitten mä lähden. Kyllä kerta kaikkiaan kaikesta pitää saada puhua jos siltä tuntuu. Ja molempien pitää voida kertoa omista fiiliksistä, toiveista, murheista. Mieti jos ei saa vuosiin koskaan purkaa riidoista aiheuttunutta pahaa oloa toiselle..mitä siitä sit seuraa..
Nykyiselläsi olet uhka miehellesi. Miten ihmeessä se haluaisi haluta puhua kanssasi, kun sinä meuhkaat, itket ja valitat - vaadit häneltä vaikka mitä. Eihän kukaan sellaista kestä, ei mies eikä nainen. Pakoonhan sellaista on jokaisen tervejärkisen pakko lähteä, vaikka puhumattomuuteen.
Ota nyt hyvä ihminen itseäsi niskasta kiinni, äläkä enää tunge kaikkea törkyä miehesi niskaan. Jos pahasti ahdistaa, niin hanki ammattiapua. Miehesi tehtävä ei ole olla sinun terapeuttisi.
Lopeta raastamasta! Ei sitä kukaan toinen voi tehdä. Jokainen voi muuttaa vain itseään ei toista.
...sanottiin yhdessä kirjassa. Ja näin myös minä naisena koen. Olen eroamassa pitkästä suhteesta ja siinä myös "puhumaton" mies. Aluksi ajattelin ettei se haittaa/ollaan vaan erilaisia, mutta jälkeenpäin ajateltuna on todella "vaarallista" elää ihmisen kanssa josta ei tiedä mitä hän ajattelee...kuvittelee itse vaan että kaikki hyvin. Meillä meni koko ajan vaan suhde huonompaan suuntaan...minä puhuin/ymmärsin/yritin...enkä koskaan saanut mitään yhteyttä. Kaikki ongelmat kasaantuivat, hänen "omat" ajatukset olivat täysin vieraita/käsittämättömiä minulle kun lopulta ne kuulin jne... "Jos ei ole kommunikointia ei ole suhdettakaan" -taitaa olla totta.
Ihan kuin olisin tuon kirjoittanut itse. Kun toinen on hiljaa siinä kun minä puhun, oletin että hän on samaa mieltä. Vaan joku kerta riidan päätteeksi hän uskaltaa päästää ajatuksensa ulos, en voi uskoa miten eritavalla hän asioista ajattelee. Huomaan että me olemme liian erilaisia. Sitten taas hiljaa kunnes seuraavan kerran riitelemme. Ei jaksais enää...
Ainahan muistetaan korostaa kuinka miehet eivät osaa puhua tunteistaan ja kuinka ylivoimaisia naiset tällä elämänalueella ovat. Ketjun aloittajan kohdalla tämä näyttää pitävän paikkansa, mutta yleisemmin en ole siitä ollenkaan vakuuttunut.
Itse koen suureksi ongelmaksi sen, että naisten suhtautuminen asioihin on niin ongelmalähtöistä, että niitä setvittäviä asioita riittää aina vain. Joskus nuorempana yritin osallistuakin niiden setvimiseen, mutta tässä upotaan aina vain syvemmälle. Myöhemmin asioita on alkanut mennä ohi korvien ja joskus ei osaa ottaa vakavasti semmoistakaan, jota pitäisi. Kun huutaa liian usein sutta...
Kaiken kaikkiaan naisten kanssa keskusteleminen (siis tunteista) on hyvin vaikeaa, koska naisten on usein erittäin hankala tunnistaa omiaan. Jotain on vaan pielessä, mutta mikä se voisi olla. Toisin kuin miehillä, naisilla ei ole tapana puhua suoraan. Aloitetaan jostain ja sitten päästään jonnekin ihan muualle. Tällainen on usein aika turhauttavaa ja kun keskustelut käydään usein iltamyöhällä, niin äkkiä on ihan rättiväsynyt.
Ketjun aloittaja mainitsi kuitenkin miehensäkin myöntäneen ongelman olevan. Tällaisia keskusteluja ainakin minun on huomattavasti helpompi käydä naisten kanssa. Kummatkin tietävät, mistä puhutaan ja sitten voidaan puhua suoraa asiaa.
Olen sen tyyppinen ihminen että sanon suoraan jos joku mättää, en kainostele. Kysyn myös suoraan jos on kysyttävää. Mies ei monestikaan tiedä mikä häntä vaivaa, ja sanoo, että ongelma on muttei hän tiedä mikä. Kaikki pitäisi kaivamalla kaivaa ja sehän ei todellakaan tuota tulosta. Miehelläni ei vain tunnu olevan minkäänlaista käsitystä omista tunteistaan ja ongelmistaan. Haluankin antaa hänelle tilaa, koska tiedän että kysyminen vain rasittaa. Mutta tämä oli esimerkki siihen, että asiat voi olla toisinkin päin ja nainen tietää mitä tahtoo. Ehkä miestäni pelottaa se että hän tietää mitä tahdon eikä halua vastata koska pettyisin. Olen huomannut hänen pitävän monia asioita sisällään koska ei ole uskaltanut kertoa niistä. Mutta paras tapa on antaa toisen olla rauhassa ja olen huomannut että mieheni itse tulee sitten sanomaan mikä mieltä painaa kun hän on valmis siihen. Ainakin joskus menee näin hyvin...
Mukava saada kommenttia miehiltäkin, kiitos vastauksista!